90-luvun laman lapset, aikuisia nyt.Kokemuksia

Vierailija kirjoitti:

Aika monia lamakaan koskettanut työnsä puolesta mitä sitten vasemmisto jatkuvasti hehkutti kun keskusta ja kokoomus johdossa ja monikin sitten pisti sitten kulutuksensa sitten jäihin "varmuuden" vuoksi jota moni yrittäjä olisi sitten kipeästi kaivannut.

Tuota noin. Miten kanslaiset olisivat voineet tukea kotimarkkinayrittäjiä, kun heistä valtava osa joutui työttömäksi ja lopuilta hallitus leikkasi?

Taidat nyt ihan ideologisista syistä haukkua vääärää puuta.

Minun perheeni oli siinä mielessä onnekas, että selvisimme lamasta melko pienillä henkilökohtaisilla vaurioilla. Olen syntynyt 80-luvun puolivälissä.

Vanhempani saivat asuntolainan maksettua juuri laman alkaessa. Isäni oli toimihenkilönä teollisuuden alalla toimivassa yrityksessä, äitini hoitoalalla julkisella puolella. Isäni oli jossain vaiheessa lomautettuna osa-aikaisesti tehden muistaakseni kolmipäiväistä työviikkoa, mutta ei - Luojan kiitos- joutunut missään vaiheessa työttömäksi. Äidilläni ei ollut työnsä luonteesta johtuen koskaan irtisanomisuhkaa. Vanhempani menettivät kuitenkin lamassa kaatuneen vakuutusyhtiön konkurssissa huomattavan summan rahaa. 

Muistan koulusta kynien ja kumien puolittamisen. Televisio-ohjelmissa korostui lapsen näkökulmasta viha päättäjiä kohtaan. Muistan Iiro Viinasen, Kauko Juhantalon ja Esko Ahon olleen joka paikassa, ja nimien kaikkien huulilla. Isä liimasi jääkaapin oveen tarran jossa luki jotain "lama lyttyyn" tms. Äitini oli käärmeissään tästä, mutta minä ihmettelin mitä vikaa siinä oli, sillä sehän oli kaikkien toive. 

Yhtäkkiä tuntui olevan paljon tyhjiä liiketiloja. Ison kaupungin kehyskunnan keskustassa oli ollut monta pankkikonttoria, mutta nyt niiden logoja ja teippauksia oltiin poistamassa. Lapsi ei meinannut pysyä perässä miksi SYP ja KOP katosivat ja mikä oli minkäkin uusi nimi. Tyhjiin liiketiloihin alkoi ilmestyä baareja ja itsepalvelukirpputoreja. Näin lehdissä kuvia baareista joiden tarjoilijoilla oli tissit paljaana. Vanhempien ikäiset ihmiset harrastivat kotiviinin valmistusta ja karaokea. Jotkut alkoivat matkustella juuri uudelleen itsenäistyneessä Virossa ja tuoda sieltä piraattitavaraa. Luokkaretki suuntautui Helsingin, Lapin tai Ahvenanmaan sijaan lähikaupunkiin. 

Minulle on jäänyt lamasta työttömyyden pelko. Näin jälkikäteen ajateltuna olen tarttunut tässä pelossani sellaisiinkin työtarjouksiin, jotka muut olisivat jättäneet käyttämättä. Olen myös koulutuksestani ja työkokemuksestani huolimatta pelannut usein liian varman päälle työasioissa, ja hakenut työtehtäviä ja ottanut niitä vastaan sellaisella mentaliteetilla, että työpaikka ja säännölliset tulot ovat niin tärkeitä, ettei mitään riskejä tule ottaa. Olen tällä hetkelläkin osittain tästä syystä sellaisessa työpaikassa, joka ei täysin vastaa koulutustasoani ja toiveitani, mutta nyt, yli kolmekymppisenä, olen vihdoin havahtumassa tähän ajatteluun ja pääsemässä siitä eroon. 

