HS: Kipututkijan synnytys

juttu oli tosi pitkä. tiivistettynä: synnytys teki kipututkijallekin kipeää lääkkeistä huolimatta, mutta tutkija osasi henkisesti asennoitua kipuun työnsä vuoksi.

Itse mietin sitä, että voiko synnytyskipuun todella valmistautua? Vaikka olisi kuinka paljon tietoa kivusta? Mielestäni kipu oli niin järkyttävää, että en kyennyt ajattelemaan mitään selkeästi. Kaikenlaiset ohjeet menivät minulta ohi korvien, koitin vain sietää kivun, miten parhaaksi pystyin.

Sanotaan, että aika kultaa muistot. Vuosienkin jälkeen muistelen järkyttäviä synnytyskipuja. Kipututkija oli artikkelissa sitä mieltä, että synnytyskipu koetaan niin rankkana, koska ihmisten elämässä ei ole paljon kipua nykyään. Tämä pitää varmasti paikkansa. Olen elänyt kivutonta elämää, ei ole ollut suuria leikkauksiakaan. Sektio on suurin tähänastisista leikkauksista. Tämän takia varmaankin koin synnytyskivun niin voimakkaana.

Kumma kun edistyksellisenä pidetään, että kärsimällä saa kirkkaamman kruunun ja kipu on vain asennekysymys.

Vierailija kirjoitti:

Sanotaan, että aika kultaa muistot. Vuosienkin jälkeen muistelen järkyttäviä synnytyskipuja. Kipututkija oli artikkelissa sitä mieltä, että synnytyskipu koetaan niin rankkana, koska ihmisten elämässä ei ole paljon kipua nykyään. Tämä pitää varmasti paikkansa. Olen elänyt kivutonta elämää, ei ole ollut suuria leikkauksiakaan. Sektio on suurin tähänastisista leikkauksista. Tämän takia varmaankin koin synnytyskivun niin voimakkaana.

Kipu ei jalosta ja päinvastoin esim. lapsuudessa voimakkaat kivun kokemukset tekevät ihmisestä kipuherkemmän loppuiäksi.

Vierailija kirjoitti:

Sanotaan, että aika kultaa muistot. Vuosienkin jälkeen muistelen järkyttäviä synnytyskipuja. Kipututkija oli artikkelissa sitä mieltä, että synnytyskipu koetaan niin rankkana, koska ihmisten elämässä ei ole paljon kipua nykyään. Tämä pitää varmasti paikkansa. Olen elänyt kivutonta elämää, ei ole ollut suuria leikkauksiakaan. Sektio on suurin tähänastisista leikkauksista. Tämän takia varmaankin koin synnytyskivun niin voimakkaana.

Itse olen kärsinyt kroonisesta kivusta vuosia, kunnes löydettiin sopiva lääkitys ja olen voinut elää vain satunnaisten kipukohtausten kanssa. Koko odotusaika (nyt vika kolmannes menossa) on nyt mennyt 24/7 kroonisissa kivuissa, kun lääkitystä ei voi käyttää odotuksen takia. Kyllä silti mietityttää, miten synnytyskipua kestää, vaikka kroonisesta kivusta onkin kokemusta.

T. Esikoista odottava

Toimittaja kirjoittaa, että miksi pitää olla ylpeä kivun sietämisestä. Minusta pitää: voi olla ylpeä siitä että jaksaa juosta maratonin, nostaa raskaita painoja, esittää pitkän luennon, lukea puuduttavan kirjan, uida avannossa. Ne sattuvat ja kivun siedosta voi olla ylpeä.

Kaikki on kehon ja mielen hallintaa, ja onnistuneesta suorituksesta minusta pitääkin olla ylpeä! Sama juttu synnytyksessä: jos hallitsee kehon rentouttamisen, tunnistaa kipukynnykset, osaa hengittää ja keskittyä, se on aivan upea suoritus ja SIITÄ PITÄÄ OLLA YLPEÄ!

Synnytyskipua voi hallita, mutta se ei onnistu harjoittelematta. Oman kehon tunteminen, terveys, sinnikkyys ja urheilutausta auttavat.

