Tunnetko ihmisiä, jotka häpeävät milloin mitäkin? Tuli mieleen tuosta "kehtaatko ostaa pakastemarjoja" -ketjusta
Jotkut suomalaiset noloilevat milloin mistäkin asiasta.
Kommentit (52)
Mies häpeää puhelintani (netitön simpukkamalli) aina jossain ratikassa tai kaupassa katson vaikka kelloa, hän sähisee "laita nyt v*ttu se mummopuhelin pois" :D Ketään ei kyllä varmasti oikeasti kiinnosta tippaakaan.
Kaikki ihmiset häpeävät jotain. Minäkin.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ihmiset häpeävät jotain. Minäkin.
Mutta ettei kehtaa kesällä ostaa pakastemarjoja tai pitää käskeä poikkis rappukäytävään, kun on pakko mennä kakalle? Ihan kuin se poikkis ei älyäisi, että nyt se tytyyde taas menee kakalle, kun pitää rappukäytävässä odotella. (tai mistä minä tiedän, jos ei älykään...)
Vanhempani. Koko ajan täytyy olla varuillaan mitä tekee tai sanoo, kun "joku voi ajatella siitä jotain". Jatkuvasti varotaan ettei vaan tulisi tehtyä tai sanottua mitään väärää tai väärällä sanavalinnalla tai äänenpainolla, kun "mitähän ne meistä sitten ajattelee". Silmätikuksi joutumista on varottava kaikin keinoin.
Itseni. En kehtaa ottaa selfietä jos joku on näkemässä (en kyllä harrasta niitä muutenkaan kun ehkä kerran vuodessa)
Ei se ole mitenkään harvinaista, tai suomalaista, netissä on meemejäkin asiata pilvin pimein. Se mikä pikkujuttu sitten hävettää, riippuu ihan ihmisestä. Vähemmistössä on varmasti ne, joita ei ikinä hävetä joku juttu jota muut ei edes huomaa.
Eksä häpesi sitä, että kierrätän. Jos olimme yhdessä lähdössä jonnekin ja vein roskat samalla, hän odotti taloyhtiön ikkunattomalla seinustalla ja varoi ettei kukaan näe meitä yhdessä. Hänen mielestään naapurit ajattelevat että tongin roskia, kun laitan niitä moneen eri astiaan. Myös pullojen kerääminen ja palauttaminen oli "noloa pummien touhua"
Kelle pitäisi olla mieliksi?
Suurin osa ihmisistä on ventovieraita.
Yksi entinen työkaveri ei uskaltanut/kehdannut/voinut mennä yksin syömään. Siis meidän oman työyksikön taukotilaan, vaikka oli työskennellyt siellä jo vuosia ja tunsi kaikki työntekijät. Aina piti saada joku kaveri mukaan. Jos muut oli jo käyneet syömässä niin istui varmaan vessassa koko ruokatauon ajan. Keski-ikäinen nainen kyseessä.
Täällähän oli tolkuttoman pitkä ketjukin tavallisista asioista, joita ihmiset häpeävät. Joku ei kehtaa ostaa vessapaperia, koska muut saavat tietää, että käy joskus vessassa. Maailmanloppu, jos joutuu huikkaamaan bussikuskille, että jää tässä pois tai sanomaan kanssamatkustajalle asiasta, jos merkitsevää etunojaa ei huomata.
Minä en ehkä niinkään häpeä, mutta välttelen kaikkia vuorovaikutustilanteita vieraiden kanssa kaikin keinoin.
Yläasteella yhden kaverini piti tuoda toiselle kaverilleni kotoa jotain. Hän ei voinut tehdä sitä, koska ei kehdannut tuoda kouluun muovipussia.
Musta on noloa ottaa selfietä julkisella paikalla. Enkä varsinkaam kehtaa ilmeillä kuvaa ottaessani.
Eniten ihmetyttää ihminen, jonka jotain vaatetta kehuu. Usein tulee vastaus: ei tää nyt oo kummonen, halpakin oli. Tai jonkun tukkaa: no tää nyt on tällanen.
Eihän kukaan osta vaatetta, josya ei pidä. Sanokaa ylpeästi, että joo tää on hieno, tykkään tosi paljon.