Olen vähän vanhempi, kävin peruskoulun vauraalla 80-luvulla, mutta se 90-luvun köyhyys alkoi näkyä jo ammatillissa opinnoissa 90-luvun alkupuolella ja ysärin puolivälissä 1994-95 oli armeija, jossa köyhyys ja rahanpuute näkyi vieläkin selvemmin, jopa räikeästi. Ei olisi 80-luvulla uskonut mitä 90-luvulla tapahtuisi... mikä valtavan jyrkkä kontrasti iki-ihanaan 80-lukuun verrattuna, se oli järkyttävää ja masentavaa, kuin ihanasta unesta olisikin tullut yhtä-äkkiä painajainen, josta ei olla vieläkään herätty... :/

Olin myös teini laman alussa. Isäni jäi työttömäksi eikä meinannut saada töitä enää sitten millään. Taisi olla 2000-lukua kun työllistyi vasta(insinööri).

Minulle jäi trauma työstä, ettei mihinkään pääse eikä kelpaa. Työnantajat palkkasivat vain suhteilla ja suhtautuivat hakijoihin ikävästi.

Tein hanttihommia määräaikaisena todella pitkään ja sain ensimmäisen vakipaikan vasta yli 40v.

Todella iso kelpaamattomuuden tunne on määrittänyt elämääni ja se on johtanut monenlaiseen, mm. koulujen keskeyttämiseen ja avioliittoon juopon kanssa.

Eläkettä on turha odottaa näillä hanttihommien pätkätöillä...

Joku ketjussa kertoi asuntolainansa koron nouseen 18,5 %:iin. Meillä kävi samoin. Muistan erittäin hyvin tunteeni, kun posti toi pankilta kirjeen, jossa vain ilmoitettiin uuden koron olevan 18,5 %. Tilanne oli sellainen, että minä olin työttömänä, muttta miehen työt onneksi jatkuivat.

Otin yhteyden pankkiimme saman tien puhelimitse. Ilmoitin virkailijalle, että en todellakaan aio maksaa tuollaista korkoa. Ihan näillä sanoilla:) Virkailija nikotteli, mutta alensi sitten korkoa hieman. Minä ilmoitin, että ei riitä. Päädyimme sitten korkoon 11, 5%.

Ei koskaan kannata antaa periksi. Voimia kaikille, joiden lama-ajan muistot kiusaavat vieläkin. Samoin heille, jotka nyt korona-aikana ovat kohdanneet taloudellisia tai mielenterveydellisiä vastoinkäymisiä.

Isä jäi työttömäksi ja äiti oli silloin kotona meidän lasten kanssa. Asuimme kerrostalossa ja mitään talon myymisiä ei tullut, kun ei ollut taloa. Molemmat duunareita.

Lapsuuteni oli periaatteessa ihan hyvä, mutta on hassua kun kuuntelee sitä, miten jotkut muistavat lapsuuden ihanana ja värikkäänä, loputtomana kesänä. Itse muistan sen harmaana ja ankeana, ainoat värit oli kirkkaissa tuulipuvuissa. Ehkä se oli joku yleinen mieliala, joka on jäänyt.

Mt-ongelmia löytyy. En oikein usko voivani onnistua missään.

Olin noina vuosina 12-15-vuotias, ja lama kosketti myös meidän perhettämme aika paljon. Perusturvallisuuden tunne kuitenkin säilyi, varmaan suurelta osalta siksi, etteivät vanhempamme ruvenneet käyttämään alkoholia.

Perusarki säilyi kodissamme samanlaisena, samoin joulut ja pääsiäiset yms. vietettiin aina, vaikka rahaa olisi ollut vähemmän. Minulla on itse asiassa paljon hyviä muistoja lamavuosilta.

Mitä tulee rahaan ja varallisuuteen olin kyllä varmaan ikätovereitani naiivimpi. Luotin vain, että kyllä vanhempani hoitavat asiat kuntoon, kuten tapahtuikin.

Synnyin -86 lapsuus 1990 luvulla, nuoruus 2000 luvulla ja aikuisuus 2010 luvulla. Enpä ole ikinä nähnyt tilannetta että asiat menisi hyvin talouden puolesta. Minun ikä ryhmä on juuri se kenellä on korkeat maksut ja pienet tulot ja tuet yleensäkkin