Vierailija kirjoitti:

Toimittaja kirjoittaa, että miksi pitää olla ylpeä kivun sietämisestä. Minusta pitää: voi olla ylpeä siitä että jaksaa juosta maratonin, nostaa raskaita painoja, esittää pitkän luennon, lukea puuduttavan kirjan, uida avannossa. Ne sattuvat ja kivun siedosta voi olla ylpeä.

Kaikki on kehon ja mielen hallintaa, ja onnistuneesta suorituksesta minusta pitääkin olla ylpeä! Sama juttu synnytyksessä: jos hallitsee kehon rentouttamisen, tunnistaa kipukynnykset, osaa hengittää ja keskittyä, se on aivan upea suoritus ja SIITÄ PITÄÄ OLLA YLPEÄ!

Synnytyskipua voi hallita, mutta se ei onnistu harjoittelematta. Oman kehon tunteminen, terveys, sinnikkyys ja urheilutausta auttavat.

Täyttä huuhaata.

Vierailija kirjoitti:

Sanotaan, että aika kultaa muistot. Vuosienkin jälkeen muistelen järkyttäviä synnytyskipuja. Kipututkija oli artikkelissa sitä mieltä, että synnytyskipu koetaan niin rankkana, koska ihmisten elämässä ei ole paljon kipua nykyään. Tämä pitää varmasti paikkansa. Olen elänyt kivutonta elämää, ei ole ollut suuria leikkauksiakaan. Sektio on suurin tähänastisista leikkauksista. Tämän takia varmaankin koin synnytyskivun niin voimakkaana.

Niinpä. Mutta tätä kipua voi "harjoitella" vaikka kilvoittelemalla itsensä kanssa urheilussa, joogassa, juoksemisessa... Jos ei ikinä saa sattua tai hengästyttää arjessa, miten kipuun voisi edes tutustua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toimittaja kirjoittaa, että miksi pitää olla ylpeä kivun sietämisestä. Minusta pitää: voi olla ylpeä siitä että jaksaa juosta maratonin, nostaa raskaita painoja, esittää pitkän luennon, lukea puuduttavan kirjan, uida avannossa. Ne sattuvat ja kivun siedosta voi olla ylpeä.

Kaikki on kehon ja mielen hallintaa, ja onnistuneesta suorituksesta minusta pitääkin olla ylpeä! Sama juttu synnytyksessä: jos hallitsee kehon rentouttamisen, tunnistaa kipukynnykset, osaa hengittää ja keskittyä, se on aivan upea suoritus ja SIITÄ PITÄÄ OLLA YLPEÄ!

Synnytyskipua voi hallita, mutta se ei onnistu harjoittelematta. Oman kehon tunteminen, terveys, sinnikkyys ja urheilutausta auttavat.

Täyttä huuhaata.

Eihän ole. Itsensä ylittäminen on ylpeyden aihe. Eikö sinulle?

Vierailija kirjoitti:

Kumma kun edistyksellisenä pidetään, että kärsimällä saa kirkkaamman kruunun ja kipu on vain asennekysymys.

Kipu on asennekysymys. Ihminen kokee elämänsä aikana erilaisia kipuja. Lapsena voi murtaa jalkansa ja aina ei ole lähellä kipulääkettä. Se miten asennoituu kipuun vaikuttaa siihen kuinka voimakkkaana kipu koetaan. Esim. Kovissa kivuissa maataan sängyn pohjalla mutta kun vessahätä iskee niin sängynpohjalta nousta ylös. Osa jatkaa elämäänsä melkein normaalisti eikä jää sängynpohjalla maksamaan.

Naiset ovat kärsineet synnytyskivusta tuhahia vuosia. Nyt mahtavat dropit ja menetelmät, mutta silti kipu voi olla aivan kamalaa. Turha siitä millienaalien valittaa, sen sijaan voit valita olla synnyttämättä niin ei ole synnytyskipuja, Itse tein näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanotaan, että aika kultaa muistot. Vuosienkin jälkeen muistelen järkyttäviä synnytyskipuja. Kipututkija oli artikkelissa sitä mieltä, että synnytyskipu koetaan niin rankkana, koska ihmisten elämässä ei ole paljon kipua nykyään. Tämä pitää varmasti paikkansa. Olen elänyt kivutonta elämää, ei ole ollut suuria leikkauksiakaan. Sektio on suurin tähänastisista leikkauksista. Tämän takia varmaankin koin synnytyskivun niin voimakkaana.

