Minkä ikäisenä lakkasit nauramasta? Aloin miettiä, ja nuorena nauroin aika usein ääneen
Nyt nelikymppisenä nauran kyllä todella harvoin ääneen. Kuuluuko ääneen nauraminen siis nuoruuteen? Miten teillä, lakkasitteko jossain vaiheessa nauramasta?
Kommentit (17)
Kyllä mulla on liittynyt enemmän elämäntilanteeseen, parikymppisenä kun elämä oli helppoa ja toivoa täynnä nauroin usein vedet silmissä. Sitten tuli vaikeammat ajat ja huomasin, etten nauranut ollenkaan niin usein, ja nyt lähes nelikymppisenä, kun elämässä on taas paljon positiivisia asioita, nauran kuin nuorempana.
Olen nyt 50v. En ole lopettanut. Miksi lopettaisin?
Minä nauran päivittäin ääneen vaikka yli viisikymppinen olen, koska kotona on huumorintajuinen mies. Muutama vuosi sitten oli yli vuoden mittainen pätkä, jossa nauru oli vähissä ja lähinnä itkin. Silloin sattui paljon ikäviä asioita elämässä.
Hyvä kysymys. Sai ajattelemaan. Toden totta, on tosi harvinaista, että nyt viisikymppisenä nauran kunnolla sydämen pohjasta, kuten nuorena tein. Kai se tässä viimeisten 20 vuoden aikana on pikkuhiljaa hiipunut masennuksen ja ahdistuksen myötä ja lopunkin naurun on vienyt korona.
Olen huomannut saman, lapsena ja nuorena nauroin lähes päivittäin vedet silmissä. Nyt on mennyt varmaan 25v niin, että naurut on aika vähissä. Hyvin, hyvin harvoin joku yksittäinen asia saa minut nauramaan kunnolla.
Elämämän realiteetit verottaa nauramista, mutta joskus harvemmin kuin ennen, nauran niin että melkein tikahdun. Sellaista nauruterapiaa on sitten!
En tiedä ketään joka ei nauraisi. Kuusikymppinen isänikin hekottelee tv:tä katsoessaan. Nelikymppinen mieheni nauraa usein kyllä sekä minun että omille jutuilleen, eikä mitenkään vähän hymähdä vaan nimenomaan nauraa. Itse nauroin viimeksi eilen niin että kyyneleet valuivat silmistä.
Mulla on ollut yksi vuosi elämässä kun en nauranut ollenkaan, en edes hymyillyt.
Ikä oli 17-18 v ja olin vaikeasti masentunut.
Olin ihan vain kävelevä zombi.
En ollut tuota tajunnut kuin vasta sitten kun ensimmäisen kerran nauroin ääneen vuoden jälkeen. Olin suljetulla osastolla ja jaoin huoneen kahden kolmekymppisen naisen kanssa. Heillä oli tosi hauskoja juttua.
Nykyään (olen kohta 30) koitan usein löytää asioita jotka saa nauramaan.
Tai vaikka sitten väkisin hymyilen.
Koen, että nauraminen on tärkeää mielenterveydelle.
Burn out ja myrkyllinen työympäristö vei ilon elämästä enkä nauranut varmaan puoleen vuoteen.
Toivottavasti lakkaan nauramasta vasta haudassa. En nyt tarkoita, että koko aikaa nauran, mutta usein kyllä.
Viimeksi tänään nauroin ääneen lapsenlapsen hassuille tempuille, joita esitteli videopuhelussa. Ei tulisi mieleenikään lopettaa nauramista, vaikka elämässä olen kaikenlaista suruakin kokenut. Olen 65-vuotias.
En ole nauranut varmaan yli 10 vuoteen. En muista milloin olen nauranut viimeks.
Kun nauru loppuu, se on se hetki kun tiedän jonkin kuolleen sisälläni, toivottavasti kirjaimellisesti tässä tapauksessa.
Mä olen aina nauranut paljon ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enempi naurattaa. Ikänäkö aiheuttaa hauskoja lukihäiriöitä päivittäin ja mikäs sen mukavampaa on kun itselleen nauraminen. T:Mummo
Jokin aika sitten huomasin itse myös, että en oikeastaan ikinä enää naura. Saatan naurahtaa ja hymyillä, mutta mikään ei ole tarpeeksi hauskaa että oikeasti nauraisi. Ikävä on sitä, että on vatsalihakset nauramisesta kipeänä. Tätä nauramattomuutta on jatkunut ainakin 5 vuotta. Ja joo, olen masentunut ollut teini-iästä asti. N24
Musta taas tuntuu, että nauran nelikymppisenä useammin ääneen kuin nuorena.