Lue keskustelun säännöt.
Perheeni vaikutus syömisongelmiini
04.01.2021 |
Haluan nyt vähän avautua anonyymisti syömisongelmistani, ja niiden taustoista.
Olen koko ikäni murehtinut painoani ja syömisiäni. Kun olin n. 7-8v, sukulaismies päätti ottaa vatsani nahkasta kiinni kun olin hänen sylissään, ja varoitteli että en saa missään nimessä antaa kyseisen "rullan" kasvaa. Hän itse on aina ollut todella ylipainoinen. Minua myös kiusattiin koulussa, haukuttiin ulkonäöstä ja ihan kaikesta, mistä lapset nyt vaan keksii haukkua.
Harrastin paljon liikuntaa ja olin tosi laiha, mutta n. 9 vuoden iässä muutuin ja lihoin ns.tasapaksuksi, todennäköisesti johtuen siitä että kotona syötiin paljon puoliksi valmista ruokaa (kalapuikot, lihapullat, pinaattilettuja, jauhelihaa ja älyttömiä määriä makaronia). Salaattia ei ollut joka aterialla ja esim. Oikeata kalaa oli vain juhlapyhinä, joten en oppinut koskaan syömään salaatteja jne kunnolla, paitsi nyt aikuisiällä. Muutuin nirsoksi, ja minua ei painostettu maistamaan uusia ruokia tai esim. Sitä salaattia. Olen ainut lapsi, jos sillä nyt on mitään merkitystä.
Äitini saattoi töiden jälkeen joka päivä tuoda minulle pienen karkkipussin, koska hänen mielestään herkuttelua ei kannata rajoittaa kunhan "liikkuu tarpeeksi ja syö muuten terveellisesti). Jos mainitsen asiasta äidilleni, hän kieltää asian ja sanoo että meidän kotona on aina syöty todella monipuolisesti ja terveellisesti.
Olin 10 vuotias kun aloin laihduttamaan ekaa kertaa. Vihasin itseäni ja häpesin kehoani, vertailin itseäni jatkuvasti toisiin lapsiin. Harrastuksen kisamatkoilla toiset lapset söi terveellisesti noutopöydän ruokaa, me tilasimme äitini kanssa pizzat. Tiesin sen olevan epäterveellistä ja häpesin sitä, mutta minulle se oli se "tuttu ja turvallinen" ruoka mitä söin aina matkoilla.
Tapanani oli siis syödä ihan vaan ruoan hyvän maun takia, ja myöhemmin katua sitä. Rakastin syömistä, mutta vihasin sitä samaan aikaan.
Yläasteelle mentäessä aloin vihaamaan itseäni entistä enemmän, ja tein täyskäännöksen. Olin normaalipainon ylätasolla painoindeksin mukaan. Aloin laihduttamaan niin, että söin vain n. 500-600 kaloria päivässä. Vaa'an lukemat alkoi addiktoida minut pudottamaan aina vaan lisää painoa, ja urheilemaan enemmän. 8 kuukaudessa olin pudottanut n. 13kiloa. Aloin välillä heräämään öisin kuntoilemaan hetkeksi, ja tunsin kun sydämeni tykytti. Tässä vaiheessa yritin syödä vain yhden leivän ja omenan päivässä. Koulussa meni huonosti ja olin koko ajan väsynyt ja palelin. Koulusta otettiin yhteyttä kotiin, ja kotona minulle sanottiin että pitää syödä, ja asia oli sillä selvä. Ei jatkoseuraamuksia. Tähän päivään asti kukaan suvustani ei tiedä asiasta, eikä siitä puhuta.
Pahimman ajan jälkeen aloin kasvissyöjäksi ja aloin syömään suht. Normaalisti, mitä nyt välillä saatoin oksennella. Tällöin perheenjäseneni alkoivat huomautella minua "liiasta syömisestä" ja kuinka olen "koko ajan jääkaapilla". Voitteko kuvitella miltä nuo kommentit tuntui sen jälkeen, kun olit viimeisen vuoden näännyttänyt itseäsi, ja nyt vihdoin yritit alkaa taas syömään kunnolla? Samaan aikaan minua kehuttiin laihtumisesta, ja pelkäsin lihoa uudestaan.
Olin aivan rikki, ja tuntuu että olen tavallaan edelleen. Suhteeni ruokaan ei vielä nyt aikuisiälläkään ole normaali. Joko ahmin tai en syö tarpeeksi, en löydä tasapainoa. Rakastan ruokaa mutta vihaan sitä että syön. Vihaan sitä että olen taas lähempänä normaalipainon ylärajaa.
Mikä oli pointti? En tiedä, halusin vaan purkaa ajatuksiani. Kiitos ja anteeksi.
Kommentit (4)
Vierailija kirjoitti:
Voi ei, vinoutunut suhde omaan kehoon ja syömiseen on alkanut sinulla jo todella varhain. Tuosta ei ole helppoa pyristellä irti, mutta se on kuitenkin mahdollista. Tsemppiä!
Valitettavasti omat perheenjäsenetkään eivät aina osaa tukea lasta oikealla tavalla näissä asioissa. Tuntuu, että olet saanut kotoasi monessa suhteessa huonon mallin omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta. Tavallaan olet siis tilanteessa, jossa joudut itse kasvattamaan itsesi aikuisiällä. Yritä siis päästä yli aiemmista huonoista kokemuksista, suhtaudu itseesi myötätuntoisesti ja ala opetella uutta, lempeää suhdetta itseesi nyt.