Kipu ei jalosta ja päinvastoin esim. lapsuudessa voimakkaat kivun kokemukset tekevät ihmisestä kipuherkemmän loppuiäksi.

Uskoisin sen olevan juuri näin. Itse pidin itseäni henkilönä jolla on todella korkea kipukynnys, olihan minulta poistettu rautahampaita ilman puudutusta ja murtunut raajoja yms. Kuitenkin (käynnistetty) synnytys oli aivan järjetön ja sektioonhan se päättyi 3pv jälkeen. Kipu traumatisoi minut pahasti ja nyt en siedä kipua ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Toimittaja kirjoittaa, että miksi pitää olla ylpeä kivun sietämisestä. Minusta pitää: voi olla ylpeä siitä että jaksaa juosta maratonin, nostaa raskaita painoja, esittää pitkän luennon, lukea puuduttavan kirjan, uida avannossa. Ne sattuvat ja kivun siedosta voi olla ylpeä.

Kaikki on kehon ja mielen hallintaa, ja onnistuneesta suorituksesta minusta pitääkin olla ylpeä! Sama juttu synnytyksessä: jos hallitsee kehon rentouttamisen, tunnistaa kipukynnykset, osaa hengittää ja keskittyä, se on aivan upea suoritus ja SIITÄ PITÄÄ OLLA YLPEÄ!

Synnytyskipua voi hallita, mutta se ei onnistu harjoittelematta. Oman kehon tunteminen, terveys, sinnikkyys ja urheilutausta auttavat.

On tosiaan keinoja, jotka auttavat kivun hallinnassa. Mutta tuntuu, että tästä ei saisi puhua, koska se loukkaa joitain ihmisiä. Kivun hallintaa olisi syytä opetella ihan kaikkien synnyttävien, koska yleensä sairaalaan menemistä edeltää kuitenkin varsinkin ensisynnyttäjien kohdalla pitkä avautumisvaihe kotona.

Mulla on itselläni niin huono kokemus epiduraalista, että en missään nimessä halunnut sitä toisessa synnytyksessä. Avautumisvaihe oli todella nopea ja raju, ja vietin sen enimmäkseen autossa istuen (pitkä matka sairaalaan). Mulla ei yksinkertaisesti ollut muita keinoja käytettävissä kuin rentoutuminen ja hengittäminen. Kuitenkin jäi hyvät muistot synnytyksestä, koska tuntui, että pystyn itse vaikuttamaan tilanteeseen.

Tästä tulee mieleen, että olen alkanut inhota elokuvien ja tv-sarjojen synnytyskohtauksia. Ne ovat yleensä sellaisia, että synnyttäjä huutaa suoraa huutoa, ponnistaessaankin. Jokainen ponnistanut tietää (nekin, joilla on ollut väärän tarjonnan takia kivulias ponnistusvaihe kuten mulla x 2), että huutaminen ponnistaessa ei kannata, koska silloin energiaa ohjautuu väärään suuntaan. Elokuvien ja sarjojen synnytyskohtaukset näyttävät aina siltä, että synnyttäjä ei ole yhtään tilanteen tasalla, ei pysty tehdä mitään itsensä hyväksi ja huutaa vain. Mun mielestä se on huono kuva synnytyksestä. Mutta tulee mieleen, että kun nainen harvoin näkee synnytystä ennen kuin on itse synnyttämässä, viihteen tarjoama vääristynyt kuva jää väkisinkin alitajuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumma kun edistyksellisenä pidetään, että kärsimällä saa kirkkaamman kruunun ja kipu on vain asennekysymys.