Olen syntynyt vuonna -89 ja en koe varsinaisesti itseäni laman lapseksi, koska olen ollut niin pieni lama-aikaan etten siitä juuri mitään tiennyt. Perheellämme oli myös hyvä tilanne, sosiaalityöntekijä-äidillä töitä riitti ja tutkijaisällä myös. Pahimpaan lama-aikaan asuttiin puoli vuotta ulkomaillakin, äiti hoitovapaalla kun siskoni oli ihan pieni ja isä töissä sikäläisessä yliopistossa. Mutta varmaan osin laman vaikutusta oli se, että isä lähti toiseen kaupunkiin töihin ja äiti ei sieltä eteläsuomesta työpaikkaa saanut. Me lapset siis jäätiin äidin kanssa maalle ja isä lähti uraa tekemään. Varmaan asiaan liittyi myös se omakotitalo maalla ja epävarmuus tulevasta, äiti ei uskaltanut jättää työpaikkaansa lähteäkseen isän perään. Rahaa meillä ei ollut paljon, mutta turvallinen lapsuus silti ja isä rakastava ja osallistuva aina kotona käydessään. Vanhemmat erosi vasta sitten kun muutin pois kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko, että meidän perhe kärsi lamasta. Vanhemmilla säilyi työt ja puutetta ei ollut. Olimme ihan tavallinen perhe, eli ei ollut omaa yritystä, ei omakotitaloa, asuttiin 4h+k kerrostaloasunnossa ja oli kesämökki. Tuo asunto on vanhempieni koti edelleen ja se kesämökkikin on vielä. 

Laman alkaessa minä kävin autokoulun ja pikkuveljeni pari vuotta myöhemmin myös. 

Muistan lamasta sen, että kouluruoka muuttui köyhemmäksi kuin se mihin me  80-luvun alussa koulutiemme aloittaneet olimme ehtineet tottua. Kun aikaisemmin oli ollut koulussa jälkiruokana hedelmärahkaa, jatkettiin vuonna 1993 rahkaa keitetyllä riisillä ja se oli sitten muka hieno riisi-rahka. 

en muista kavereidenkaan perheiden kärsineen silloisesta lamasta. Ainakaan se ei päällepäin näkynyt, eikä siitä puhuttu.

Meillä ei koulussa syöty jälkiruokaa. Tuo mainitsemasi oli trendikäs juttu, sellainen uusvanha.

Meilläkään ei ollut koulussa jälkkäriä ollenkaan. Aloitin koulun juuri laman alkaessa, eli olin ala-asteella pahimman lama-ajan. Saatiin ruoan päälle pienet palat raakaa lanttua. Useimmiten lanttua, mutta joskus porkkanaa. Joskus tällä ilmeisesti pyrittiin korvaamaan aterialta muuten puuttunut salaatti. Muistan myös, että vielä ekaluokalla tarjolla oli margariinin lisäksi voinappeja, mutta hyvin pian ei ollut muuta kuin margariinia. Myös piimä katosi ruokajuomien joukosta. Salaatti oli usein pelkkää raastettua kiinankaalia tai porkkanaa, ennen se oli sentään koostunut useammasta ainesosasta. Puuroja oli usein. 

Isä menetti työnsä 90-luvun alussa joten me nelihenkinen perhe emme päässeet kaksiosta pois. Nukuin muun perheen kanssa samassa huoneessa 18-vuotiaaksi. Isä oli pari vuotta työttömänä ja sohvanpohjalta manaili miten yhteiskunta oli hylännyt hänet. Alkoholia ja musiikin soittoa aamuun.

Jossain vaiheessa isäkin sai töitä muttei ollut varaa isompaan asuntoon. Riitoja. Minulla ei ole oikein ikinä ollut turvallisuudentunnetta tai pysyvää iloa. Sitä ei tuo mikään terapia. En usko. Ja kuten joku täällä kirjoitti niin toteutunut tulevaisuus toistuvine lamoineen ja pandemioineen on tuntunut minustakin tympäisevältä.

Vali vali...

Mun 3 vanhinta lastani on nyt 30-40 vuotiaita. Vaikka olimme taloudellisesti todella köyhiä meillä oli hyvä koti ja isovanhemmat vielä lasten tukena. Kaikki selvisivät täyspäisinä aikuisuuteen, kouluttautuivat, perustivat perheet ja saivat hyvät työpaikat.

Jos jotain jälkiä jäi niin se että ovat hyvin tarkkoja rahasta. Mutta sehän on vain hyvä juttu:)

Kouluruoasta: Me saatiin koulussa 80-luvun lopussa jopa pieni välipala pisimpinä koulupäivinä, tyyliin viili hillolla tai pannukakku hillolla tmv. Olin silloin ala-asteella. Laman alkaessa tämä ylellisyys toki loppui.