Valitettavasti vanhemmat muistavat usein ikävät asiat eri tavalla kuin lapset. Ehkä se johtuu siitä, että jälkeenpäin vanhemmilla on tarve saada ajatella, että he ovat hoitaneet tehtävänsä kunnialla. Omien virheiden muistaminen uhkaa tätä kuvaa, ja siksi vanhemmat eivät halua niitä muistaa? Ei kai siinä auta muuta kuin työstää sitä omaa kokemusta itsenäisesti, koska keskustelu vanhemman kanssa ei ole mahdollista.
Oletko harkinnut hakeutumista jonkinlaiseen terapiaan? Siitä voisi olla apua, kun et saa tukea omilta perheenjäseniltä.
Olen aiemmin käynyt psykologin juttusilla, mutta siellä en tosin osannut avautua syömisongelmistani, vaan kaikesta muusta. Koen häpeää puhua aiheesta, vaikka nykyään olenkin avautunut asiasta ystäville ja jopa puolitutuille. Suvulleni en edelleenkään pysty puhumaan asiasta, koska tiedän että he eivät ymmärrä.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap jatkaa:
Unohdin mainita että perheessäni myös puhuttiin aina tosi ilkeään sävyyn lihavista ihmisistä, vaikka eivät itsekkään mitään laihoja ole. Toisten painoa kommentoitiin selän takana samalla kun itse mussutettiin pullaa ja pizzaa. Meinasin itsekin tulla samanlaiseksi, kunnes tapasin mieheni jolla on vähän mahaa, ja tajusin ettei paino määritä ihmistä. Mieheni onkin ollut avainasemassa minun parantumisprosessissa.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei, vinoutunut suhde omaan kehoon ja syömiseen on alkanut sinulla jo todella varhain. Tuosta ei ole helppoa pyristellä irti, mutta se on kuitenkin mahdollista. Tsemppiä!
Valitettavasti omat perheenjäsenetkään eivät aina osaa tukea lasta oikealla tavalla näissä asioissa. Tuntuu, että olet saanut kotoasi monessa suhteessa huonon mallin omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta. Tavallaan olet siis tilanteessa, jossa joudut itse kasvattamaan itsesi aikuisiällä. Yritä siis päästä yli aiemmista huonoista kokemuksista, suhtaudu itseesi myötätuntoisesti ja ala opetella uutta, lempeää suhdetta itseesi nyt.
Valitettavasti vanhemmat muistavat usein ikävät asiat eri tavalla kuin lapset. Ehkä se johtuu siitä, että jälkeenpäin vanhemmilla on tarve saada ajatella, että he ovat hoitaneet tehtävänsä kunnialla. Omien virheiden muistaminen uhkaa tätä kuvaa, ja siksi vanhemmat eivät halua niitä muistaa? Ei kai siinä auta muuta kuin työstää sitä omaa kokemusta itsenäisesti, koska keskustelu vanhemman kanssa ei ole mahdollista.
Oletko harkinnut hakeutumista jonkinlaiseen terapiaan? Siitä voisi olla apua, kun et saa tukea omilta perheenjäseniltä.
Olen aiemmin käynyt psykologin juttusilla, mutta siellä en tosin osannut avautua syömisongelmistani, vaan kaikesta muusta. Koen häpeää puhua aiheesta, vaikka nykyään olenkin avautunut asiasta ystäville ja jopa puolitutuille. Suvulleni en edelleenkään pysty puhumaan asiasta, koska tiedän että he eivät ymmärrä.
-Ap
Luulen, ettei kannata enää edes yrittää puhua sukulaisten kanssa. Lyöt vain päätäsi turhaan seinään heidän kanssaan. Mutta ehkä kannattaisi kokeilla puhua näistä syömisongelmista psykologille. Vaikka se on aluksi vaikeaa ja tuntuu häpeälliseltä, niin usein nuo tunteet helpottuvat, kun lopultaa saa sanaisen arkkunsa auki. Toki hyvä sekin on, että osaat puhua ystäville ja tutuille, mutta heiltä ei saa ihan sellaista apua ja tukea, jota ammattilaiselta saa. Ammattilaisella on kuitenkin kokemusta monien samassa tilanteessa olleiden kohtaamisesta ja tukemisesta.
-sama
Voi ei, vinoutunut suhde omaan kehoon ja syömiseen on alkanut sinulla jo todella varhain. Tuosta ei ole helppoa pyristellä irti, mutta se on kuitenkin mahdollista. Tsemppiä!
Valitettavasti omat perheenjäsenetkään eivät aina osaa tukea lasta oikealla tavalla näissä asioissa. Tuntuu, että olet saanut kotoasi monessa suhteessa huonon mallin omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta. Tavallaan olet siis tilanteessa, jossa joudut itse kasvattamaan itsesi aikuisiällä. Yritä siis päästä yli aiemmista huonoista kokemuksista, suhtaudu itseesi myötätuntoisesti ja ala opetella uutta, lempeää suhdetta itseesi nyt.
Valitettavasti vanhemmat muistavat usein ikävät asiat eri tavalla kuin lapset. Ehkä se johtuu siitä, että jälkeenpäin vanhemmilla on tarve saada ajatella, että he ovat hoitaneet tehtävänsä kunnialla. Omien virheiden muistaminen uhkaa tätä kuvaa, ja siksi vanhemmat eivät halua niitä muistaa? Ei kai siinä auta muuta kuin työstää sitä omaa kokemusta itsenäisesti, koska keskustelu vanhemman kanssa ei ole mahdollista.
Oletko harkinnut hakeutumista jonkinlaiseen terapiaan? Siitä voisi olla apua, kun et saa tukea omilta perheenjäseniltä.