Mikä mussa on vikana, kun EN VÄSY lastenhoidosta?

[/quote]

Sitä kutsutaan uupumukseksi tai masennukseksi jota sinunlaisesi täydellinen tekipirteä paska tuskin tajuaa...

[/quote]

Tekopirteä paska? Olisikohan sinunkin asenteessasi korjaamisen varaa? Ei kaikki jaksamattomuus ole uupumusta tai masennusta, vaan ihan fyysistä väsymystä, ja silloinkin voi vähän katsoa mitä suustaan päästelee

Jos on ollut esim. monta vuotta työttömänä ja katsellut kodin seiniä, ja sitten se sama seinien katselu jatkuu edelleen mutta vauvanhoidolla höystettynä, varmasti tuntuu raskaalta. Sen sijaan monet raskasta työtä tai kovaa uraa painaneet naiset tuntuvat ottavan äitiysloman nimenomaan lomana.

jotka tekevät työyhteisössä myös muiden työt ja jaksavat vielä kuunnella muiden työntekijöiden murheita.



Tarkkaileppa myös lapsiasi, ovatko perineet tuon lahjan sinulta. Johtajista ja älyköistä löytyy näitä jaksajia.

josta ulospääsyä ja heräämistä rukoilee joka päivä. Meille muille joille se on loppumaton helevtti se väsy tulee suunnilleen osastolla kun saa lapsen vatsalta syliin.

vaikea sanoa tarkkaan minkä takia :) Hyvä kunto, omaa aikaa jonkin verran, terveet lapset, hyvä mies, ei "ylimääräisiä ongelmia" jne varmasti auttavat asiaa.. Ja luonnekysymyskin varmasti on jossain määrin.



Itse tunnen itseni tosi väsyneeksi välillä. Lapset 6v ja 2,5v. Mies 2-vuorotöissä, joka toinen vko iltavuorossa (kl.22 asti), jolloin pyöritän iltatoimet ym itse.

Olen siis kotona, ja teen nyt enemmän kotitöitä tietysti, mutta mieskin tekee kyllä.

Raha on tiukassa, omien vanhempien kanssa terveys/mielenterveys/rahahuolia jonkun verran, "omaa aikaa" vähän (mies töissä/remppaa taloamme ym), kuopus sairastellut paljon. Kuopuksen sairaala/tehohoitojaksot, leikkaukset ym. huolet ehkä ovat kuormittaneet eniten, tuntuu että nyt kun pikkuhiljaa (toivottavasti?) helpottaa, on olo uupunut.



Ihan ahdistaa sekin, etten nyt nauti tästä ajasta "tarpeeksi"! :( Tiedän että tämä on elämäni ihaninta aikaa, ja pian alkavat työt, mutta silti en saa siitä onnentunteesta kiinni..Joten tosiaan kadehdin sinua ap kyllä! Oikeasti siis hienoa että olet pirteä ja jaksat, minäkin tahtoisin olla! :)

Niin, se piti vielä lisätä, että en niinkään väsy juuri lastenhoidosta, vaan kokonaisuus - koko "paketti"- on jollain tavalla väsyttänyt minut.

Toki hyviäkin päiviä on, ei tämä mitään pelkkää synkkyyttä ole kuitenkaan..

jotkut vaan ovat sellaisia, että rakastavat yli kaiken lapsia ja kotonaoloa. Mikäs siinä sitten on ollessa kun saa tehdä juuri sitä mistä pitää. Eihän siinä kaipaa muualle.



Mulle itselleni lapset ja kotielämä on yhtä tappoa enkä yhtään muista miksi lapsia olen edes hankkinut. Mieluiten vaan opiskelisin ja reissaisin pitkin maailmaa.

Nyt kun lapsi vuoden, on alkanut tuntemaan taas negatiivisisakin tunteita ja käynyt ystävien kanssa kahvilla, leffassa yms. Sanoi itse, että äitiyshormonit kesti vuoden, sitten palautui normaaliksi.

