Onko muita, jotka ovat elämässä hyvin yksin ja itsekseen?

Olen 30-vuotias nainen. Olen sinkku ja lapsuudenperheeseeni kuuluvat vanhemmat ja veli. Perheessäni oli haasteita lapsuudessa ja minä ja veljeni emme ole tekemisissä muutoin kuin kerran vuodessa laitetaan joku Hyvää synttäriä -tekstari.

Minulla on kavereita, joita näen mutta minua painaa todella se, että aina on lopulta yksin. Useilla kavereillani on siskoja ja olen tästä aivan hurjan kateellinen. Kateellinen on ehkä väärä sana, liian "pinnallinen". Oikea termi olisi joku iso osattomuuden kokemus. Seuraan vieressä kuinka muita ihmisiä tuetaan, heidät pyydetään joulun viettoon, näiden sisarusten kanssa pohditaan elämää, mitä päätöksiä kannattaisi tehdä.. vaihtaako työtä tai alaa,/joku on kiinni ottamassa kun parisuhde kariutuu ja eri elämäntilanteissa voi aina mennä jonkun luo ja olla oma itsensä. Ja sua rakastetaan sinuna.

Mulla ei ole elämässä tällaista suhdetta ja kalvaa ja surettaa kun tulee haasteita ja kukaan ei välitä juuri minusta. Ei huolehdi korona-aikana ja kysy mitä teen jouluna. Päätän yksin missä asun, missä työskentelen, jne. ja korkeintaan infoan jotakuta tästä. Toiset saavat lämmintä, jakamatonta tukea tämänkaltaisiin päätöksiin ja surettaa ja itkettää, että mulle ei suotu tuollaista :(
Saako kukaan kiinni mun ajatuksista?