Lapsen harrastukseen lähtö takkuaa -apuja?

Onko muilla kokemuksia tai vinkkejä?

Itse olen kyllä aina ollut sitä mieltä, että jos lapsi on itse kyseiseen harrastukseen halunnut ja se on maksettu, niin on myös mentävä. Vaikka ei tykkäisi, niin tulee ainakin kokeilla se aloitettu lukukausi loppuun. Tekee hyvää oppia vähän pitkäjänteisyyttä ja joutua miettimään, mitä oikeasti haluaa harrastaa. Tiedän lasteni kavereita, joille on maksettu useampikin harrastus, jossa käyty kerran. Ei ihme että lapset luulevat rahan kasvavan puussa. Se on sitten eri asia jos on epäasiallinen ohjaaja tms.

Mihin aikaan tuo harrastus on? Onko esim. väsynyt koulun jälkeen? Harrastuksissa yleensä piristyn väsykoomailun jälkeen.

Tämä kausi loppuun ja aina treeneihin, jollei ole kipeä. Poissaolo vaikuttaa ryhmän vetämiseen, eli muut kärsivät jollei mene. Kysykää seuraavan kauden alkaessa, vieläkö haluaa mennä ja jos haluaa sillä hetkellä, tee selväksi että sitten myös mennään joka kerta. Mä lopetin musiikin kun sanoin itse vanhemmille, etten enää halua syksyllä jatkaa. Sitä ennen menin joka tunnille vaikkei aina kiinnostanut. Lopettaminen lähti musta itsestä.

Mikä on lapsen ajatus harrastuksesta silloin, kun tilanne on neutraali eli sinne ei tarvitse lähteä eikä sieltä ole juuri tullut kotiin?

Minusta ratkaisevaa on se, miltä lapsi vaikuttaa harrastusmenon jälkeen. Jos hän on jälkikäteen sitä mieltä, että oli kivaa ja kannatti lähteä, niin lapsi selvästikin nauttii harrastuksesta. Lähtemisvaikeus todennäköisesti johtuu vain mukavuudenhalusta tai vaikeudesta keskeyttää se, mitä juuri oli tekemässä. Tässä tapauksessa kannustaisin ja vähän painostaisinkin lasta lähtemään.

Mutta jos harrastusmenon jälkeenkin jatkuvasti vaikuttaa siltä, että lasta ei huvita, antaisin hänen lopettaa esim. maksetun kauden lopussa.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kyllä aina ollut sitä mieltä, että jos lapsi on itse kyseiseen harrastukseen halunnut ja se on maksettu, niin on myös mentävä. Vaikka ei tykkäisi, niin tulee ainakin kokeilla se aloitettu lukukausi loppuun. Tekee hyvää oppia vähän pitkäjänteisyyttä ja joutua miettimään, mitä oikeasti haluaa harrastaa. Tiedän lasteni kavereita, joille on maksettu useampikin harrastus, jossa käyty kerran. Ei ihme että lapset luulevat rahan kasvavan puussa. Se on sitten eri asia jos on epäasiallinen ohjaaja tms.

Ihan ohis, mutta mun esikoiseni ei olisi harrastanut ikinä elämässään mitään noilla ehdoilla.

Mutta kun ollaan aina korostettu, että ei ole pakko ja voi jättää kesken, ollaan saatu lapsi ylittämään itsensä ja koettamaan kaikenlaista. Nykyään hän soittaa klassista musiikkia ja on hyvin etevä ja sitoutunut, mutta edelleen jos opettaja ehdottaa vaikka uutta yhtyettä, ensimmäinen reaktio on ”pääseekö siitä pois jos ei tykkää”.

Eli jokainen toimikoon omalla tavallaan lapsensa tuntien, toiset kannustaen pitkäjänteisyyteen ja toiset rohkeaan uusien asioiden yrittämiseen.

Kiitos hyvistä vinkeistä! Kokeillaan siis näitä. Harrastus on ns.just sopivaan aikaan, ei liian aikaisin/liian myöhään.

Minkä okäinen tämä lapsesi on ap? Varmasti takana on jokin negatiivinen juttu, mitä ei rohkene teille vanhemmille sanoa. Ajattelee , että tuottaa teille pahan mielen ( hänellä itsellä on aina ennen lähtöä) . Olette voimakkaat houkuttelevat vanhemmat ja vetoatte häneen sillä ” kun sen jälkeen olet niin iloinen”.

Joku tässä nyt mättää. Ei ole aina pakko harrastaa ja pitää antaa kokeilla eri juttuja , kun tämä koronaaika on ohi. Nyt stoppi tälle hommalle ja heti. Oli aikuinen tai lapsi , niin harrastamaan on kiva lähteä, jos se on mieluista ja sinulle sopivaa. Lapsi on aikuisten armoilla, huomaa se.

Mitä tekee niinä päivinä kun ei ole harrastusta? Jos pelaa tietokoneella tai kännykällä niin tuo vastahakoisuus on ihan riippuvuudesta johtuvaa.

Vierailija kirjoitti:

Minkä okäinen tämä lapsesi on ap? Varmasti takana on jokin negatiivinen juttu, mitä ei rohkene teille vanhemmille sanoa. Ajattelee , että tuottaa teille pahan mielen ( hänellä itsellä on aina ennen lähtöä) . Olette voimakkaat houkuttelevat vanhemmat ja vetoatte häneen sillä ” kun sen jälkeen olet niin iloinen”.

Joku tässä nyt mättää. Ei ole aina pakko harrastaa ja pitää antaa kokeilla eri juttuja , kun tämä koronaaika on ohi. Nyt stoppi tälle hommalle ja heti. Oli aikuinen tai lapsi , niin harrastamaan on kiva lähteä, jos se on mieluista ja sinulle sopivaa. Lapsi on aikuisten armoilla, huomaa se.

