Lue keskustelun säännöt.
Seurustelen, mutta olen yksinäinen sunnuntaina
03.01.2021 |
Nuoruudessa sinkkuna inhosin sunnuntaita, koska olisin silloin halunnut olla oman rakkaan kanssa. Nyt olen jo keski-ikäinen, eronnut nainen, jolla on vuoroviikoin lapset. Olen seurustellut miesystävän kanssa 8 kk, ja mitähän tästä tulee. On sunnuntai ja taas yksin. Lapset tulevat vasta huomenna, joten tänään oli lapsivapaata. Mutta mies ajoi aamupäivästä minut kiireellä kotiin, jotta voisi palata pesemään pesutupaan pyykkejä. Nyt olen sitten ollut yksin himassa ja fiilis on tosi yksinäinen. Äitini kuoli hiljattain, joten varmaan yksin oleminen sattuu siksikin. Kotonani kävi vielä vesivahinko, ja puhallin kuivattaa kylppäriä niin kovaa, että pää hajoaa.
Miten voi tuntuakin niin pahalta, että on suhteessa, mutta yksin kuitenkin. Sanoin tämän miehellekin, mutta hän ei vaivautunut edes vastaamaan viesteihin. Ja kuitenkin mies on juuri eilen viimeksi sanonut, että haluaa olla kanssani vakavissaan.
Olenko vaan liian herkkä, vai onko joku muukin sitä mieltä, että jokin mättää kun joutuu suhteessa tuntemaan yksinäisyyttä?
Kommentit (7)
Vierailija kirjoitti:
Mikset jääny sen äijän kanssa pyykkäämään?[/
Koska ei pahemmin kysellyt vaan automaattisesti lähti ajamaan mut kotiin, josta sitten oli kiire takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ollut koskaan yksinäinen, vaan viihdyn todella hyvin yksin. En tarvitse ihmisiä viihdyttämään itseäni ja en elä muiden kautta. Oikeastaan En edes ymmärrä tuollaista ap:n kuvaamaan "yksinäisyyttä". Kuulostaa, että ap olisi läheisriippuvainen ja se on outoa. Olen 45 vuotias nainen.
Vierailija kirjoitti:
En ole ollut koskaan yksinäinen, vaan viihdyn todella hyvin yksin. En tarvitse ihmisiä viihdyttämään itseäni ja en elä muiden kautta. Oikeastaan En edes ymmärrä tuollaista ap:n kuvaamaan "yksinäisyyttä". Kuulostaa, että ap olisi läheisriippuvainen ja se on outoa. Olen 45 vuotias nainen.[/
Niin kai sitten tämä ”läheisriippuvaisuus” tosin alkoi 2 kk sitten kun menetin ainoan lähisukulaiseni eli äitini. Syksy oli aika rankka, kun saattohoidin äitini, joka kuoli 3 viikossa diagnoosista haimasyöpään. On nämä yksinäiset hetket nyt vaikeita, ja mietinkin, että onko järkevää jatkaa suhteessa, jossa kumppani ei ole tukena?
Sunnuntait aina jotenkin tympeiltä tuntuneet minustakin.
Miehesi ei osaa käsitellä asioita joita olet kohdannut, ei siis ole kypsä, en osaa sanoa onko järkeä jatkaa suhdetta pidemmälle, ehkä ei.
Menetin myös samaan sairauteen isäni jokin aika sitten ja elämä on ollut yhtä alamäkeä sen jälkeen.
Sunnuntai-illat on olleet mullekin vaikeita ihan nuoruudesta lähtien. Varsinkin jos ne on joutunut viettämään yksin. On ahdistanut alkava koulu/työviikko. Nyt vasta kun olen kotiäiti, se sunnuntai - illan ahdistus on vähän helpottanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirkolla on sururyhmiä, sellainen voisi auttaa. Myötätuntoa tarvitsette, jos rakas läheinen on kuollut. Toisaalta aikuisilla se kuuluu ennen pitkää luonnollisesti elämään.
-Muuten tuollainen ihmissuhdevapaapäivä olisi itselle tervetullut: kauneudenhoitoremontti, liikuntaa, omat musat täysille, nyyhkyleffoja.
Mikset jääny sen äijän kanssa pyykkäämään?