Millaisia suruja sinulla on ollut tähänastisen elämäsi aikana?
Koetko että niitä on ollut enemmän kuin ikäiselläsi yleensä?
Kommentit (49)
Masennuin murrosiässä, sitä on nyt jatkunut pian 20 vuotta. Masennuksen vuoksi en ole opiskellut itselleni minkäänlaista ammatillista pätevyyttä tai hankkinut vakavasti otettavaa työkokemusta. Myös monet ikätasoiset kehitystehtävät ja kokemukset on jääneet masennuksen vuoksi väliin. Suuri osa pienestä lähipiiristäni on parantumattomasti sairaita. Kun katson ympärilleni, näen ystävissäni pelkkää onnea ja onnistumisia. Itse en tule ikinä elämään ns. normaalia itsenäistä työssäkäyvän ihmisen elämää.
Vanhempien avioero, puolison alkoholismi, vanhemman itsemurha, vakava masennus, avioero. Isoimmat, paljon muuta surua myös perhepiirissä. Ehkä vähempikin olisi riittänyt?
Hmmm...
- jonkinasteisesta kiusaamista yläasteella, ei kestänyt kyllä kuin pari vuotta, oli perinteistä eristämistä, samaa oli jonkinverran myös päiväkotiaikana
- 5 vuoden lapsettomuushoidot
- kohtukuoleman kokeminen
- oman vanhemman kuolema kun olin suhteellisen nuori vielä
Jokaisella on kaiketi omat huolensa ja murheensa. En koe että minulla olisi ollut niitä enemmän tai vähemmän kuin muilla. Omanlaisia murheita vain, jollain muulla toisenlaisia.
Kammottavat kotiolot. Päihteitä, kaikenlaista nujertamista jne. Aika nuorena tulin raiskatuksi, mistä sekosin täysin ja aloin myydä itseäni, mikä traumatisoi entisestään. Läheisen itsemurha. Yksinäisyys. Paljon muuta sälää, joita en halua kirjoittaa etten tulisi tunnistetuksi. Olen kolmekymppinen, ja luulen, että murheita on aika paljon ikäisekseni. Ainakin vituttaa aivan saatanasti kun joku tokaisee jotain "kaikilla on omat vaikeutensa". Niin, mutta lemmikkikissan kuoleminen ei ole ihan verrannollista johonkin pedofiliaan...
Tästä huolimatta olen kyllä kouluttautunut ja teen töitä, että asiat voisi olla huonomminkin.
40v mennessä:
- koulukiusaamista (jopa fyysistä)
- taloudellisesti erittäin vaikeita jaksoja
- avioero
- suuren rakkauden menetys
- vanhempien kuolemat
- 4 keskenmenoa
- muutama loukkaantuminen joiden seurauksena jo 25v kovat kivut
Ihan hyvä elämä kuitenkin noista huolimatta. Olen saanut hyvän lapsuuden, kauniin kodin, hyvän miehen, ihanat lapset ja lapsenlapset, mieluisia töitä.
Rumaksi haukkumista koko kouluaika, vanhempien ero, ei minkäänlaista kokemusta rakkaudesta/parisuhteesta, vuosia kestänyt yksinäisyys, sairastuminen masennukseen ja sitä myötä kymmenien kilojen lihominen
Niin tämä on sitten taas lehdessä kohta?
Olen 50+, eli ihan normimäärä:
Nuoruuden yksinäisyys
Rankka avioero
Vanhemman kuolema
Parin kaverin kuolema
Nyt surettaa aikuisen lapsen masennus, pelkään että syrjäytyy.
Lapsettomuus ja kaksi keskenmenoa. En koe, että olisi ikätovereita enemmän vastoinkäymisiä, mutta ehkä erilaista vastoinkäymistä, mitä kavereilla ja tutuilla. 26v.
Koulukiusaaminem koko ala-asteen.
Yksinäisyys murrosiässä.
Aikuisena kaverien(puoliso on)puute, nyt keski-iässä helpottanut.
Kahden lapsen kehitysvammaisuus, kolmannen sairastuminen vakavasti.
Keskivaikea masennus.
Paljon on ollut, luulen että keskivertoa enemmänkin, mutta en viitsi eritellä kaikkea kun iltapäivälehdet poimivat täältä juttuja. Mutta karkeasti otettuna surua on aiheuttaneet erilaiset ja lukuisat menetykset, traumat, yksinäisyys, huoli, oman elämän tapahtumat, lähipiirin tapahtumat ja ihan maailmalla tapahtuneet asiat. Rauhaa ja rakkautta kun kaikilla olisi.
mulla on myös elämän mittainen suru kamalasta lapsuudenkodista ja väkivaltaisista, lapsiaan vihaaviata vanhemmista.
