Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä sellaisia ihmisiä, joille voitte puhua oikeasti ihan kaikesta?
14.02.2021 |
Elokuvissa ja kirjoissa puhutaan aina, että ystävät ja puoliso ovat sellaisia, joille voi kertoa mitä tahansa ja joille uskaltaa avautua ihan kaikesta. Ystävänpäivän Instagram-postausten perusteella kaikilla on tällaisia ihmisiä elämässään.
Itselläni on muutama läheinen ystävä, kaikista läheisin olen mieheni kanssa. Hänen seurassaan pystyn hassuttelemaan ja olemaan ihan oma itseni.... tavallaan.
Minulla on sellaisia asioita, joista en puhu kenellekään. En puolisolle, en äidille, en ystäville. Esimerkiksi syömishäiriöhistoriastani ja ruokakipuilustani en puhu kellekään, lemmikin menettämisestä itkut itkin miehen sylissä, mutten ikinä avannut sanallisesti sitä kaikkea surua mitä tunsin ja kävin läpi. Yleisesti kaikki synkemmät asiat, esimerkiksi lapsuuden epäkohdat ja muut pidän mielelläni itselläni.
Vedän tavallaan tiettyyn pisteeseen rajan, enkä tiedä johtuuko se siitä, etten luota lähipiiriini (että reagoisivat "oikein" tai kohtelisivat minua jatkossakin normaalisti) vai yksinkertaisesti siitä, etten vain osaa tai tunne luontevaksi paljastaa itsestäni kaikkea.
Huomaan itsessäni paljon välttelevän kiintymyssuhteen merkkejä, ja mietinkin, juontuuko tämä henkinen rajanvetoni jopa lapsuudesta saakka, vai eivätkö muutkaan oikeasti puhu ihan kaikesta.
Kommentit (71)
Ystävä ihanin ja tietysti itselle voi puhua kaikesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole ketään, pidän kaiken sisälläni. Joskus olen miettinyt, että menisin terapiaan ja purkaisin siellä ihan kaiken. Terapeuttikin järkyttyisi kaikesta mitä mielessäni pyörittelen.
En halua jakaa tiettyjä kipeimpiä juttuja kenenkään kanssa, se on oma preferenssi. Ylipäätään mulla on hurjan iso yksityisyyden tarve ja se alue, jonka haluan jakaa taas on häviävän pieni.
Uskon, että nykyiselle puolisolle pystyn. Se, koenko moista tarvetta onkin toinen juttu.
Vierailija kirjoitti:
En halua jakaa tiettyjä kipeimpiä juttuja kenenkään kanssa, se on oma preferenssi. Ylipäätään mulla on hurjan iso yksityisyyden tarve ja se alue, jonka haluan jakaa taas on häviävän pieni.
Ymmärrän ihan täysin!
Ja en kuitenkaan ole sillä tavalla sosiaalisesti rajoittunut, ettenkö osaisi puhua tai hölisisin vain säästä. Osaan puhua syvällisesti ja henkilökohtaisistakin asioista, mutta en silti läheskään kaikesta. Ymmärrän itse itseäni parhaiten.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On asioita joita en halua jakaa, enkä jaa. Miksi kaikesta pitäisi voida puhua?
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ketään, pidän kaiken sisälläni. Joskus olen miettinyt, että menisin terapiaan ja purkaisin siellä ihan kaiken. Terapeuttikin järkyttyisi kaikesta mitä mielessäni pyörittelen.
Minulle on monesti sanottu hyväntuulisestikin, että mietin "aivan liikaa" tai "liian syvällä", jos olen pohdiskellut ääneen jotain asiaa. Olen myös miettinyt tuota, että jos joskus oikeasti oksentaisin ulos kaiken, mitä mietin, niin mitä ihmettä se kuulija oikein ajattelisi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua puhua kaikista asioistani, en edes parhaalle ystävälleni jonka olen tuntenut yli 40 vuotta. Miehelleni en viitsi puhua koska hän on huono keskustelija ja kuuntelija. Siskolleni voin kertoa mitä vaan jos sellainen tarve on. Asia on ihan ok minulle näin.
Itsekään en halua puhua ihan kaikesta kellekään. On asioita, joita haluan pitää itselläni. Esim. ihastuksista en ole enää aikuisena puhunut enkä puhu ikinä kellekään. Koen että siitä on vain haittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa!
Minä en kerro suurinta osaa asioistani kenellekään.
On, kaksi ystävää joille voin puhua ilot ja surut. En muuten varmaankaan enää olisi järjissäni. Kiitos heille, ja myös luotan kumpaankin kuin kallioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On myös asioita, joita muut eivät kykene ymmärtämää, jos eivät ikinä ole kokeneet vastaavaa. Niistä puhumalla vain pahimmillaan asettaa itsensä asemaan, jossa tulee väheksytyksi, loukatuksi ja jopa pilkatuksi. Kaikki eivät kykene ymmärtämään eivätkä kokoemaan empatiaa. Ja jotkut puhuvat ne asiat sitten eteenpäin juoruina ja vääristeltyinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole. Kai pidän itseäni jotenkin niin "rumana" sisältä, etten vaan voi.
Ahdistaa jos jotakuta yrittää päästää lähelle ja kuitenkin tuntuu yksinäiseltä kun pitää ihmiset loitolla, huoh
Lopulta olemme kuitenkin yksin
Minulle jää
Salaisuus
Jota en kertonut kenellekään
(Scandinavian music group)
Kiva kuulla, että on samanlaisia kuin minä, samoin että joillain on oikeita uskottuja elämässään. :)
Lähin oma uskottuni taisi olla serkkuni lapsena, hänen kanssaan puhuttiin oikeasti lähes kaikesta. Sitten teini-iässä se alkoi hälvetä, ja päätyi samalle tasolle kuin ystävyyssuhteeni nykyäänkin ovat.
AP
Kyllä on. Kerron kaiken omista asioistani puolisolleni (muiden salaisuuksia toki en). Kerron kaikki omat asiani myös parhaalle ystävälleni (mies), siskolleni ja äidilleni. Tykkään keskustella ja reflektoida. Mieheni taas on päinvastainen. Hänelle on äärimmäinen luottamuksenesitys se että jos hän sanoo että on kiireistä.
Puhun miehelle 90% kaiken. MInulle voi puhua 99% kaiken. Mutta koskaan ei ole ollut sellaista ystävää jolle voisi ihan kaiken kertoa. Lähellä on ollut mutta valitettavasti aina on petetty luottamus tai puukotettu selkään joten en avaudu enää kuin kumppanille ja jotakin yleismaailmallista jollekin tutulle.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole. Kai pidän itseäni jotenkin niin "rumana" sisältä, etten vaan voi.
Ahdistaa jos jotakuta yrittää päästää lähelle ja kuitenkin tuntuu yksinäiseltä kun pitää ihmiset loitolla, huoh
Ymmärrän!
Itse pidän itseäni, tai sitä ulointa kerrosta itsestäni, tosi hyvänä tyyppinä. Silti jotenkin aina alitajuisesti pyörittelen sitä, että 'jos nuo oikeasti tuntisivat minut, niin eivät varmaan pitäisi minusta'.
AP
Mun mies on ainoa, jonka seurassa voin olla oma itseni ja puhua ihan mistä vaan. Luultavasti sitä on edesauttanut kohtaamamme vastoinkäymiset, joista selvitäksemme on ollut pakko puhua tunteista ja ajatuksista.