Voi kai kotona olosta nauttia vaikka olisi välillä niitä negatiivisiakin tunteita. Tarkottaako toi ettei ekan vuoden aikana tavannut kavereitaan, ja se että alkoi niitä tavata on jotenkin merkki siitä, ettei enää nauti kotiäitiydestä? Musta ei, ja ihmettelen miten kukaan jaksaisi vuoden ilman ystävien tapaamisia ja omia hetkiä, vaikka miten olisi hormoneissa..

Yksi asia, mikä lisää ihmetystäni on se, että en ole koskaan tuntenut mitään vetoa äitiyteen. Monet ystäväni kertovat kuinka ovat aina tienneet haluavansa äideiksi. Minulla tällaista tunnetta ei koskaan ollut eikä myöskään vauvakuumetta ennen esikoisen syntymää. Mietin nuorempana, miksi kukaan hullu haluaa äidiksi ja suurperheellisiä pidin lievästi tärähtäneinä.



Omien lasten syntymä muutti asenteen täysin, mutta jos tämä olisi jokin kutsumus (olla äiti ja kodinhoitaja) niin miksiköhän siitä ei ollut mitään viitteitä? Pienenä olin kaveripiirin ainoa tyttö joka ei suostunut leikkimään nukeilla, minusta se oli ällöttävää. Ja jos jostain syystä en olisi tullut helposti raskaaksi, olisin sivuuttanut asian olankohautuksella enkä varmasti mennyt mihinkään hoitoihin tms.



Taustaani vasten minusta olisi pitänyt tulla juuri se äiti, joka vihaa perhe-elämää ja haaveilee vauvan heittämisestä seinään, mutta olenkin sitten onnekkaampi. Jännää miten elämä heittelee.



Ap

Ja tämä ei ole provo tai itsekehua, vaan ihan oikeasti olen alkanut miettimään, mikä minussa on ns. "vikana". Paljon erilaisissa mammapiireissä liikkuneena tunnen itseni ulkopuoliseksi, kun en koskaan pysty samaistumaan näihin "väsyttää, masentaa, en jaksa lapsiani/miestäni" -juttuihin. Ymmärrän täysin nuo tuntemukset, mutta en ole kokenut niitä. Ennen esikoisen syntymää olin varma, että elämä loppuu ja äitiys on kuin pimeä tunneli josta ryömitään pois lapsen täyttäessä kolme vuotta (Maarit Tastulaa lainatakseni).

Hämmästyin, kun huomasin miten helppoa kaikki on. Molempia lapsia olen imettänyt vuoden, joten mies ei yöheräilyihin osallistu eikä tarvitsekaan. Silti tunnen jaksavani ihan hyvin. Raskausajat on olleet ihanaa ja energistä, synnytyksen jälkeen olo kuin voisi lenkille lähteä ja vauva-aikana koti on kiiltänyt ja itsetehty ruoka ja leivonnaiset aina valmiina. Siitä huolimatta, että olen heräillyt 1-10 kertaa yössä ja hoitanut siivoukset ym. kotityöt. Lapsenhoitoapua olisi tarjolla, mutta en ole juuri tarvinnut. Itse jaksan kyllä hoitaa lapseni kun ovat ihan pieniä, yökyläilyt ovat tullee kuvaan sitten vauva-ajan jälkeen ja aika harvoin sittenkin.

Luulette varmaan että tarkoitukseni on kehuskella, mutta kun oikeasti vaan ihmettelen. Syön ihan mitä sattuu eli mikään terveysintoilija en ole, harrastan kyllä paljon liikuntaa eli se voi auttaa jakamisesssa. Mieheni tai muut sukulaiset eivät vaadi minulta tällaista, mutta tunnen pursuavani energiaa ja hyvä niin.

Mistä tämä voi johtua?

että lapset ovat erilaisia. Meillä esikoinen on aina ollut rauhallinen, lähtenyt hitaasti liikkeelle, ei ole juuri koskaan kiipeillyt holtittomasti sohvilla, pöydillä.. Vaikka valvotti vauvana kyllä, mutta noin muuten ollut ns. helppo lapsi.



