Perhetyö vai terapia?

Meillä on sulkeutunut teini, joka on kärsinyt masennuksesta ja ahdituksesta. Kun emme saaneet lasta hoidon piiriin, teimme hänestä lasun. Sitä kautta apua on tullut sekä terapian että perhetyön muodossa. Lapselle on tehnyt hyvää päästä puhumaan terapeutille ahdistusta aiheuttavista asioista ja hänen vointinsa on parantunut.

Perhetyössä tavoitteena on ollut, että lapsi oppisi puhumaan tunteistaan enemmän myös kotona. No, nyt tilanne on mennyt siihen, että lapsi käyttää perhetyötä kanavana kotiin päin. Hänestä on hyvä ja kätevää, että hän voi kertoa asiansa perhetyöntekijälle ja me saamme tarvittaessa tiedon perhetyön kautta. On tietysti hyvä, että edes näin hän saa asioistaan kerrottua, mutta tarkoitus olisi oppia puhumaan ihan suoraankin keskenämme. Me vanhemmat haluaisimme, että vastuu siirtyisi pikkuhiljaa meille perheenjäsenille, kun taas teini olisi tyytyväinen tähän nykysysteemiin hamaan tulevaisuuteen saakka.

Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta? Miten kannattaisi edetä, roikottaa sitä perhetyötä siinä rinnalla lapsen toiveen mukaisesti? Vai painottaa lapselle, että hän voi kipeimpiä asioitaan käydä läpi siellä terapeutilla, mutta tavallisista arjen asioista on parempi keskustella suoraan vanhempien kanssa. Ja siis nämä asiat, mitkä nyt kulkevat perhetyöntekijöiden kautta, ovat meidän vanhempien kannalta hyvin arkisia - harmittaa, kun ei saanut uutta puhelinta vaan korjattiin vanha, ja siihen tyyliin.