Kipu on asennekysymys. Ihminen kokee elämänsä aikana erilaisia kipuja. Lapsena voi murtaa jalkansa ja aina ei ole lähellä kipulääkettä. Se miten asennoituu kipuun vaikuttaa siihen kuinka voimakkkaana kipu koetaan. Esim. Kovissa kivuissa maataan sängyn pohjalla mutta kun vessahätä iskee niin sängynpohjalta nousta ylös. Osa jatkaa elämäänsä melkein normaalisti eikä jää sängynpohjalla maksamaan.

Kipu ei myöskään ole lähellekään aina samanlaista, eikä samat asiat satu samalla tavalla kaikilla ihmisillä. Asennoituminen on osa tätä, mutta voin kokemuksesta kertoa että asenteella ei ole tipankaan merkitystä siinä vaiheessa kun iskee niin kova kipu ettei sitä kestä. Sille kivulle ei ole häpeä jäädä kakkoseksi. Juuri tuollainen ajatusmaailma että se on asennoitumisesta ja omasta tahdosta kiinni sairastuttaa joka vuosi ihmisiä synnytyksenjälkeiseen masennukseen kun ei ollakaan selvitty synnytyksestä lääkkeettä, vaikka synnytyskipu on niin monesta asiasta riippuvainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumma kun edistyksellisenä pidetään, että kärsimällä saa kirkkaamman kruunun ja kipu on vain asennekysymys.

Kipu on asennekysymys. Ihminen kokee elämänsä aikana erilaisia kipuja. Lapsena voi murtaa jalkansa ja aina ei ole lähellä kipulääkettä. Se miten asennoituu kipuun vaikuttaa siihen kuinka voimakkkaana kipu koetaan. Esim. Kovissa kivuissa maataan sängyn pohjalla mutta kun vessahätä iskee niin sängynpohjalta nousta ylös. Osa jatkaa elämäänsä melkein normaalisti eikä jää sängynpohjalla maksamaan.

Lieviin kipuihin pätee, pahassa kivussa ei jaksa mitään muuta kuin sen kivun ja siitä selviytymisen hetki kerrallaan.

Tuo kipututkijan ja lääkärimiehensä haastattelu oli ok. Toivottavasti kannustaa naisia valmistautumaan synnytykseen.

Sen sijaan synnytysväkivalta-termin käyttäminen oli harkitsematonta ja kritiikitöntä. Ei esimerkiksi haastateltu kätilöiden tai synnytyslääkärien koulutuksesta vastaavia tahoja, tai ylipäänsä näiden alojen edustajia.

Minusta on törkeää että käytetään sanaa ”väkivalta” kun tarkoitetaan synnyttäjien pettymyksiä jotka liittyvät vuorovaikutustaitoihin, siihen onko julkisten terveyspalvelujen käyttäjä potilas vai asiakas, kivunhoitoon, synnyttäjän rooliin, kivun määrän ja keston yllättävyyteen ja niin pois päin.

Vierailija kirjoitti:

Toimittaja kirjoittaa, että miksi pitää olla ylpeä kivun sietämisestä. Minusta pitää: voi olla ylpeä siitä että jaksaa juosta maratonin, nostaa raskaita painoja, esittää pitkän luennon, lukea puuduttavan kirjan, uida avannossa. Ne sattuvat ja kivun siedosta voi olla ylpeä.

Kaikki on kehon ja mielen hallintaa, ja onnistuneesta suorituksesta minusta pitääkin olla ylpeä! Sama juttu synnytyksessä: jos hallitsee kehon rentouttamisen, tunnistaa kipukynnykset, osaa hengittää ja keskittyä, se on aivan upea suoritus ja SIITÄ PITÄÄ OLLA YLPEÄ!

Synnytyskipua voi hallita, mutta se ei onnistu harjoittelematta. Oman kehon tunteminen, terveys, sinnikkyys ja urheilutausta auttavat.

Turha siitä on ylpeyttä tuntea. Pitäisikö minun mielestäsi tuntea sitten epäonnistumista että sinnikkyydestä, rentoutumis- ja kivunhallintatekniikoiden opettelusta, asenteesta ja muusta huolimatta en kestänyt synnytyskipua?