Meni yritys, asunto ja auto. Vaatteet haalittiin kirpparilta ja paikattiin tarvittaessa. Koulussa luettiin samaa rikkinäistä kirjaa kaverin kanssa ja kierrätettiin kaikki. Kaikki urheiluvälineet ja pyörät käytettyjä romuja, joita sai korjata jatkuvasti. Ostin ensimmäisen uuden pyöräni 19-vuotiaana ja kyllä sillä ajettiin. Töihin jouduin pakosta menemään 16-vuotiaana. Sanomattakin selvää, että ei tässä mitään korkeakouluja ole käyty. Nykyään elämä kuitenkin mallillaan. On perhe ja ihan keskituloisina elellään, vaikka mihinkään luksukseen ei varaa ole. Olen järkyttävän pihi johtuen vähävaraisuudesta nuorena ja lapsena. Vuosia yrittänyt hiukan hellittää ja hieman siinä ehkä onnistunutkin. Enää ei esim ravintolassa ahdista, jos ei tilaa sitä halvinta ruokaa. Tai kahvin kanssa voi joskus ostaa myös sen pullan.

Olen -87, joten minäkin olin liian kakara muistamaan varsinaista lamaa, mutta kauhea sivuluisu oli perheessämme pystyssä silloin kun muistikuvani alkavat, enkä osaa sanoa kuinka paljon siitä oli sitten laman syytä ja kuinka paljon sattumaa, mutta isältä meni työt osin terveyden pettämisen ja osin työnsä koneellistumisen takia. Alko ryyppäämään tuskaansa, ja siinä hötäkässä joi myös talomme, ja joikin sitten niin kauan että viikatehenkilö korjasi talteen. Äiti onneksi täysin toista maata joten lapsuudessa oli moni asia oikein hyvinkin, kaikki oli toki keskinkertaista ja mahdollisimman edullista ruuasta, asuntoon ja vaatteisiin, mutta varsinaista puutetta ei ollut mistään. Jännä etten edes tajunnut ennen aikuisikää että se meininki oli aika karua, koska sama tarina oli käynnissä silloin niin monessa muussakin perheessä. Olen kuten moni muukin kommentoija aina hyväksynyt työn kuin työn, pelännyt luottotietojen menetystä tyyliin yli kaiken, ostanut nyt kun mahdollista parempaa kuin sitä halvinta köyhyystraumoissani ja yritän aina kovasti selvitä yksin ja omillani. Mielenterveys on ollut kyllä koetuksella, mutta koska tosiaan minä itse- meininki vainoaa, niin apua en ole koskaan hakenut tai mielestäni tarvinnut.

Näillä nykyajan lapsilla on jo syntyessään kultalusikka suussa, eivät ne mitään ymmärrä siitä mitä me aikaisemmat sodanjälkeiset sukupolvet ollaan jouduttu kokemaan. Eivät he ole hakeneet talven viimassa, potkukelkalla jäistä järvenselkää pitkin meijeristä maitotonkalla maitoa.