Enkä sitä oikeasti tajunnut ennenkuin kuopus syntyi ;) No, alkukuukaudethan meni sairaalassa ja paljon on sairastellut (kirjoitin jo tuossa aiemmin), mutta jos ajattelee pelkkää luonnetta ja temperamenttia, niin lapset ovat aika erilaisia. Kuopus on oikea "täystuho" aamusta iltaan, huhhuh! Pienempänä kiipeili joka paikassa, ihan jatkuvasti piti olla vahtimassa, ja edelleenkin kun silmä välttää tekee ties mitä tempauksia, koko ajan! Uhmaraivareitakin saa oikein kunnollisia- enkä tällaisia ole esikoisen kanssa nähnyt. Että jos olisi tämä kuopus ollut samanlainen kuin siskonsa, niin olisin varmaan päässyt paljon helpommalla, eikä väsykään olisi iskenyt niin kuin nyt...

Eli lapsetkin tietysti vaikuttavat paljon siihen miten työläältä se lastenhoito tuntuukaan.

Yksi asia, mikä lisää ihmetystäni on se, että en ole koskaan tuntenut mitään vetoa äitiyteen. Monet ystäväni kertovat kuinka ovat aina tienneet haluavansa äideiksi. Minulla tällaista tunnetta ei koskaan ollut eikä myöskään vauvakuumetta ennen esikoisen syntymää. Mietin nuorempana, miksi kukaan hullu haluaa äidiksi ja suurperheellisiä pidin lievästi tärähtäneinä.

Omien lasten syntymä muutti asenteen täysin, mutta jos tämä olisi jokin kutsumus (olla äiti ja kodinhoitaja) niin miksiköhän siitä ei ollut mitään viitteitä? Pienenä olin kaveripiirin ainoa tyttö joka ei suostunut leikkimään nukeilla, minusta se oli ällöttävää. Ja jos jostain syystä en olisi tullut helposti raskaaksi, olisin sivuuttanut asian olankohautuksella enkä varmasti mennyt mihinkään hoitoihin tms.

Taustaani vasten minusta olisi pitänyt tulla juuri se äiti, joka vihaa perhe-elämää ja haaveilee vauvan heittämisestä seinään, mutta olenkin sitten onnekkaampi. Jännää miten elämä heittelee.

Ap

Kieltämättä puistossa ja muissa mammatapaamisissa on välillä hankalaa, kun ei pysty liittymään siihen valitusrinkiin, mitä mammat pitää. Se kilpalaulanta siitä kenen JAnipetteri on se vaikein, on oikeasti aika huvittavaa.

Mutta siis asiaan, mulla on kolme lasta, 1,5-6,5 vuotiaat, ja nautin todella paljon heidän kanssaan olemisesta. En ole ikinä ollut väsynyt lasteni kanssa, vaikka olen tässä ohessa koko ajan tehnyt jonkin verran töitäkin. Lapset silti ovat kaikki olleet kotihoidossa koko ajan. Minä olin lapsena poikatyttö, en todellakaan mikään hoivaaja. JA jos en olisi esikoista alkanut vahingossa odottaa, tuskin vielä olisi yhtään lasta. VOisin myös kuvitella itseni ikisinkkuna lapsettomana erittäin helposti, ilman että tuntisin itsenäni yhtään vaillinaiseksi. Olen kuitenkin suunnattoman kiitollinen, että elämä meni näin, mun lapet on huipputyyppejä, ja meillä on todella kivaa yhdessä.

