Kaipaan ihmisiä, mutta samalla ahdistun seurassa...

Mitä tää tämmöinen oikein on?
Yksinäisyys ahdistaa pirusti, mutta sitten kun näen ihmisiä, niin olo on sen jälkeen kuin jyrän alle jääneellä.
Olisi niin kiva pystyä normaaliin kanssakäymiseen ilman ylirasitustilaa =/

Olen sen takia ruvennut välttelemään jopa perheeni näkemistä, kun pelkään, että väsymys iskee kesken kaiken. Enkä oikein osaa kohteliaasti sanoa, että "tää oli tällä kertaa tässä, kiitos".
Joidenkin harvojen ihmisten kohdalla on käynyt niin, että olen jopa nauttinut heidän seurassaan olemisestaan pidemmänkin ajan, mutta tää koskee tosiaan vain muutamaa henkiköä.

Osaisiko joku antaa vinkkejä, miten tästä vaivasta pääsisi eroon?