Miten opetella pitämään omia puoliaan? Elämä em. syystä päin helvettiä.

Isoin juttu on kai, se, että pitäisi tiedää, mitä haluaa, mikä on "minun puoleni", jotta puoliaan voisi pitää.  Siitä sinä et kerro mitään.

Jos voisit nsin miettiä, mitä tavoitteita ja haluja ja tarpeita sinulla on, niitä olisi helpompi vaatia muilta ja myös muiden olisi helpompi ottaa ne huomioon ja jopa tukea niitä. Mutta ihminen, joka ei itsekään tiedä, mitä haluaisi, ehkä ei edes, mitä voisi haluta, on vaikea auttaa. hän jää usein sivuun päätöksen teosta, koska hänellä ei ole siihen mitään annettavaa - ei voi olla, kun ei ole tavoitettakaan.

Kun saat selville omat (pitkän tähtäimen) halusi ja tavoitteesi, voit sanoa ne ääneen ja alkaa normaalin neuvottelun siitä, miten ne sovitetaan yhteen muiden ihmisten halujen ja tavoitteiden kanssa. Elämän ei kuulu olla taistelua ja kilpailua siitä, kenen tavoitteet täyttyy, vaan yhteistyötä sen eteen että saadaan mahdollisimman paljon haluja täytetyksi.Mutta se käy päinsä vain jos tiedät ja sanot, mitä haluat.

Riti rati rallaa 😷

No niin AP,nyt nukkumaan 🤮

Voi että on vaikeata🙃

Helpointa, silloin kun voimat on loppu, on sanoa ei kaikkeen. Ihan kaikkeen. Sitten vaan kävellä pois. Katsos kun se "ei" ei riitä. Sinun pitää myös oppia olemaan selittämättä itseäsi. Vain sinun pitää tietää miksi jotain teet, muille se ei kuulu. Mutta helpoin on aloittaa sanomalla ei. Siitä minä aloitin. Sitten matkan varrella kannattaa tottua siihen, että kaikki jotka hyötyi rajattomuudestasi häviää jonnekin ja jäät yksin. Vain ne jää jotka eivät olleet hyötymässä sinusta.

Itse olen samanlainen, en ole osannut elämässäni lainkaan pitää puoliani. Johtuu herkästä tempperamentista ja lapsuuden asetelmista: ankara isä, elämä riitaisaa ja arvaamatonta, äiti kynnysmatto, selvisin parhaiten vain esittämällä pirteää. Lisäksi olin ainokainen, ei sisarusta jonka kanssa harjoitella.

Onneksi mieheni kanssa suhde on nykyään tasa- arvoinen, mutta muuten olen vain kiltisti kuunnellut kun minulle sanotaan ilkeyksiä ( anoppi, työkaveri, " kaveri"). Itseä harmittaa se oma miellyttämisenhalu nuorena, hypin ihan tahvojen tyyppien pillin mukaan. Ja hulluinta on että heitä ei voisi miellyttää mitenkään..

Eipä tässä muuta vaihtoehtoa kuin tehdä tietoisia muutoksia ja rakentaa omat rajat: ilkimyksiin ja hyväksikäyttäjiin etäisyyttä, sanan ei käyttöön otto. Älä elä omaa ainutta elämääsi muiden ehdoilla!

Googlaa "jämäkkyys"

Jos olet vuosia käynyt ammattilaisen terapiassa, emme me tässä muutaman rivin perusteella kykene kyllä sulle viisastenkiveä ojentamaan.

Kehottaisin miettimään terapiasuhteen vaihtoa ja uutta terapiamuotoa. Tietämättä tarkemmin, millaista terapiaa olet saanut, niin voisit varata ajan psykiatrille ja kysyä neuvoa. 

Joka tapauksessa, pienillä muutoksilla se alkaa. Ei sinusta kerralla tule puoliasi pitävää ja jämäkkää rajanvetäjää. Mutta kokeilepa vaikkapa listata isoja ja pieniä juttuja paperille, siis sellaisia tilanteita, joissa koet tulevasi ylikävellyksi tai joissa koet, että et ITSE uskalla toimia kuten toivoisit.

Pistä niitä paperille mahdollisimman monta. Ne voivat olla osa suuria juttuja tyyliin "En ole hakenut ylennystä tiimiesimieheksi, vaikka olen pätevin meistä työntekijöistä" tai "Annan veljeni aina mollata minua, kun näemme". Tai pieniä: "Annan aina työkaverien päättää, minne menemme lounaalle".