Haluaisin tuulettaa ja kertoa, kuinka paljon nautin aitiydesta ja kotitoiden tekemisesta, mutta en kehtaa. Mutta nyt, vihdoinkin loytyi anonyymi nettikeskustelu ja saan kertoa, mita todella tunnen. Vaikka olen pahimmillaan nukkunut pari tuntia yossa, vauva on ollut paljon kipeana ja monta yota olemme viettaneet sairaalassa, mies tekee vaativaa tyota ja matkustelee maailmalla, asun ulkomailla valilla haastavissa olosuhteissa, turvattomuuden vuoksi en koskaan mene paivisin yksin vauvan kanssa ulos, minulla ei ole koskaan "omaa aikaa" kodin ulkopuolella -oma aika on suihku silloin talloin jne. niin nautin elamasta suunnattomasti. Olen niin taynna rakkautta ja kiitollisuutta perheestani, etta ilo kuplii jatkuvasti sisimmassani. Perhe-elama on kuin taivas maanpaalla :)



Olen miettinyt, etta ehka aitiys ja kotona olo on siksi ollut niin antoisa ja ihana kokemus, koska



*mielestani lapset ovat parasta maanpaalla, ja olen aina saanut energiaa lasten kanssa touhuamisesta



*sain esimerkin lapsuudenkotoa, etta lapset ovat jotakin aivan ihanaa ja heista nautitaan. Meilla kotona nauru raikuikin suurimman osan ajasta :)

että ne "aina äidiksi halunneet" ottavat joskus sen hoivaamisen vähän liiankin vakavasti: lapsi saa varmaan traumoja jos äiti laittaa pyykit koneeseen tai imuroi, en voi tehdä noita asioita lapsen hereillä ollessa, siispä vain päiväuniaikaan voi tehdä kotitöitä - omaa aikaa ei ole enää ollenkaan - ei ihme jos väsyy. Pitäisi ottaa asenne, että vauva tulee meidän perheen jäseneksi ja me opetamme vauvalle, miltä arki näyttää. Sitä se vauva nimittäin odottaa.

kotiäitiydestä eikä valita!!



Sinussa ei ole mitään vikaa! Osaat nauttia saamastasi tilaisuudesta, mies on tukena! Sehän on ihan upeaa!



Tässä kohtaa tosin voin sanoa, että se kel onni on sen kätkeköön. Eli ei varmasti kannata hirveästi kehua siellä hiekkalaatikolla... suurin osa äideistä on toisessa tilanteessa.



Uskon, että paljon on kiinni tottumuksesta ja unentarpeesta sekä juuri tuosta kannustuksesta ja tiedosta, että jos en pärjää on apua tarjoalla, vaikka en sitä tarvitse.



Itse en I lapsen kohdalla osannut yhtään nauttia ä-lomasta. Nyt toisen lapsen kohtalla tämä on luksusta! Ainoastaan heräämiset ja huonosti nukutun yön jälkeen on tunne toinen.

Kieltämättä puistossa ja muissa mammatapaamisissa on välillä hankalaa, kun ei pysty liittymään siihen valitusrinkiin, mitä mammat pitää. Se kilpalaulanta siitä kenen JAnipetteri on se vaikein, on oikeasti aika huvittavaa.

Oletkohan kenties eksynyt johonkin terapiaryhmään sillä yleensähän noissa mammatapaamisissa kaikki on niiiin ihanaa ja lapsia ylistetään kilpaa jne :)

Mä tunnen yhden megapirteän suurperheen äidin, jolle riittää 5h/vrk uni. Siinä jää paljon aikaa muuhun, ja usein se uupumus/vitutus johtuu ihan vaan unen puutteesta.

Kysyt, mistä tämä voi johtua. Ei aavistustakaan. Olisit tyytyväinen vaan kun ei väsytä. Mitä tuota analysoimaan?



Tulee mieleen entinen opiskelukaveri, joka silmät pyöreänä aina hoki tämän tyyppisiä juttuja: "No, mä nyt aloitin tän gradun jo toka vuonna kun kohtahan mulla on nää muut opinnot tehtynä kun mää oon niin nopsa!" Arvaa oliko suosittu!



Niin, siis vinkkinä vaan: näillä tällaisilla jutuilla ei suoranaisesti hankita ystäviä, joten varmaan parempi pohtia tällaista nimettömänä av:lla.

ja olet käyttänyt niitä sopivasti. Nauti siitä!

Tykkäsitkö työstäsi?