Lue keskustelun säännöt.
Olen perheen näkymätön lapsi - millaisia te muut olette?
22.03.2021 |
Siis narsistiperheen seinätapettilapsi - näkymätön ja mauton. Nuorempi sisko oli se golden child ja vanhempi syntipukki. Mietin vain, että eikö vanhemmilla ikinä tullut pieneen mieleen, että ei perhe-elämä voi olla tällaista. Äitini vielä jankkaa että kotimme oli hyvä. Just joo.
Kommentit (61)
Mä olin se syntipukki. Vanhimpana tyttärenä mun niskaan kaadettiin vanhempien ongelmat, riidat, nuorempien sisarusten hoitaminen, kaikki.
Äitini välttyi myös isäni väkivaltaisuudelta antamalla isän pahoinpidellä minua.
Omia haluja, tunteita, tarpeita mulla ei saanut olla.
Nuoremmat sisareni sitten saivat vaihtelevasti osakseen sitä kultaisen tyttären ja näkymättömän lapsen roolia.
Ei sekään herkkua ollut, mutta pääsivät kuitenkin vähemmällä kuin minä vanhimpana.
Koko lapsuuden perheeni kuvio oli sairas, ja on mennyt pitkään edes ymmärtää kuinka sairas.
Sitten on myös pitkä tie saada itsensä kasaan sellaisen myllytyksen jäljiltä.
Lapsuuteni elin 80-luvulla. Ikävästi näyttää siltä, että tuollaista perhe-elämää on vietetty silloin paljonkin.
Ja kyllä, äitini on vakaasti sitä mieltä, että perhe-elämä oli hyvää.
Ehkä hänelle olikin, mutta vähät meistä lapsista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olin keskimmäinen. Kiltti, joustava ja tasainen luonne kahden draamakuningattaren välissä. Aina kehuttiin, että olen se pärjäävä ja helppo. Tosiasiassa olin koulukiusattu eikä vanhemmat koskaan kysyneet, että miten sinulla oikeasti menee. Jo teininä tajusin, että en halua kuormittaa vanhempia enempää kun siskoissa on huolta jo aivan tarpeeksi. Lakksin puhumasta asioistani täysin eikä kukaan ehkä edes huomannut sitä. Sisaruksilla on ollut parisuhdehuolia ja terveysongelmia aikuisenakin. Ovat ihan täysjärkinen ihmisiä, mutta mm. molemmat perustivat perheen adhd-miesten kanssa kun se normaali puoliso olisi ehkä ollut liian tylsä. No meno on ollut sen mukaista. Kaikilla lapsilla on samat diagnoosit kuin isillään. Ja äitini ja isäni saavat olla huolissaan vuorostaan näistä. Minun ekaluokkalainen on taas se pärjäävä ja helppo ja sama jatkuu.. "se on kyllä niin helppo ja kiva". Omaltani muistan kysyä joka päivä,.että miten sinulla menee.
Jep olin, juuri se lapsi joka ei paljon mekkaloinut, menestyi koulussa hyvin muttei huomioitu mitenkään. Jopa kun sairastuin vakavasti 14 vuotiaana ja jouduin sairaalaan äitini haukkui minua kuinka aiheutin muille harmia sairastamalla, taisi olla ainut kerta kun sain jonkinlaista huomiota.
Jännä kuinka nyt kun äitini itse on vanhana syöpäsairas juuri minun pitäisi häntä hoitaa.
Ajattelen olevani ns. perheen valkoinen lammas. Tämä meemi kuvaa tilannettani hyvin (välit pois):
ht tps://pics.me.me/hav e-college-degree-married-no-addictions-working-on-getting-over-42707929.png
Olin kahdesta lapsesta se huonompi!
Isäni ei arvostanut naisia/tyttöjä, elleivät he olleet menestyneitä jossakin urheilulajissa. Aikani yritin ja pelasin jalkapalloa, mutta kun sen lopetin niin vähäkin huomioiminen loppui. Veljeni oli the golden child, teki hän mitä tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monet vanhemmat jotka olivat syntyneet Suomen sotaa ennen tai jälkeen olivat traumatisoituneita , he eivät saaneet ymmärrystä eikä empaattisuutta, oli vain työ joka oli tärkeä. Kun he saivat lapsia nämä vanhemmat eivät pystyneet antamaan huomiota, hellyyttä eivät pystyneet keskustelemaan herkistä asioista. Heidän lapsensa jäivät henkistä hoivaa vaille. Meitä lapsia yhdistää henkinen pahoinvointi jonka määritelmiä on lukuisia. Kirjoittaja on myös ollut näkymätön suorittaja joka on jännittäjä, pelokas, toisinaan masentunut. Kaksi sisartani jotka olivat äänekkäitä vei isäni huomion. Minä tyydyin aina vähään kiltteyteni vuoksi. Elämä on ollut monivaiheinen,olen suorittanut sitä välittämättä itsestäni. Totean ; elämä meni, suoritin sitä, tein kaiken niin hyvin kuin vain voin, ajattelematta itseäni.
Itse kun katson elämääni taaksepäin lapsuus on ihan merkityksetön. Se oli ja meni, vanhemmat haudassa jo 40 vuotta.
Se mikä on merkityksellistä ja mitä mietin on avioliittoni aika, liki 50 vuotta. Aikuiselämäni. Olisinko sen voinut elää paremmin, pitää huolta liitosta, miten olisin voinut toisin tehdä lapsien kanssa. Vaikka heillä on elämä mennyt hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin kahdesta lapsesta se huonompi!
