Jos joku ei nyt just sano mulle jotain positiivista vanhemmuudesta, en suostu synnyttämään tätä lasta ollenkaan

Kaikki raskaat ja vaikeat hetket unohtuu siinä hetkessä kun pieni taapero kietoo kätensä kaulaasi ja sanoo rakastavansa. Entäpä sitten kun lapsi on teini-iässä ja hetken huumassa tulee ja halaa, kehuu hyväksi vanhemmaksi. Niitä hetkiä et unohda ikinä. En minä ainakaan. Elämäsi tärkein ihminen on syntymässä. Saat opettaa uusia asioita ja iloita pienelle lapselle tärkeistä pienistä asioista.

Itse odotin raskasta aikaa lapsen synnyttyä, mutta sitä ei tullutkaan. Oli ihanaa ja helppoa.

Mutta ne ihanat ja helpot jutut ei taida olla niin raflaavaa kerrottavaa, kuin vanhemmuuden raskaus?

Lapsesi ei rakasta sinua, hän on biologisesti riippuvainen vanhemmistaan.

Luulin ennen lapsen saamista, että lapsi olisi niin kuin koiranpentu, söpö ja ihana ja riiviö ja siihen kiintyisi samalla tavalla. olin väärässä ja nyt sanon sen mitä kaikki lapsettomat vihaavat: suhdetta omaan lapseen (oli se sitten synnytetty tai saatu) ei voi verrata mihinkään. Se on jotain niin kokonaisvaltaista ja suurta. Tottakai lapseen välillä väsyy ja hermotkin voi mennä, mutta silti se rakkaus on jotain käsittämätöntä.

Ehdottomasti hyvä puoli on se että useimpien vanhemmaksi tulleiden silmissä kohoat arvoasteikossa, niin töissä kuin lähipiirissä, riippuen miten konservatiivisissa piireissä liikut. Koska nyt olet vasta Nainen ja Aikuinen kun pullautat muksun itsestäsi ulos. Sinusta tulee lähes pyhä, epäitsekäs olento. Varmaan ei kauheasti väliä miten hoidat homman, ihan ok riittää. Olet joka tapauksessa isolle osalle ihmisistä parempi kuin juuri kukaan jolla ei ole lapsia.

Parasta mitä minulle on suotu, on lapset. Nyt ovat jo aikuisia ja omillaan pärjääviä. 1. lapsen kanssa stressaa eniten, sitten helpottaa. Kodin ei tarvitse olla tiptop. Riittää että on rakkautta ja rajoja, sekä ruokaa ja puhtaita vaatteita. Rakkaus on niin valtavaa, ettei sitä oikein pysty kuvaamaan. Enemmän hyviä hetkiä, kuin huonoja. Toki välillä voi olla hyvinkin väsynyt, mutta se on pieni osa kaikesta.

Istun sohvalla tylsistyneenä ja 14v poika kävi juuri ilmeilemässä mulle olkkarin ovelta ja lähti huoneeseensa. En vaihtaisi tätä mihinkään. Ei varmasti kuulosta kummoiselta, mutta mulle nää ihan hölmötkin hetket on parhaita. Ja niitähän riittää.

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi ei rakasta sinua, hän on biologisesti riippuvainen vanhemmistaan.

Jep nämä romanttishöttövanhemmat jotka luulevat että pieni lapsi muka rakastaa. Hah. Kyllähän myös Kidnapatut monesti kiintyvät vangitsijaansa kun ei ketään muuta näe ja on ehdollistettu vain yhteen ihmiseen,jota tarvitsee henkensä pitimiksi. Biologiaa, selviytymisvaistoa. Tottumusta.

Vasta muutettuaan kotoa sen voi lapsi sanoa niin että siihen kannattaa uskoa. Jos lapsi on vielä sen jälkeen tekemisissä niin varmaan oikeasti rakastaa.

Vanhemmuus on täynnä hymyjä, hassuttelua, uuden oppimista, kasvamista, suruja, arkea, ikävaiheita. Mikään kasvuvaihe ei kestä ikuisuuksia. Jotkut ihmispolot jaksaa valittaa kaikesta. Ensi kerralla kun moinen keskustelee kanssasi. Kysy vaikka mitä luit iltasaduksi lapsillesi. Ja kuinka pienenä aloitit.

Yritä keskittyä hetkeen, raskaus- ja vauva-aika menee todella nopeasti. Ole kiitollinen pienestä ihmeestäsi, hän tulee olemaan tärkein asia sinulle loppuelämäsi ajan.