Huolestuttaa mun mummu kun se puhuu jatkuvasti kuolemasta

Tietää itse että loppu alkaa olla lähellä ja haluaa kertoa toiveensa sinulle.

Oma mummonikin alkoi n. 6kk ennen kuolemansa järjestellä asioita vaikka oli silloin lääkärinkin mukaan aivan loistavassa kunnossa ikäisekseen. Valitsi itse millaisen arkun ja kukat haluaa, kertoi virret hautajaisiin, kenen ei halua osallistuvan muistotilaisuuteen. Kävimme monta tuntia läpi hänen valokuvakansioita, tärkeitä papereita, tavaroita jne. Ja niin vaan 6kk tuon valmistelun aloituksesta kuoli ihan luonnollisesti.

Miksi olet huolestunut? Kun tulee vanhaksi, alkaa ymmärtää elinvuosien rajallisuuden. Tuossa vaiheessa haluaa myös päästä eroon turhista tavaroista ja suunnitella hautajaisiaan ihan vain rakkaiden jälkeläisten taakkaa helpottamaan.

Vierailija kirjoitti:

Miksi olet huolestunut? Kun tulee vanhaksi, alkaa ymmärtää elinvuosien rajallisuuden. Tuossa vaiheessa haluaa myös päästä eroon turhista tavaroista ja suunnitella hautajaisiaan ihan vain rakkaiden jälkeläisten taakkaa helpottamaan.

Vasta vanhanako sen huomaa, että kuolee?

Äitini on taas todella rasittava kun avautuu kaikista asioista enkä TODELLAKAAN halua kuulla.

Mun mummoni oli aloittanut sen alle viisikymmpisenä. Sairastui eka lapsen kuoleman jälkeen pahaan masennukseen ja siitä se alkoi. 

Ehti puhua kuolemastaan yli 50 vuotta. 

Jos kuolema on sinulle puheenaiheena ahdistava, niin kerro se mummollesi ja pyydä että kun te tapaatte ette puhu siitä. MUmmoasi et voi muuksi muuttaa, mutta hän voi ymmärtää pelkoasi ja jutustella kanssasi vaikkapa sinun harrastuksistasi sen ajan kuin olet hänen seurassaan. Kyllä mummosi sen aikaa jaksaa keskittyä sinuun ja jos ei, niin ole vähemmän aikaa kylässä.

Vierailija kirjoitti:

Mun mummoni oli aloittanut sen alle viisikymmpisenä. Sairastui eka lapsen kuoleman jälkeen pahaan masennukseen ja siitä se alkoi. 

Ehti puhua kuolemastaan yli 50 vuotta. 

kirjoitinpa huonosti. Ei saanut ekaa lasta tuolloin, mutta lapsen kuolemasta lähti masennuskierre, minkä seurauksena sitten koitti kuolema-ajatukset. 

Vanhat ovat tuollaisia. Anoppini puheenaiheet ovat aina, ketkä ovat kuolleet ja kenellä on mikäkin sairaus. Minulle ihan vieraita ihmisiä. Mummoni on samanlainen. Lukee lehdestä, ketkä kaikki tuntemansa ihmiset ovat kuolleet. Kai se on sitä oman lähestyvän kuoleman käsittelyä.

Tuo kuolemasta puhuminen on minullekin tuttua. Isäpuoli oli saanut vähän ennen äidin kuolemaa lievän sydäninfarktin ja oli jo sen takia heikossa kunnossa ja kun siihen lisättiin puolison kuolema, niin eipä se paljon ihmetyttänyt, että sai kuulla "Kyllä tästä jo joutaisin minäkin kuolla" ja vastaavia puheita. Hän ei sentään suunnitellut hautajaisiaan. Ikää ei ollut kuin kuudenkympin hujakoilla. Loppujen lopuksi elämää riitti vielä lähes neljännesvuosisadan. Mutta täytyy myöntää, että kyllä nuo puheet olivat todella ahdistavia.

Ainahan ne vanhukset puhuu. Oma mummo puhu varmaan viimeiset 40v aina viimeisestä joulusta ja kesästä.

Mummu-paralla on varmaan yksinäistä ja ehkä kova ikävä papan luo.

Miksi tuo aihe ahdistaa niin kovin? Haluaisitko ohjata keskustelua tähän elämään? Oletko kysellyt mummin elämästä, minkälaista hänen nuoruus oli? Missä tapasi kumppaninsa, minkälaista elämä silloin oli?

Ehkä hän kaipaa vain juttukaveria ja merkkiä siitä, että vaikka onkin vanha, niin on silti tärkeä ja tarpeellinen. Moni jää katumaan ettei ollut kiinnostunut vanhempiensa ja isovanhempiensa elämästä silloin, kun he olisivat vielä olleet kertomassa.

Oma äitini on 65 vuotias ja tiedostan, että vuosikymmeniä ei ole enää loputtomiin. Vaikka tuntuu että kaikkea ei aina huvittaisi kuunnella, niin yritän muistaa sen ja keskittyä ja oikeasti kuunnella jos haluaa muistella jotain. Ne on hyviä hetkiä.

Nykyisin ihmiset ovat vieraantuneet kuolemasta. Kaikki siihen liittyvä ulkoistetaan lääkäreille, hoitajille ja hautaustoimistoille.

Olen itse jo vähän yli 60-vuotias. Muistan, kuinka iäkäs mummoni esitteli meille pikkulapsille itse maksamansa ja valitsemansa hautapaikan ja itsetekemänsä kuolinvaatteet, siis ne, jotka hänelle arkkuun puettiin.

En tiedä, kuinka moni nykyisin käy edes katsomassa kuollutta omaistaan. Ennen mummoni siunaamista arkku avattiin. Sain nähdä hänet kuolleena valkoisenharmaat hiukset kauniisti kammattuina ja itsetehdyissä kauniissa valkoisissa vaatteissa. Minulle jäi siitä kaunis muisto.

Et voi tehdä mitään, paitsi pysyä kaukana ja antaa oman vanhempasi kuunnella sitä tai joku mummun tuttu juttelee samaa asiaa. Koska vanhempi ihminen ei muista puhua kuin samoja juttuja. Jotkut ovat koko elämänsä sellaisia, että samat repliikit toistuvat, ilman että on mtn vakavampaa. Kaipaako hän lohdutusta siihen vai rauhoittaako siitä puhuminen.