Ja sitten panet ne "vaikeusjärjestykseen", pienimmästä suurimpaan ja alat pikku hiljaa harjoitella oman mielipiteesi ja valintasi ääneen sanomista ja siinä pitäytymistä. Joskus voit toki antaa periksi, jos toisilla on parempi vaihtoehto - kompromissien eli aitojen neuvottelutulosten tekeminenkin on vahvuutta, mutta niissä siis sinä itse päätät muuttaa kantaasi vapaasti harkiten, ET OLLAKSESI MUILLE MIELIKSI!

Eli alat sanoa, että "nyt tekisi mieli lounaaksi kiinalaista, mennäänkö tuohon naapurikorttelin kiinalaiseen lounasbuffalle?" Ja menet sitten vaikka itse yksin sinne, jos muut eivät haluakaan kiinalaista.

Ei tuo tietenkään ole mikään poppaskonsti huonon itsetunnon rakentamiseen, mutta vähitellen sen kyllä opettaa itsetuntoa, kun uskallat pitää pääsi, puolustaa kantaasi ja olla eri mieltä muiden kanssa. Varsinkin jälkimmäisen uskaltaminen on iso ja tärkeä asia! Sinä ET muutu sen pidetymmäksi olemalla aina samaa mieltä muiden kanssa, sellainen ovimattoilu ei ole mikään miellyttävä piirre edes - asioista VOI ja PITÄÄ voida olla eri mieltä, asiat riitelee ei ihmiset.

Sitä paitsi huonoa itsetuntoasi ja sen syitä lienet kyllä jo puinut aika perusteellisesti terapeutin kanssa joten nyt voisi olla käytännön muutoksen aika. Mitä luulet, voisitko kokeilla edes?

Äläkä ole itsellesi kiukkuinen, jos ja kun eteneminen tuossa listassa vie aikaa ja ottaa ehkä välillä takapakkiakin. Armon antaminen itselle ja myötätunto itse kohtaan ovat myös tärkeä osa harjoitusta!

Tosiaan, opettele sanomaan ei, ilman että selittelet sitä pahoillasi. Olet vaan että ei. Tai siis toki sen voi sanoa jämäkästi mutta ystävällisesti. Eli älä töksäytä, mutta ole jämpti. 

Ein sanomisessa on se hyvä puoli, että sillä saa ostettua aikaa ja voit vaihtaa mielipidettäsi jos sinusta asia tuntuu myöhemmin hyvälle. Silloin kumpikin osapuoli saa positiivisen kokemuksen suostuessasi. Jos sanot kyllä ja sen jälkeen ei, jää kokemus toiselle osapuolelle negatiiviseksi ja sinulle jää paha mieli lupauksen pettämisestä. Siksi aina EI silloin kun et ole 100% varma.

Oman itsesi paras kaveri olet sinä. 

Ymmärrän tuskasi 50 vuoden kokemuksella.

Minulle on auttanut se, että yritän tunnistaa rajanylitykset. Eli: en aiemmin edes tajunnut, koska ne ylitetään. Opettelin huomaamaan ne tilanteet. Myöhemmin opettelin sanomaan, että Hei, mun täytyy vähän miettiä asiaa (eli otan aikalisän, ennen kuin ryhdyn toisen toiveesta tai painostuksesta tekemään mitään). Seuraavana päivänä tai viikon päästä sitten totean, että nyt olen miettinyt, ja sanon ei kiitos.

Mutta siis kaikki alkaa siitä, että opettelet tunnistamaan ko tilanteet. Mitä toinen tekee ja miten sinä reagoit. Kun tämän opit tunnistamaan, tulee vielä hetki, jolloin osaat reagoida ajan hermolla. Ja silloin pidät omia puoliasi.

Työtä se vaatii, mutta koska toivot muutosta, varmasti pystyt siihen.

Vierailija kirjoitti:

Isoin juttu on kai, se, että pitäisi tiedää, mitä haluaa, mikä on "minun puoleni", jotta puoliaan voisi pitää.  Siitä sinä et kerro mitään.

