Lue keskustelun säännöt.
Vastavuoroisuus kaverisuhteissa - olenko outo, kun toivoisin sitä?
22.09.2009 |
Minulla on paljon ystäviä ja tuttavia, olen sosiaalinen ihminen. Joidenkin ihmisten kanssa tuntuu vain siltä, että itse saisin olla aina se, joka ehdottaa tapaamisia ja se, joka enemmän soittelee. Kun tavataan, kaikilla on kuitenkin mukavaa ja kivaa. Silti varsinainen yhteydenpito on joidenkin ystävien kohdalla lähes täysin minun harteillani.
Ok, olen aikaansaava ja omat lapseni ovat jo koulussa (minulla on enemmän aikaa?), tykkään juhlien järjestämisestä ja vieraiden kestitsemisestä, mutta nyt jotenkin alkaa tympimään. Pitäisikö kylmästi jättää soittamatta ja kutsumatta näitä ihmisiä, jotka itse eivät ole niin aloitteellisia? Odottaa, milloin toisesta suunnasta alkaa kuulumaan jotakin? Mm. kummipoikani äiti kuuluu tähän kastiin (minun ystäväni ja myös oman lapseni kummi), oma siskoni ja oikeastaan jopa äitini (jolla on uusi mies).
En siis usko olevani millään tavalla epätoivottu ihminen, mutta silti se yhteydenpito on harteillani ja se ärsyttää. Olenko lapsellinen?
Mitä tekisit? Onhan se tietysti mahdollista, että tätä ärsytystä aikaansaa vaikka PMS, ja huomenna tuntuu taas muulta, mutta silti nyt tällaista tässä pyörittelen...
Kommentit (5)
Tässä lapsiperheen arjen pyörityksessä voimat vaan tuntuu katoavan johonkin, ja rutiinien hoitamiselta ei enää jää energiaa juhlien ja kutsujen järjestämiseen.
Itse ainakin ole iloinen kun minut kutsutaan kylään, mutta en välttämättä jaksa itse kemuja järjestää. Kahvit voisin tarjota, mutta kun ei vaan saa aikaiseksi kutsua... Ei siis arjen hulinassa, lätkätreenien ja jumppatuokioiden, vauvan ja päiväkotilaisen kanssa tule ajatelleeksi juhlia, vaan ihan perusruokailuja, vaatetusta, aikatauluja ja varustusta.
Että näin meillä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noin se oikeastaan itsekin ajattelen - ehkä nyt vain tuli sellainen hetken ärsytys. Tai ehkä se olisi kiva joskus kuulla näiltä ihmisiltä ääneen lausuttuna.
Esim. tästä kummipoikani äidistä nyt esimerkiksi todella pidän, olemme ihan pienestä tunteneet toisemme ja toisen ajatukset tietää puolikkaasta sanastakin. Lapsikin on minulle rakas
näitä "meillä on arjen hulinaa enkä siksi jaksa kutsua ketään mihinkään". En oleta, että kaikki menee 50-50, mutta jotain vastavuoroisuutta silti.
Meillä on myös 3 lasta harrastuksineen, mulla kokopäivätyö ja mies matkatöissä 15-20 päivää kuukaudessa. Silti kutsun ystäviä juttuihin, joskus ulkoilemaan ja kahville, joskus jos enemmän energiaa oikein kunnon "illallisille" tai mennään jollain porukalla - osa lapsista ja yksi aikuinen tms. - leffaan, teatteriin jne. yhdessä.
Toki minustakin olisi ihanaa, jos voisin aina vaan olla saamapuolella eli mennä valmiisiin pöytiin tai osallistua juttuihin, jotka toinen on valmiiksi organisoinut. Voisin sitten käyttää oman energiani ihan omaan napaan ja sen OMAN arjen hulinaan.
Eri asia on, jos jollain on erityisen raskas elämänvaihe, silloin mielihyvin olen sen järkkääjä. Mutta minusta "olemme LAPSIPERHE ja siksi niiiin kova RUMBA tässä arjessa", ei riitä selitykseksi siihen, ettei koskaan voi kutsua edes kahville.
Eli aplle - se, että sua on ruvennut ärsyttämään, on sen merkki, että sun pitää toimia eri lailla. Lopeta kutsuminen ja järkkäily, jos se aina sun harteilla. Jos ne tyypit ihan oikeasti niin kovasti sua ja sun seuraa arvostais, niin kyllä ne jotain suhteen ylläpitämisen eteen tekiskin.
Mulla on huomattavasti parempi fiilis JA parempi seuraelämä, kun jätin tuollaiset aloitekyvyttömät "ystävät" elämästä. Tuli tilaa uusille asioille ja tuttavuuksille, sellaisille, jotka ymmärtävät vastavuoroisuuden päälle.
Minulla on krooninen fyysinen sairaus ja kaiken päälle vaikea masennus, tosin useat tutut/ystävät eivät tiedä tuosta masennuksesta.
Jaksan juuri ja juuri rämpiä päivästä toiseen ja olen tosi iloinen, jos joskus joku kutsuu meitä kylään. Minulla on "seura-minäni", joka on hassu ja iloinen, pidettyä seuraa, mutta en yksinkertaisesti jaksa pitää kotiamme siinä kunnossa, että tänne voisi pyytää ketään, saatikka laittaa ruokaa tai leipoa ystäville, joten vastakutsut jäävät esittämättä.
Minulla on paha mieli niiden kavereiden takia, joille en ole voinut puhua jaksamisestani, he varmasti uskovat etten välitä heistä:-(
Eli jos joku ketjussa kirjoittaneista on minun kavereitani, anteeksi, en vain jaksa. Pidän teistä kuitenkin ihan yhtä paljon kuin ennenkin.
Olen todennut, että toiset ovat aikaansaavempia kuin toiset, toiset tykkää järkätä asioita ja suunnitella juttuja, toiset tykkää laittaa ruokaa ja kutsua ihmisiä syömään ja toiset sitten ei niin näistä jutuista välitä. Siis osallistuvat mielellään, jos joku järkkää, mutta eivät itse aktiivisesti järjestä mitään. Itse kuulun noihin järkkäreihin. Tämä pitää vaan hyväksyä, vaikka joskus se kieltämättä ottaa päähän. Joidenkin kohdalla tuntuu, että meille tullaan kyllä mielellään, mutta meitä ei kutsuta koskaan mihinkään. TOisaalta nautin ruoanlaitosta ja illanistujaisten järjestämisestä, ja jos joku ei siitä pidä, tarviiko välttämättä tehdä sitä.
Ap puhui kummipoikansa äidistä. Se, että ovat pyytäneet sinut kummiksi, osoittaa, että pitävät sinusta ja arvostavat sinua, eivät vain ole näitä järkkärityyppejä.