Mun vanha koulukaveri on juuri sellainen jota nolottaa ja hävettää ihan kummalliset asiat ja lisäksi hän kuvittelee kaikkien aina tuijottavan tai paheksuvan juuri häntä kadulla, bussissa, lentokoneessa, duunissa..... Kaverin äiti on ihan samanlainen joten kotoa opittua.
Hirmu raskasta elää niin että pitää jatkuvasti miettiä kaikkea tekemistä ventovieraiden oletettujen ajatusten ja mielipiteiden kautta.
Mies on tosi epävarma, joten häpeilee moniakin asioita.. onneksi vähentynyt iän myötä, mutta silti monille asioille pyörittelen silmiä. Miettii liikaa mitä muut ajattelee, ihan pienissäkin asioissa. Itse taas yritän elää ilman häpeää ja tehdä asiat miten itse haluaa.
Siskoni on aina ollut häpeilijä. Nykyisin lähes 40-vuotias, mutta jaksaa silti miettiä, että mitä ihmiset ajattelee hänen lastenkasvatustyylistä tai siitä, että ostaa joskus kaupasta pelkkiä herkkuja, kun on lapset mukana. Ennen häpesi meitä lapsuuden perheenjäseniä ja mietti kauheasti, mitä meistä ajatellaan. Nykyisin on siirtänyt sen miettimisen omaan vanhemmuuteen, mieheensä ja lapsiinsa.
Vierailija kirjoitti:
Yksi entinen työkaveri ei uskaltanut/kehdannut/voinut mennä yksin syömään. Siis meidän oman työyksikön taukotilaan, vaikka oli työskennellyt siellä jo vuosia ja tunsi kaikki työntekijät. Aina piti saada joku kaveri mukaan. Jos muut oli jo käyneet syömässä niin istui varmaan vessassa koko ruokatauon ajan. Keski-ikäinen nainen kyseessä.
Sosiaalisten tilanteiden pelko? Tai sitten esim. koulukiusauskokemus oireilee edelleen.
Itselläni oli vielä nuorena aikuisena pahan koulukiusaamisen takia ongelmia mennä yksin esim. ravintolaan tai työpaikan ruokalaan syömään. Jotenkin se vanha trauma nousi jostain selkärangasta ja tuntui, että kaikki varmasti tuijotta ja ajattelee, että toi on joku säälittävä yksilö jolla ei ole kavereita koko maailmassa ja siksi se on täällä yksin. Olen kyllä päässyt asiasta yli.
Eipä hävettänyt kun ostin just Lidlistä kotimaista mustikkaa pakasteena. Kilon pussi n 8e. Torilta ei saa siihen kilohintaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ihmiset häpeävät jotain. Minäkin.
Mutta ettei kehtaa kesällä ostaa pakastemarjoja tai pitää käskeä poikkis rappukäytävään, kun on pakko mennä kakalle? Ihan kuin se poikkis ei älyäisi, että nyt se tytyyde taas menee kakalle, kun pitää rappukäytävässä odotella. (tai mistä minä tiedän, jos ei älykään...)
Minä 18 vuotiaana, kun olin poikakaverin luona toisessa kaupungissa, menin läheiselle huoltoasemalle aina kakalle :D hain tupakkaa samalla, vaikka oikea syy oli wc käynti.
Ja aviomiehen kanssa (13v saman katon alla) laitetaan edelleen hana päälle isolla asialla.
Parisuhde on ohi siinä vaiheessa, kun kakkosella käydään ovi auki
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani. Koko ajan täytyy olla varuillaan mitä tekee tai sanoo, kun "joku voi ajatella siitä jotain". Jatkuvasti varotaan ettei vaan tulisi tehtyä tai sanottua mitään väärää tai väärällä sanavalinnalla tai äänenpainolla, kun "mitähän ne meistä sitten ajattelee". Silmätikuksi joutumista on varottava kaikin keinoin.
Näin oli meilläkin lapsina äidin toimesta. Tartuttivat sen itseeni. Myöhemmin tuli joku vastavoima sisältä, ja nykyään en häpeä oikein mitään. Ei kiinnosta mitä muut ajattelee. Paitsi tietysti oman perheen mielipiteet. Tyhmää hävetä vieraiden edessä jotain likaisia vaatteita, tai omaa käytöstään, jos ei sillä varsinaisesti loukkaa muita ihmisiä.
En tunne sellaisia, tai sitten häpeävät niin paljon, etteivät tohdi sanoa ääneen näitä juttuja.