Jos voisit nsin miettiä, mitä tavoitteita ja haluja ja tarpeita sinulla on, niitä olisi helpompi vaatia muilta ja myös muiden olisi helpompi ottaa ne huomioon ja jopa tukea niitä. Mutta ihminen, joka ei itsekään tiedä, mitä haluaisi, ehkä ei edes, mitä voisi haluta, on vaikea auttaa. hän jää usein sivuun päätöksen teosta, koska hänellä ei ole siihen mitään annettavaa - ei voi olla, kun ei ole tavoitettakaan.

Kun saat selville omat (pitkän tähtäimen) halusi ja tavoitteesi, voit sanoa ne ääneen ja alkaa normaalin neuvottelun siitä, miten ne sovitetaan yhteen muiden ihmisten halujen ja tavoitteiden kanssa. Elämän ei kuulu olla taistelua ja kilpailua siitä, kenen tavoitteet täyttyy, vaan yhteistyötä sen eteen että saadaan mahdollisimman paljon haluja täytetyksi.Mutta se käy päinsä vain jos tiedät ja sanot, mitä haluat.

Muuten hyvä, mutta ei kannata toisilta odottaa tukea omille hankkeilleen, päinvastoin. Todennäköisesti muut hankaavat vastaan kaikin tavoin, varsinkin ne jotka ovat jo pitkään tottuneet ovimattoon. Se rooli ei helpolla karise.

Myöskin on luonnollista, että omia toiveita joutuu etsimään ja hakemaan, jos on lapsena vaiennettu. Mutta ei ole pelkästään siitä kiinni, ettei tiedä mitä haluaa. Silloinkin, jos tietää, ja kertoo sen selväsanaisesti, voi varautua siihen että toiset eivät kuuntele eivätkä usko.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen samanlainen, en ole osannut elämässäni lainkaan pitää puoliani. Johtuu herkästä tempperamentista ja lapsuuden asetelmista: ankara isä, elämä riitaisaa ja arvaamatonta, äiti kynnysmatto, selvisin parhaiten vain esittämällä pirteää. Lisäksi olin ainokainen, ei sisarusta jonka kanssa harjoitella.

Onneksi mieheni kanssa suhde on nykyään tasa- arvoinen, mutta muuten olen vain kiltisti kuunnellut kun minulle sanotaan ilkeyksiä ( anoppi, työkaveri, " kaveri"). Itseä harmittaa se oma miellyttämisenhalu nuorena, hypin ihan tahvojen tyyppien pillin mukaan. Ja hulluinta on että heitä ei voisi miellyttää mitenkään..

Eipä tässä muuta vaihtoehtoa kuin tehdä tietoisia muutoksia ja rakentaa omat rajat: ilkimyksiin ja hyväksikäyttäjiin etäisyyttä, sanan ei käyttöön otto. Älä elä omaa ainutta elämääsi muiden ehdoilla!

Meitä oli kolme lasta, ankara isä ja valtataistelu vanhempien välillä/enimmäkseen äiti alistui hoitamaan kaiken, katsomaan sormien läpi isän vikoja ja virheitä ja korjaamaan tuhon perässä. Välillä sisuuntui puolestaan määräämään ja haukkumaan isää. Yksi lapsista isän kaltainen ankara ja ehdoton, yksi näkymätön syrjäänvetäytyjä, yksi tekopirteä esittäjä. Kaikki pohjimmiltaan aika herkkiä luonteeltaan. Ei se, että oli sisaruksia muuttanut asioita hyväksi, kun vanhemmat oli tuollaisia. Jokaiselle tuli oma epäterve rooli. Yhtä yksin ei toki tarvinnut olla kuin ainoana. Toisaalta myös sisarusten välit kehittyi osin teennäisiksi ja kilpailullisiksi perhedynamiikan viallisuuden takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoin juttu on kai, se, että pitäisi tiedää, mitä haluaa, mikä on "minun puoleni", jotta puoliaan voisi pitää.  Siitä sinä et kerro mitään.

Jos voisit nsin miettiä, mitä tavoitteita ja haluja ja tarpeita sinulla on, niitä olisi helpompi vaatia muilta ja myös muiden olisi helpompi ottaa ne huomioon ja jopa tukea niitä. Mutta ihminen, joka ei itsekään tiedä, mitä haluaisi, ehkä ei edes, mitä voisi haluta, on vaikea auttaa. hän jää usein sivuun päätöksen teosta, koska hänellä ei ole siihen mitään annettavaa - ei voi olla, kun ei ole tavoitettakaan.