Koska olen ”orpo” (vanhempani eivät ole elämässäni muulla lailla kuin kiusaamassa, piinaamassa, uhkailemassa, kiristämässä) niin olen myös juureton ja ulkopuolinen ja mua selvästi karsastetaan kun asia joskus tulee ilmi. Esim äitikerhon äitipiiristä mut tiputettiin ulos kun kävi ilmi etten ole vanhempiini väleissä ja että mulla on ollut kurja väkivaltalapsuus.
Ja on todella suuren luokan suru, useimmat ei ollenkan tiedäkään millaisia kohtaloita lapsilla voi olla, eli miten julman ja sadistisen kohtelun lapsi voi joutua kokemaan. Eikä se jää sinne lapsuuteen vaan jatkuu ja jatkuu. Päättyy vasta vanhemman kuolemaan.
Äiti hakkasi mua siitä asti kun olin 5v., lopetti kun olin 15v. Välillä löi nyrkillä ja välillä raipalla. Muuten oli kuin mua ei olisi olemassakaan. Se jätti mut kuolemaan kaksi kertaa. Toisella kerralla sairastuin munuaistulehdukseen eikä se vienyt mua lääkäriin, jaksoin kävellä eskariin asti ja hetken päästä olinkin sairaalassa antibioottitiputuksessa. Vähän sen jälkeen meinasin hukkua, luulin jo kuolevani mut äidin kaveri pelasti mut. Äiti ei tehnyt mitään.
Isä oli mulle ihan mukava mut en paljon nähnyt sitä, ikävöin aina. Lopulta välit katkesivat pariksi vuodeksi kun olin 12v., koska äiti sai manipuloitua kaikkia. Isä ennemmin hylkäsi mut kuin sieti äitiä, niin tärkeä mä en koskaan ollut. Sen jälkeen nähtiin ehkä kerran-pari vuodessa. Nykyään on vähän paremmat välit, äiti ei halua enää nähdä mua.
Isäpuoli oli väkivaltainen narkkari ja alkoholisti. Näin sen hakkaavan äitiä siitä asti kun olin 9v., niin kauan kunnes olin 15v. Mua se löi kerran.
Koulussa kiusattiin ekaluokalta asti, loppui kuudennella luokalla. Haukuttiin, lyötiin, kaadettiin maahan ja potkittiin.
Äidin kaveri raiskasi mut muutaman kerran, alkoi kun olin 12v.
Mut huostaanotettiin ja elin vuosia laitoksissa. Kolme vuotta olin paikassa jossa käytettiin sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Sen verran raakaa touhua että nilkkani sattuu ajoittain vieläkin näin 10 vuoden jälkeen. Viimeisen vuoden kiduin lääkityksestä kärsien ja halusin vain kuolla, kukaan ei puhunut mulle enkä saanut puhua lääkärille. Oli siis masennuslääke mut pahensi masennusta entisestään.
Laitoksesta pääsyni jälkeen ystäväni teki itsemurhan. Olin tuntenut sen koko elämäni ajan.
Siinä nyt suurimmat, muuten elämään mahtuu joukko pienempiä vastoinkäymisiä jotka kyllä tuntuu suurilta koska en enää siedä stressiä mitenkään hyvin. Ikää on nyt 29v., puolentoista vuoden psykoterapian jälkeen oon tajunnut ettei mun elämä ehkä ollutkaan ihan tavallista ja että mun ongelmiin on oikeesti syitäkin. Mut onhan kaikilla enemmän tai vähemmän vaikeita kokemuksia, en tykkää vertailla.
Vierailija kirjoitti:
Masennuin murrosiässä, sitä on nyt jatkunut pian 20 vuotta. Masennuksen vuoksi en ole opiskellut itselleni minkäänlaista ammatillista pätevyyttä tai hankkinut vakavasti otettavaa työkokemusta. Myös monet ikätasoiset kehitystehtävät ja kokemukset on jääneet masennuksen vuoksi väliin. Suuri osa pienestä lähipiiristäni on parantumattomasti sairaita. Kun katson ympärilleni, näen ystävissäni pelkkää onnea ja onnistumisia. Itse en tule ikinä elämään ns. normaalia itsenäistä työssäkäyvän ihmisen elämää.
Suurin piirtein sama itsellänikin.
En tule ikinä elämään normaalin ihmisen normaalia elämää, jossa nautitaan kesälomista, matkustellaan, omistetaan ikioma koti jota sisustetaan ja remontoidaan omanlaisekseen. En pääse koskaan nauttimaan sellaisesta elämästä, jossa käydään viinilasillisella työpäivän jälkeen ja naureskellaan yhdessä tykypäivälle, jossa oli vain tylsät kasvohoidot ja naurujooga.