Olen 42 - vuotias työtön pätkätyöläinen ja terveys- ja mielenpalveluiden suurkuluttaja. Meidän perheessä oli 4 lasta. 90- luvun lama-aika vaikutti meihin monella tavalla. Asuttiin pikkupaikkakunnalla PohjoisPohjanmaalla. Isä oli hitsaaja, ja kun lama alkoi, hän jäi työttömäksi. Matalapalkkaisesta työstä ei ollut jäänyt säästöön mitään. Hän alkoi ahdistua urakalla ja lääkitsi sitä juomalla ja kävelemällä monenkymmenen kilsan lenkkejä. Lopulta depressio muuttui psykoosiksi. Vanhemmille tuli avioero, isä meni suljetulle osastolle. Oli jonkin aikaa kodittomana. Me lapset jäätiin äitin kanssa asumaan kotitaloon. Äiti opiskeli ja alkoi vähän myöhemmmin yksityisyrittäjäksi. Hän oli aina töissä. Silloin kun hän oli kotona, hän oli väsynyt ja vihainen ja räyhäsi kaikesta mahdollisesta. Me lapset kasvettiin tavallaan ilman vanhempia, ja koitettiin pitää keskenään toisistamme huolta. Ruoka oli aina semmoista, että oli hernekeittoa, kaalikeittoa tai mitä tahansa halvinta keittoa, jota jatkettiin vedellä ja suolalla joskus päivätolkulla, kun ei ollut rahaa ostaa uutta ruokaa. Pihalla oli pottupelto, ja niitä pottuja syötiin sitten niin kauan seuraavaan kesään asti, kun niitä riitti, vaikka ne kevättä kohti pehmeni ja niihin oli tullut jo pitkät idut. Syötiin kuoripottuja ja ruskeaa kastiketta. Puolukkaa. Porkkanaraastetta. Suolaa käytettiin paljon, siitä tuli jotenkin helpommin kylläinen olo. Ruisleipää ja margariinia oli. Maitoa tai vettä juotiin. Ei juustoa, hedelmiä, mehua, jogurttia, viiliä, leikkeleitä, muroja, ei ikinä yhtään mitään hyvää tai ylimääräistä. Ei saatu karkkia tai mitään lasten mielestä hyvää ikinä, eikä taskurahaa. Makeannälkään söin ruisleipää, jonka päälle laitoin siirappia. Vaatteet saatiin serkuilta, käytettyinä. Mitään sellaista ei voinut harrastaa, mikä olisi maksanut jotain. Uusien pikkuhousujenkin ostamisesta piti äitin kanssa vääntää, että eikö nyt vois ostaa. Aina hävetti. Hävetti psykoosiin sairastunut isä, äiti joka on aina vihainen ja väsynyt, köyhyys, rumat vaatteet, se ettei saanut koskaan taskurahaa, kivoja tavaroita ja vaatteita, se ettei tiennyt mitä on Hubba Bubba, tai miten appelsiinia syödään ja että pitääkö se kuoria ennen syömistä, vai ei. Hävetti yksinäisyys, huonommuus ja oma itse. Muistikuva on jotenkin sellainen, että aina oli jotenkin huono olla. Omista tunteista ei saanut puhua, koska äiti ei jaksanut kuunnella. Niistä ei myöskään saanut puhua kenellekään muullekaan, koska se olisi ollut äitin mielestä noloa. Omalla kohdalla laman seuraukset tuntuvat edelleen. On ollut masennusta ja muita mielenterveysongelmia, muutama depressiosta johtuva osastojakso, matala itsetunto. Kohtalona tuntuu olevan pätkätyöllisyys, josta ei jää koskaan mitään säästöön. Palkka on usein aika lailla samansuuruinen kuin työttömyyskorvaus. En voi opiskella uutta ammattia, kun se ei ole rahallisesti mahdollista. Kyllä se köyhyys periytyy. Vanhemmitta kasvaminen ja aikaisin alkaneet mielenterveysongelmat vaikuttivat niin, että en tullut kouluttautuneeksi hyväpalkkaiselle alalle. Tuntuu että 50 prosenttia omasta selkäydinnesteestä on nestemäistä häpeää. Ärsyttää nykyajan lasten valitus siitä että kun ei saa joka puolivuotisesti uutta puhelinta kun entisestä meni taas käyttö rikki kun se tippui maahan. Ärsyttää hyväpalkkaiset poliitikot jotka neuvoo köyhiä säästämisessä. Minun säästämisessä realiteetti on esimerkiksi se, että en mene hammaslääkäriin, kun ei ole varaa. Ärsyttää sodanjälkeisten sukupolvien urputus siitä, että kenelläkään ei voi olla yhtä vaikeaa kuin heillä oli. Tuo tänne se potkuri, voin kyllä lähtä tuonne jäälle vetämään lenkin maitotonkka kyytissä, jos se sinua tai minua tai ketään jotenki jossain asiassa auttaa.

Opiskelin 90-luvun taitteessa. Ei ollut rahaa tai tukia, sain vuokran verran opintotukea. Kun raha loppui, oli pakko mennä töihin. Elin 2 viikkoa 30 markalla. Töistä pihistin greippejä, kun oli niin nälkä. Kun palkka tuli, söin banaaneja joita ostin kaupasta. Painoin 49 kiloa, olen 172 cm pitkä.