Kaltoinkohdellusta lapsesta fiksu aikuinen?

Voi toki jos osaa päästää menneisyydestä irti ja antaa katkeruuden vanhempia kohtaan anteeksi. Ehkä jopa olla ilman mitään kontaktia vanhempiinsa ja elää täysin omannäköistä elämää. Keskittyy opiskeluun, työhön, hankkii ystäviä ja harrastuksia eikä jää kotiin eristäytymään. Ja hankki toki jutteluapua, jonkun puolueettoman, jonka kanssa jutella menneisyydestä ja sitä kautta ”puhdistautua”.

Eikös ne kaikkein menestyneimmät ihmiset tule kaikkein hankalimmista oloista. Heistä kasvaa taistelijoita, sankareita, joita ei kaada mikään. Huonot asiat voi kääntää vahvuudeksi.

Voi. Itse olen tällainen. Löysin rakastavan ihmisen rinnalleni ja kävin pitkän, raskaan terapian. Nykyään olen onnellisesti naimisissa, kolmen fiksun nuoren äiti, menestynyt työssäni, talous kunnossa ja elämä kaiken kaikkiaan mielekästä.

Kyllä ehdottomasti voi. Kaikki lähtee siitä, miten itse käsittelet asiat.

Minä tulen huonosta ja väkivaltaisesta perheestä. Valmistuin kuitenkin juristiksi, olen menestyvä yrittäjä ja minulla on ihana puoliso ja oma perhe. Enää en edes meinaa muistaakaan kuinka kauheaa lapsuudenkodissa oli. Olen unohtanut menneet ja vanhempienkin kanssa ollaan sovittu kaikki, vaikka ei paljoa nähdäkään.

Vierailija kirjoitti:

Voi. Itse olen tällainen. Löysin rakastavan ihmisen rinnalleni ja kävin pitkän, raskaan terapian. Nykyään olen onnellisesti naimisissa, kolmen fiksun nuoren äiti, menestynyt työssäni, talous kunnossa ja elämä kaiken kaikkiaan mielekästä.

Mikä oli sinulle terapiassa käännekohta?

Voi tottakai. Oma puolisoni tulee väkivaltaperheestä ja hänestä kasvoi oikein lempeä mutta menestynyt ihminen.

Totta kai, ja usein tuleekin. Tällaisia ihmisiä on pilvin pimein, ulospäin asiat eivät aina näy.

Ainakin sellaisesta tulee miellyttäjä ellei ole poikkeuksellisen kovapäinen ollut eikä ole saatu rikki. Aika paljon sekin merkitsee onko elämässä muita aikuisia jotka on olleet turvallisia ja joilta on saanut hyväksyntää ja vahvistusta identiteetilleen.

Kyllä voi, jos hakee apua ja/tai suostuu ottamaan tarjotun avun vastaan. Ratkaisevassa asemassa on myös se, millaisen suhteen menneisyyteen haluaa muodostaa. Jos pyrkii aktiivisesti siitä poispäin ja haluaa tulevaisuudelta parempaa, siinä voi onnistua. Mutta jos päättää, että menneisyys on se joka itsen määrittää, jää helposti sen vangiksi ja mikään ei muutu. 

Nuorten kohdalla jokainen kohtaaminen on tärkeä. Voi olla, että tarvitaan vain se yksi kohtaaminen,  yksi merkittävä aikuinen, joka suhtautuu nuoreen ja hänen pyrkimyksiinsä kunnioittavasti ja on läsnä. Se voi muuttaa kaiken suunnan. Tämä henkilö voi olla opettaja, harrastuksen ohjaaja, ystävän vanhempi jne. 

Ilman muuta. Olen itse epävakaan yksinhuoltajan lapsi, ja nykyään varsin vakaa ja onnellinen. Se vaati kyllä reflektiota ja omaa terapiaa, ja etenkin nuorempana olin itse aika kamala 😉. Hankalat olosuhteet pakottavat sinut käyttämään ja kehittämään kognitiivisia kykyjäsi. Vaikka se on välillä vaativaa, tulet poimimaan vaivannäkösi (positiivisia) hedelmiä pitkin aikuisikääsi.

- psykoterapeutti

Minä ainakin pidän itseäni ihan täysipäisenä aikuisena, vaikka tuo voisi olla kuvaus omasta lapsuudestani. Onhan minulla omat ongelmani, ehkä isoimpana järjetön tarve kontrolloida kaikkia asioita mutta kyllä näiden kanssa pärjää ja oikeastaan ovat vain ajaneet minua elämässä eteen päin.

Nyt omien lasten myötä lapsuus ehkä nostanut taas päätään ja minulla on pakottava tarve "onnistua" vanhempana, ja pelkään kuollakseni epäonnistumista. Mutta kenelläpä meistä ei olisi ollut elämässä jonkin näköisiä haasteita ja traumoja, tuskinpa se on kenelläkään koko elämä ollut ruusuilla tanssimista.

Yllättävän moni ihminen valitettavasti tulee ns. huonoista perheistä ja silti ovat ihania ja fiksuja ihmisiä. Yleensä tällaisissa perheissä kasvaneet ovat nähneet vanhemmiltaan sen ihmistyypin jota he itse eivät koskaan halua edustaa ja siksi ovat usein jopa kiltimpiä ja ajattelevampia kuin muut.

Minusta ei tullut, ehkä  jostai muusta tuli.