Isäni ei arvostanut naisia/tyttöjä, elleivät he olleet menestyneitä jossakin urheilulajissa. Aikani yritin ja pelasin jalkapalloa, mutta kun sen lopetin niin vähäkin huomioiminen loppui. Veljeni oli the golden child, teki hän mitä tahansa.
Pöljä ukko.
Vierailija kirjoitti:
Mä olin se syntipukki. Vanhimpana tyttärenä mun niskaan kaadettiin vanhempien ongelmat, riidat, nuorempien sisarusten hoitaminen, kaikki.
Äitini välttyi myös isäni väkivaltaisuudelta antamalla isän pahoinpidellä minua.
Omia haluja, tunteita, tarpeita mulla ei saanut olla.
Nuoremmat sisareni sitten saivat vaihtelevasti osakseen sitä kultaisen tyttären ja näkymättömän lapsen roolia.
Ei sekään herkkua ollut, mutta pääsivät kuitenkin vähemmällä kuin minä vanhimpana.
Koko lapsuuden perheeni kuvio oli sairas, ja on mennyt pitkään edes ymmärtää kuinka sairas.
Sitten on myös pitkä tie saada itsensä kasaan sellaisen myllytyksen jäljiltä.
Lapsuuteni elin 80-luvulla. Ikävästi näyttää siltä, että tuollaista perhe-elämää on vietetty silloin paljonkin.
Ja kyllä, äitini on vakaasti sitä mieltä, että perhe-elämä oli hyvää.
Ehkä hänelle olikin, mutta vähät meistä lapsista.
Sama täällä. Tosin mun pahoinpitely oli enimmäkseen henkistä, äiti otti fyysisen vastaan. Nyt aikuisena olen saanut äidiltäni syytökset, että olen narsisti. Tämä sen jälkeen, kun omien lasteni saannin jälkeen aloin asettamaan rajoja enkä uskonut sitä narratiivia, että mummo ajattelisi lastenlasten parasta automaattisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoitakaa liittonne. Ilmeisesti ero on jo tullut kun tärkein asia on lapsuus? Ei ees omat lapset.
Ap; samaistun!! Mullakin nuorempi sisar se suosikki. Vaikkei objektiivisesti siihen mitään syytä olekaan ja sukupuolikin meillä on sama. Ja jonkun mainitsema sodassa traumatisoitumisen ei käy selitykseksi, vanhempani ja heidän vanhemmat eivät olleet rintamalla. Ja vaikka olisivat olleetkin, se ei oikeuta paskaa kohtelua, joka on vielä pahempaa, kun se ei jakaudu tasapuolisesti.
Ai että miten mua alko ärsyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap on selvästi ravannut terapiassa jossa hänelle on syötettyä ajatus narsistista ja nyt tietysti sekä isä ja äiti että kaikki sisarukset ovat niitä 😆
Kaikki autistivammaiset yhdessä ketjussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin kahdesta lapsesta se huonompi!
Isäni ei arvostanut naisia/tyttöjä, elleivät he olleet menestyneitä jossakin urheilulajissa. Aikani yritin ja pelasin jalkapalloa, mutta kun sen lopetin niin vähäkin huomioiminen loppui. Veljeni oli the golden child, teki hän mitä tahansa.
Meillä myös näin, tosin urheilu ei tuottanut minkäänlaista huomiota myöskään. Veljellä sai olla harrastukset jotka maksoivat monta sataa markkaa kuussa, mutta minä sain vain käydä ilmaisessa harrastuksessa.
Minullakin lapsuus väkivaltainen 80-90-luvuilla. Väkivaltaa harjoittivat sekä isä, että äiti. Alkoholia meillä ei käytetty. Molemmat ulospäin menestyneitä ja kansainvälisestikin arvostettuja omilla aloillaan.
Aikuisena minulla on diagnosoitu traumaattisen lapsuuden aiheuttama epävakaa persoonallisuushäiriö ja elän todellakin omannäköistä elämää. Olen perheellinen ja työelämässä.
Uhriutukaa, uhriutukaa, niin kirkkaamman kruunun saatte.
Vierailija kirjoitti:
Minullakin lapsuus väkivaltainen 80-90-luvuilla. Väkivaltaa harjoittivat sekä isä, että äiti. Alkoholia meillä ei käytetty. Molemmat ulospäin menestyneitä ja kansainvälisestikin arvostettuja omilla aloillaan.
Aikuisena minulla on diagnosoitu traumaattisen lapsuuden aiheuttama epävakaa persoonallisuushäiriö ja elän todellakin omannäköistä elämää. Olen perheellinen ja työelämässä.
Olet täysin sekopää ja kuullut laitokseen.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki autistivammaiset yhdessä ketjussa.
Arvaa montako näistä on sen yhden ja saman keksimää paskaa.. ruikuti. Ruikuti.... 😬
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin lapsuus väkivaltainen 80-90-luvuilla. Väkivaltaa harjoittivat sekä isä, että äiti. Alkoholia meillä ei käytetty. Molemmat ulospäin menestyneitä ja kansainvälisestikin arvostettuja omilla aloillaan.
Aikuisena minulla on diagnosoitu traumaattisen lapsuuden aiheuttama epävakaa persoonallisuushäiriö ja elän todellakin omannäköistä elämää. Olen perheellinen ja työelämässä.Olet täysin sekopää ja kuullut laitokseen.
Itse taidat kirjoittaa laitoksesta parhaillaan, kun se on sinulla ensimmäisenä ns. kielen päällä.
Olin vähän noita kaikkia, rooli vaihteli.