Ei ole häpeä jäädä kakkoseksi joillekin kivuille, se piti oppia ihan kantapään kautta itsenikin. Olin kuvitellut olevani juuri niitä synnyttäjiä jotka kehuskelevat synnytyksen jälkeen vain valmistautuneensa synnytykseen niin hyvin että pärjäsin. Eipä sille minkään mahtanut kun sille kivulle hävisi (sektioon meni lantion halkeamisen jälkeen). En koe epäonnistuneeni, enää. Pitkään koin huonommuutta ja häpeää siitä ettei minun kehoni osannutkaan tai että minä olisin jotenkin epäonnistunut synnyttäjänä. Tosiasiassa sinulle kävi hiton hyvä tuuri, minulle huonompi. Olen kiitollinen siitä että opin kantapään kautta nöyryyttä tässä asiassa etten kuvitellut synnytyksen ja synnytyskipujeen olevan jotenkin omassa kontrollissani siksi että olen niin ”asiaan paneutunut”. Se on tuuripeliä ja siitä ei tarvitse olla ylpeä, vaan kiitollinen.

Vierailija kirjoitti:

Tuo kipututkijan ja lääkärimiehensä haastattelu oli ok. Toivottavasti kannustaa naisia valmistautumaan synnytykseen.

Sen sijaan synnytysväkivalta-termin käyttäminen oli harkitsematonta ja kritiikitöntä. Ei esimerkiksi haastateltu kätilöiden tai synnytyslääkärien koulutuksesta vastaavia tahoja, tai ylipäänsä näiden alojen edustajia.

Minusta on törkeää että käytetään sanaa ”väkivalta” kun tarkoitetaan synnyttäjien pettymyksiä jotka liittyvät vuorovaikutustaitoihin, siihen onko julkisten terveyspalvelujen käyttäjä potilas vai asiakas, kivunhoitoon, synnyttäjän rooliin, kivun määrän ja keston yllättävyyteen ja niin pois päin.

Vuorovaikutustaitoja on tuon mukaan myös esim raiskauksen määrittely. Ei ole tippaakaan törkeää, vaan ihan asiallinen termi. Synnytysväkivalta on ihan todellinen asia. Hassua että kukaan ei huomaa että naiset ovat ihan tyytyväisiä terveyspalveluihin kunnes tulee kyse synnytyksestä, eli ei ole kyse mistään synnyttäjien uhriutumisesta vaan ihan oikeasta ongelmasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanotaan, että aika kultaa muistot. Vuosienkin jälkeen muistelen järkyttäviä synnytyskipuja. Kipututkija oli artikkelissa sitä mieltä, että synnytyskipu koetaan niin rankkana, koska ihmisten elämässä ei ole paljon kipua nykyään. Tämä pitää varmasti paikkansa. Olen elänyt kivutonta elämää, ei ole ollut suuria leikkauksiakaan. Sektio on suurin tähänastisista leikkauksista. Tämän takia varmaankin koin synnytyskivun niin voimakkaana.

Niinpä. Mutta tätä kipua voi "harjoitella" vaikka kilvoittelemalla itsensä kanssa urheilussa, joogassa, juoksemisessa... Jos ei ikinä saa sattua tai hengästyttää arjessa, miten kipuun voisi edes tutustua?

Synnytyskipu on erilaista. En ole koskaan ennen oksentanut kivusta. Synnytyksessä tein niin monta kertaa. Kipu oli niin lamauttavaa, että pystyin vain makaamaan paikallani, luulin kuolevani kipuun. Synnytys ei sujunut niinkuin pitää. Se vaikutti osaltaan. Minut ehkäpä ylilääkittiin, sain kaikki mahdolliset kivunlievitykset. Niidenkin kanssa oli kamalaa.

Raskaana ollessa makoilin paljon, pelkäsin myös rasittaa kehoa. Ei kiinnostanut vahvistaa itseäni synnytystä varten. Tavallaan luovutin jo muutamaa kuukautta ennen synnytystä. Se vaikutti myös osaltaan, että olin huonossa kunnossa.