Lapselle on tuhoisaa, jos vanhemmat eivät osaa vetää rajoja omassa elämässään.

Läheltä seurannut aika surullisia perhekuvioita, joissa vanhemmilla jokin ihmeellinen "pakonomainen" tarve miellyttää KAIKKIA ympärillä olevia ihmisiä ja se näkyy esim. jatkuvina ylitöinä, erinäisinä luottamustoimina, harrastetaan sen sataa asiaa, avoimet ovet-tyyliin koteina, joissa lähes aina joku tuttava/ystävä/sukulainen kylässä tms.



Lapset sitten siinä sivussa yrittää suodattaa sitä häsäämistä parhaansa mukaan, heitä viedään hoitopaikasta a paikkaan b ja sieltä c. Ehkä kerran kuussa sunnuntaisin ollaan kotona ihan vain perheen kesken, puoli päivää.

Tällainen yliuhrautuvaisuus vahingoittaa lasta mielestäni kahdella tavalla.



Ensinnäkin oppii sen, että ei ole oikein sanoa ei, luoda rajaa oman ja toisen välille. Jotkut muut sanelevat miten ja koska ja varsinkin mitä. Ja tämän mallin oppiessaan lapsesta tulee herkästi ylisuoriutuja ja miellyttäjä.



Ja toisaalta lapsi joutuu ehkä aina kuulemaan sanat kohta, ei nyt ja tänään en ehdi. Hän ei saa tarpeeksi huomiota ja aikaa. Ja toisaalta saattaa tuntea, että nuo kaikki muut asiat äidin/isän elämässä ovat tärkeämpiä kuin minä.



Lisäksi lapsesta saattaa kasvaa herkästi stressaantuva tai stressi voi oireilla jo lapsena. Hän tuskin oppii rauhoittumaan elämässään tai toisaalta hänestä voi tulla hyvinkin syrjäytynyt nuori, joka tuntee, että sosiaaliset suhteet ovat pahasta ja kaikki harrastaminen on liian hallitsevaa.

paljon kaikenlaista, läheisriippuvuutta ja torjutuksi tulemisen pelkoa, mikä vaikuttaa myös vanhemman ja lapsen väleihin ja kiintymyssuhteeseen. Vanhemman vääristynyt vuorovaikutusmalli periytyy siten helposti lapsellekin. Vanhempi, joka on kovin epävarma omasta kelpaavuudestaan, kohtelee kait lastaankin usein siten, ettei tälle pysty kehittymään tervettä itsetuntoa ja perusturvallisuutta, joka mahdollistaa tasavertaiset ihmissuhteet.

Aina puhutaan siitä, että rajojen asettaminen lapselle on tärkeää. Väitän, että yhtä tärkeää on se, että vanhemmat osaavat vetää sopivat rajat OMASSA elämässään muille ihmisille. Ei aina tarvitse sanoa kyllä kaikille kutsuille, ei aina tarvitse olla luottamustoimissa mukana, ei aina tarvitse ottaa ihmisiä kylään tai sukulaisia yökylään. Ei aina tarvitse jäädä ylitöihin, osallistua talkoisiin, eikä lainata rahaa toisille jos itselläkin on tiukkaa. Ei aina tarvitse miellyttää tai yrittää olla mahdollisimman mukava ystäville, sukulaisille, työkavereille. Lapsi oppii tällaisilta rajattomilta vanhemmilta todella surkeita elämänhallintataitoja ja on altis myöhemmässä elämässään hyväksikäytölle.

Erakoitunut epäsosiaalinen masennuspotilas siellä vaan keksii itselleen tekosyitä.

Altruismi on elämäntapavalinta. Sillä on siunauksensa.

anoppi ei tule meille enkä minä mene anopille. Kiva kuulla että tästä on lapsillekin hyötyä. ;)

Olen ihan samaa mieltä!

Monet vanhemmat eivät tosiaan osaa kieltäytyä omista tarpeistaan siinä määrin, että oman lapsen tasapainoinen kehitys mahdollistuisi. Lapsi tarvitsee läheisyyttä ja läsnäoloa saadakseen terveen itsetunnon, joka on kaiken hyvinvoinnin perusta - se ei kehityö jos lapsi saa liian vähän huomiota ja aikaa.

Yliuhrautuvuus on tuhoisaa, synnyttää katkeruutta, kätkettyä aggressiota, marttyyriasennetta. En voi sanoa avaukseesi kuin amen.

Tulee mieleen äitini, jolle on vaikeaa asettaa muiden käytökselle rajat (mitä itselle saa tehdä ja mitä ei). Olin itsekin liian "kiltti" aiemmin ennenkuin tajusin tuon kuvion.