Välillä kaipaan seuraa kunnes huomaan mitä se on. Liian junttia.

Välillä kaipaan seuraa. Olen paljon yksin, en silti yksinäinen.
Kun lopulta päädyn seuraan, huomaan, että seuralaiseni eivät vastaa, kun juttelen. Ovat keskenään ja puhuvat ylitseni ja jopa mainitsevat töykeitä kommentteja.
Eivät kaikki eivätkä aina. Osa heistä ja usein kuitenkin.

Mutta kaikkia muita kohtaan he eivät ole samanlaisia. Osan ihmisistä käytös kuitenkin maalaa koko ihmissuhdemaiseman painostavan harmaaksi.

Aina seuraa kaivatessani mietin kanssaihmisiä mukavina ja heitä tavatessani pyrin olemaan mukava, tervehdin, sanon jotain, olen hiljaa ja annan tilaa, juttelen uudestaan, ei mitään.
Ei mitään.

Niin muistan sen, että se oli yliarvostettua.

Ehkä seurassa on vika.

Pitäisi olla ystävällinen vain niille jotka sen edes jotenkin ansaitsevat. Niille jotka osaavat vastata jotenkin ystävällisyyteen, edes kohteliaisuudesta.

Liian junttia seuraa. Se on pohdintani tulos.