Kun saat selville omat (pitkän tähtäimen) halusi ja tavoitteesi, voit sanoa ne ääneen ja alkaa normaalin neuvottelun siitä, miten ne sovitetaan yhteen muiden ihmisten halujen ja tavoitteiden kanssa. Elämän ei kuulu olla taistelua ja kilpailua siitä, kenen tavoitteet täyttyy, vaan yhteistyötä sen eteen että saadaan mahdollisimman paljon haluja täytetyksi.Mutta se käy päinsä vain jos tiedät ja sanot, mitä haluat.

Muuten hyvä, mutta ei kannata toisilta odottaa tukea omille hankkeilleen, päinvastoin. Todennäköisesti muut hankaavat vastaan kaikin tavoin, varsinkin ne jotka ovat jo pitkään tottuneet ovimattoon. Se rooli ei helpolla karise.

Myöskin on luonnollista, että omia toiveita joutuu etsimään ja hakemaan, jos on lapsena vaiennettu. Mutta ei ole pelkästään siitä kiinni, ettei tiedä mitä haluaa. Silloinkin, jos tietää, ja kertoo sen selväsanaisesti, voi varautua siihen että toiset eivät kuuntele eivätkä usko.

Päinvastoin. sekä työelämässä että omassa perheessäni kaikki ovat aina halunneet ja yrittäneet tukea ja auttaa toisiaan tavoitteiden saavuttamisesssa. Ongelmat syntyvät juuri siitä, että ihmiset eivät itsekään tiedä, mitä haluavat, tai mitä ovat valmiita riskeeraamaan sen eteen. Esimerkiksi meillä töissä on kolleega, joka syyttää esimiestä siitä,e ttei tämä tue häntä - mutta se on hän itse, joka ei ole ymmärtänyt sanoa, mitä on halunnut, on pakottanut esimiehen arvailemaan ja esimies on sitten arvannut väärin: on tämän tyypin puheista päätellyt, että hän on halunnut vakaata ja turvallista työuraa. Nyt tämä henkilö sitten kritisoi sitä, että hänestä ei koskaan tullut/tule johtotason työntekijää, koska se olisi vaatinut high risk / high gain -projekteja (tai siis tietenkin niissä onnistumista, eli tällä tiellä voi mennä ihan pieleenkin, eikä sitten mikään tuki pysty pelastamaan - mutta ei voi onnistua, jos ei ryhdy riskiin) Mutta ihan itse tämä tyyppi ei sanonut haluavansa sellaisia, vaan antoi ymmärtää, että haluaa niitä turvallisia keskitason juttuja.

Tämä ketju on hyvä muistutus siitä että lapselle pitää antaa oikeus sanoa mielipiteensä ja tuntea kaikkia tunteita. Liian ankarassa tai muuten tasapainottomassa kodissa kasvaa " näkymättömiä ninnejä".

Yksi rajojen ylitystapa on toisen valintojen arvottaminen ja toisen määritteleminen ihmisenä. On tärkeä viestiä että se millainen olen ja mitä teen on loppupeleissä vain minun määriteltävissä.

Tsemppinä sellainen onnistumistarina että vuosia suvun taholta kiusaamista kokeneena sain yhden alkoholisoituneen lähiomaisen kuriin. Hän soitteli aggressiivisia puheluitaan yötä päivää ja " velvollisuudentunnosta" vastasin mutta lopulta sanoin että en enää vastaa. Viestein ja somessa voin vaihtaa kuulumisia ( siellä hän pystyy olemaan ok). Hän alistui siihen ja meillä on edes jonkinlaiset välit.

Mulle on auttanut se, että kun tiedän millainen tilanne saattaa tulla (joku henkilö vaikka aina ilkeilee ja mä vaan myhäilen kun en osaa sanoa takaisin) niin harjoittelen sitä tilannetta mieleeni etukäteen. Käyn läpi mahdollisia lauseita mitä voin sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoin juttu on kai, se, että pitäisi tiedää, mitä haluaa, mikä on "minun puoleni", jotta puoliaan voisi pitää.  Siitä sinä et kerro mitään.