Vierailija kirjoitti:
Äiti hakkasi mua siitä asti kun olin 5v., lopetti kun olin 15v. Välillä löi nyrkillä ja välillä raipalla. Muuten oli kuin mua ei olisi olemassakaan. Se jätti mut kuolemaan kaksi kertaa. Toisella kerralla sairastuin munuaistulehdukseen eikä se vienyt mua lääkäriin, jaksoin kävellä eskariin asti ja hetken päästä olinkin sairaalassa antibioottitiputuksessa. Vähän sen jälkeen meinasin hukkua, luulin jo kuolevani mut äidin kaveri pelasti mut. Äiti ei tehnyt mitään.
Isä oli mulle ihan mukava mut en paljon nähnyt sitä, ikävöin aina. Lopulta välit katkesivat pariksi vuodeksi kun olin 12v., koska äiti sai manipuloitua kaikkia. Isä ennemmin hylkäsi mut kuin sieti äitiä, niin tärkeä mä en koskaan ollut. Sen jälkeen nähtiin ehkä kerran-pari vuodessa. Nykyään on vähän paremmat välit, äiti ei halua enää nähdä mua.
Isäpuoli oli väkivaltainen narkkari ja alkoholisti. Näin sen hakkaavan äitiä siitä asti kun olin 9v., niin kauan kunnes olin 15v. Mua se löi kerran.
Koulussa kiusattiin ekaluokalta asti, loppui kuudennella luokalla. Haukuttiin, lyötiin, kaadettiin maahan ja potkittiin.
Äidin kaveri raiskasi mut muutaman kerran, alkoi kun olin 12v.
Mut huostaanotettiin ja elin vuosia laitoksissa. Kolme vuotta olin paikassa jossa käytettiin sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Sen verran raakaa touhua että nilkkani sattuu ajoittain vieläkin näin 10 vuoden jälkeen. Viimeisen vuoden kiduin lääkityksestä kärsien ja halusin vain kuolla, kukaan ei puhunut mulle enkä saanut puhua lääkärille. Oli siis masennuslääke mut pahensi masennusta entisestään.
Laitoksesta pääsyni jälkeen ystäväni teki itsemurhan. Olin tuntenut sen koko elämäni ajan.
Siinä nyt suurimmat, muuten elämään mahtuu joukko pienempiä vastoinkäymisiä jotka kyllä tuntuu suurilta koska en enää siedä stressiä mitenkään hyvin. Ikää on nyt 29v., puolentoista vuoden psykoterapian jälkeen oon tajunnut ettei mun elämä ehkä ollutkaan ihan tavallista ja että mun ongelmiin on oikeesti syitäkin. Mut onhan kaikilla enemmän tai vähemmän vaikeita kokemuksia, en tykkää vertailla.
Sulla on kyllä ollut ala-arvoinen äiti.
Itselläni on paljon paljon vähemmästä tullut massiivinen ihmisviha.
Vierailija kirjoitti:
Äiti hakkasi mua siitä asti kun olin 5v., lopetti kun olin 15v. Välillä löi nyrkillä ja välillä raipalla. Muuten oli kuin mua ei olisi olemassakaan. Se jätti mut kuolemaan kaksi kertaa. Toisella kerralla sairastuin munuaistulehdukseen eikä se vienyt mua lääkäriin, jaksoin kävellä eskariin asti ja hetken päästä olinkin sairaalassa antibioottitiputuksessa. Vähän sen jälkeen meinasin hukkua, luulin jo kuolevani mut äidin kaveri pelasti mut. Äiti ei tehnyt mitään.
Isä oli mulle ihan mukava mut en paljon nähnyt sitä, ikävöin aina. Lopulta välit katkesivat pariksi vuodeksi kun olin 12v., koska äiti sai manipuloitua kaikkia. Isä ennemmin hylkäsi mut kuin sieti äitiä, niin tärkeä mä en koskaan ollut. Sen jälkeen nähtiin ehkä kerran-pari vuodessa. Nykyään on vähän paremmat välit, äiti ei halua enää nähdä mua.
Isäpuoli oli väkivaltainen narkkari ja alkoholisti. Näin sen hakkaavan äitiä siitä asti kun olin 9v., niin kauan kunnes olin 15v. Mua se löi kerran.
Koulussa kiusattiin ekaluokalta asti, loppui kuudennella luokalla. Haukuttiin, lyötiin, kaadettiin maahan ja potkittiin.
Äidin kaveri raiskasi mut muutaman kerran, alkoi kun olin 12v.
Mut huostaanotettiin ja elin vuosia laitoksissa. Kolme vuotta olin paikassa jossa käytettiin sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Sen verran raakaa touhua että nilkkani sattuu ajoittain vieläkin näin 10 vuoden jälkeen. Viimeisen vuoden kiduin lääkityksestä kärsien ja halusin vain kuolla, kukaan ei puhunut mulle enkä saanut puhua lääkärille. Oli siis masennuslääke mut pahensi masennusta entisestään.