Jos voisit nsin miettiä, mitä tavoitteita ja haluja ja tarpeita sinulla on, niitä olisi helpompi vaatia muilta ja myös muiden olisi helpompi ottaa ne huomioon ja jopa tukea niitä. Mutta ihminen, joka ei itsekään tiedä, mitä haluaisi, ehkä ei edes, mitä voisi haluta, on vaikea auttaa. hän jää usein sivuun päätöksen teosta, koska hänellä ei ole siihen mitään annettavaa - ei voi olla, kun ei ole tavoitettakaan.

Kun saat selville omat (pitkän tähtäimen) halusi ja tavoitteesi, voit sanoa ne ääneen ja alkaa normaalin neuvottelun siitä, miten ne sovitetaan yhteen muiden ihmisten halujen ja tavoitteiden kanssa. Elämän ei kuulu olla taistelua ja kilpailua siitä, kenen tavoitteet täyttyy, vaan yhteistyötä sen eteen että saadaan mahdollisimman paljon haluja täytetyksi.Mutta se käy päinsä vain jos tiedät ja sanot, mitä haluat.

Muuten hyvä, mutta ei kannata toisilta odottaa tukea omille hankkeilleen, päinvastoin. Todennäköisesti muut hankaavat vastaan kaikin tavoin, varsinkin ne jotka ovat jo pitkään tottuneet ovimattoon. Se rooli ei helpolla karise.

Myöskin on luonnollista, että omia toiveita joutuu etsimään ja hakemaan, jos on lapsena vaiennettu. Mutta ei ole pelkästään siitä kiinni, ettei tiedä mitä haluaa. Silloinkin, jos tietää, ja kertoo sen selväsanaisesti, voi varautua siihen että toiset eivät kuuntele eivätkä usko.

Päinvastoin. sekä työelämässä että omassa perheessäni kaikki ovat aina halunneet ja yrittäneet tukea ja auttaa toisiaan tavoitteiden saavuttamisesssa. Ongelmat syntyvät juuri siitä, että ihmiset eivät itsekään tiedä, mitä haluavat, tai mitä ovat valmiita riskeeraamaan sen eteen. Esimerkiksi meillä töissä on kolleega, joka syyttää esimiestä siitä,e ttei tämä tue häntä - mutta se on hän itse, joka ei ole ymmärtänyt sanoa, mitä on halunnut, on pakottanut esimiehen arvailemaan ja esimies on sitten arvannut väärin: on tämän tyypin puheista päätellyt, että hän on halunnut vakaata ja turvallista työuraa. Nyt tämä henkilö sitten kritisoi sitä, että hänestä ei koskaan tullut/tule johtotason työntekijää, koska se olisi vaatinut high risk / high gain -projekteja (tai siis tietenkin niissä onnistumista, eli tällä tiellä voi mennä ihan pieleenkin, eikä sitten mikään tuki pysty pelastamaan - mutta ei voi onnistua, jos ei ryhdy riskiin) Mutta ihan itse tämä tyyppi ei sanonut haluavansa sellaisia, vaan antoi ymmärtää, että haluaa niitä turvallisia keskitason juttuja.

Hyvä juttu, jos sinulla ongelmana on vain päättämättömyys.

Ap kumminkin on eri tapaus - luepa tarkemmin. Hän kertoo  liiallisen killtteyden ja puolensapitämättömyyden takia joutuneensa jopa parisuhteessaan väkivallan kohteeksi - ja käyneensä terapiassakin vuosia, koska hänen itsetuntonsa ja uskalluksensa on lapsena nujerrettu. Kyse ei siis hänen kohdallaan ole VAIN siitä, ettei hän osaa valita ja päättää, mitä haluaa. Vaan silloinkin, kun hän ehkä tietäisi, mitä haluaa, hän ei uskalla sitä ilmaista ja puolustaa.

Vähän siis klassinen "en tee itsestäni numeroa" -suomalainen asenne. Meistä moni on kasvatettu aivan liian kiltiksi tytöksi ja itsensä puolustaminen vaatii kouluttautumista tyystin toisenlaiseen rooliin.

8

Joku sen sanoikin tässä ketjussa, että kukaan ei oikeasti tykkää ovimatoista ja jees-naisista. Kun tajuaa, että olemalla aina muille mieliksi onnistuu olemaan lähinnä ärsyttävä ja luonteeton, niin voi yrittää päästä siitä eroon. Et miellytä muita mielistelemällä.