Laitoksesta pääsyni jälkeen ystäväni teki itsemurhan. Olin tuntenut sen koko elämäni ajan.
Siinä nyt suurimmat, muuten elämään mahtuu joukko pienempiä vastoinkäymisiä jotka kyllä tuntuu suurilta koska en enää siedä stressiä mitenkään hyvin. Ikää on nyt 29v., puolentoista vuoden psykoterapian jälkeen oon tajunnut ettei mun elämä ehkä ollutkaan ihan tavallista ja että mun ongelmiin on oikeesti syitäkin. Mut onhan kaikilla enemmän tai vähemmän vaikeita kokemuksia, en tykkää vertailla.
Paljon on sinun elämään mahtunut vaikeita asioita. Kunpa kaikki lapset saisivat asua rakastavassa ja rauhallisessa kodissa. Voimia ja iloa elämääsi! Olet selvinnyt paljosta.
Isän kuolema, hoitovirheen seurauksena, mutta sitä ei myönnetty. Veljen pitkäaikainen masennus, joka johti lopulta itsemurhaan. Äidin muistisairaus. Paljon myös pienempiä murheita, jotka ovat kuormittaneet, mm. lapsen joutuminen koulukiusatuksi. Tällä hetkellä koronan aiheuttamat taloudelliset vaikeudet, voi olla oman yrityksen konkurssi edessä vielä tänä vuonna. Mielessä sitten jo se, että miten yli 50-v työllistyy uudelleen.
Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen ja usein jopa onnellinen, suruista ja murheista pääsee yli ja on taas entistä vahvempi. On paljon asioita, joista olen kiitollinen. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Vierailija kirjoitti:
Kammottavat kotiolot. Päihteitä, kaikenlaista nujertamista jne. Aika nuorena tulin raiskatuksi, mistä sekosin täysin ja aloin myydä itseäni, mikä traumatisoi entisestään. Läheisen itsemurha. Yksinäisyys. Paljon muuta sälää, joita en halua kirjoittaa etten tulisi tunnistetuksi. Olen kolmekymppinen, ja luulen, että murheita on aika paljon ikäisekseni. Ainakin vituttaa aivan saatanasti kun joku tokaisee jotain "kaikilla on omat vaikeutensa". Niin, mutta lemmikkikissan kuoleminen ei ole ihan verrannollista johonkin pedofiliaan...
Tästä huolimatta olen kyllä kouluttautunut ja teen töitä, että asiat voisi olla huonomminkin.
Ei ole lemmikkikissan kuolema verrattavissa pedofiliaan varmaankaan. Ja on tosi inhottavaa jos joku vertaa marsunsa sairastumista siihen kun sinua kairattiin kuivana kakkoseen.
Se pitää myös ymmärtää ihmisten, että kenelläkään ei ole myös oikeutta mennä vähättelemään, lyttäämään ja räyhäämään toiselle ihmiselle, miten hänellä ei ole oikeutta surra tai tuntea pahaa oloa, koska itsellä vain on niitä oikeita isoja syitä.
Sellaisella logiikalla KUKAAN ei saisi olla surullinen tai kärsiä mistään. Vain se yksi maailman pahiten kidutettu ja huono onnisin yksilö kaikista lähes kahdeksasta MILJARDISTA ihmisestä.
Minun silmilleni on kerran tultu, kun totesin olevani masentunut. Rähistiin ja suututtiin, etten tiedä mistään mitään ja minulla ei ole oikeus, koska henkilöllä oli tapahtuma x.
En tiennyt hänen tragediastaan mitään. Hänen käytöksensä jälkeen, en hirveästi ole puhunut ongelmistani mitään, koska pelkään sitä räyhäämistä ja lyttäämistä.
Ei kärsimykset ole mikään kilpailu s44t4na!
-vanhempien riitaisa parisuhde kasvuympäristönä
-koulukiusaamista
-isovanhempien kuolema
-vanhemmat eivät antaneet minun hakea peruskoulun jälkeen oppilaitokseen, johon halusin
-urheiluvalmentaja ahdisteli, kun olin 16-18 vuotias
-ensimmäinen miessuhde sisälsi väkivaltaa
-masennus, ptsr, sosiaaliset pelot
-korkeakouluopintojen katkeaminen masennuksen vuoksi
-opintotuen katkeaminen vei sossun luukulle
-pätkätöitä, työttömyyttä 10 vuotta elämästä opinnoista valmistumisen jälkeen
-kaikki raskaudet päättyivät keskenmenoon
Nyt ikää 45. On vakityö, vakaa talous, hyvä parisuhde ja ystäviä. Kaikesta huolimatta tunnen selviytyneeni.
Kerro sinä ensin, ap.