Höpö höpö. Osa meistä vain on tuollaisia. Itsekin olin lapsena ja olen yhä aikuisena. Aloittaminen, lopettaminen ja tekemisestä toiseen siirtyminen oli ja on vaikeaa ja tulee varmasti aina olemaankin. Onneksi vanhempani tajusivat tämän, ja onneksi nyt aikuisena itse tunnen itseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä okäinen tämä lapsesi on ap? Varmasti takana on jokin negatiivinen juttu, mitä ei rohkene teille vanhemmille sanoa. Ajattelee , että tuottaa teille pahan mielen ( hänellä itsellä on aina ennen lähtöä) . Olette voimakkaat houkuttelevat vanhemmat ja vetoatte häneen sillä ” kun sen jälkeen olet niin iloinen”.

Joku tässä nyt mättää. Ei ole aina pakko harrastaa ja pitää antaa kokeilla eri juttuja , kun tämä koronaaika on ohi. Nyt stoppi tälle hommalle ja heti. Oli aikuinen tai lapsi , niin harrastamaan on kiva lähteä, jos se on mieluista ja sinulle sopivaa. Lapsi on aikuisten armoilla, huomaa se.

Höpö höpö. Osa meistä vain on tuollaisia. Itsekin olin lapsena ja olen yhä aikuisena. Aloittaminen, lopettaminen ja tekemisestä toiseen siirtyminen oli ja on vaikeaa ja tulee varmasti aina olemaankin. Onneksi vanhempani tajusivat tämän, ja onneksi nyt aikuisena itse tunnen itseni.

Sama homma - edelleen kolmikymppisenä olen tällainen 😄 Lähteminen on ihan käsittämättömän vaikeaa, mutta harrastuksessa ja sen jälkeen olo on hyvä. Täytynyt vain opetella elämään asian kanssa.

Meillä on kokemuksen myötä jätetty iltapäiväkerho pois niiltä päiviltä kun harrastus on. Koulusta kotiin ja läksyt ja välipalaa, kerkeää rauhoittua eikä harrastukseen lähdetä kiireellä. 

Jonkun kolumnin luin en muista keneltä, mutta sen mukaan olen toiminut eli harrastus kannattaa, mikäli sieltä tullessa on kiva fiilis ja on mennyt hyvin, niinpä en kiinnitä niin huomiota tai painoarvoa lähtemisrutinoille. Ja tämän sanon lapsellekin, että muistatko kuinka aina on kuitenkin ollut kivat treenit. 

Vaikka harrastus (olemme kokeilleet erilaisia, eihän sitä tiedä mistä tykkää ennenkuin kokeilee) ei olisikaan niin mieluinen, kausi (eli käytännössä aina 4-5kk) käydään harkoissa ihan jo sen takia, että se on maksettu ja tämän lapsi tietää myös. Eli ei luovuteta ihan ekasta. Kyseessä ei tietenkään ole mikään hauhuharrastus, jos nyt joku tässä kohtaa ajattelee että olisi jotenkin kohtuutonta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kyllä aina ollut sitä mieltä, että jos lapsi on itse kyseiseen harrastukseen halunnut ja se on maksettu, niin on myös mentävä. Vaikka ei tykkäisi, niin tulee ainakin kokeilla se aloitettu lukukausi loppuun. Tekee hyvää oppia vähän pitkäjänteisyyttä ja joutua miettimään, mitä oikeasti haluaa harrastaa. Tiedän lasteni kavereita, joille on maksettu useampikin harrastus, jossa käyty kerran. Ei ihme että lapset luulevat rahan kasvavan puussa. Se on sitten eri asia jos on epäasiallinen ohjaaja tms.

Ihan ohis, mutta mun esikoiseni ei olisi harrastanut ikinä elämässään mitään noilla ehdoilla.

Mutta kun ollaan aina korostettu, että ei ole pakko ja voi jättää kesken, ollaan saatu lapsi ylittämään itsensä ja koettamaan kaikenlaista. Nykyään hän soittaa klassista musiikkia ja on hyvin etevä ja sitoutunut, mutta edelleen jos opettaja ehdottaa vaikka uutta yhtyettä, ensimmäinen reaktio on ”pääseekö siitä pois jos ei tykkää”.

Eli jokainen toimikoon omalla tavallaan lapsensa tuntien, toiset kannustaen pitkäjänteisyyteen ja toiset rohkeaan uusien asioiden yrittämiseen.

Tuollainen lapsi ei kuitenkaan opi vastuunkantoa, vaan tekee juuri kuten itse huvittaa. Jos rahaa on paljon, tuo vielä menettelee, mutta tuosta toiminnasta tulee vielä paljon haittaa muille ihmisille. Myöhemmässä elämässä ei vaan voi luovuttaa aina kun huvittaa.

Itse harrastin nuorena kestävyysurheilua, ja vihasin yhteistreenejä kun muut ryhmäläiset ei pahemmin huolineet minua porukkaansa. Treenin jälkeen oli kyllä aina hyvä fiilis että menin, mutta lähteminen oli tosi vaikeeta. Jotenkin se ahdistus jo koulupäivän aikana että illalla taas viettämään aikaa ihmisten kanssa jotka eivät minusta pidä. Yksin treenaaminen oli kivaa, ja toki lajini sen mahdollisti kun ei ollut joukkueurheilua.

Kilpailuja rakastin yli kaiken, se varmaan oli suurin motivaatio että yhteistreeneihin sain itseni lähtemään.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tekee niinä päivinä kun ei ole harrastusta? Jos pelaa tietokoneella tai kännykällä niin tuo vastahakoisuus on ihan riippuvuudesta johtuvaa.

Meillä taitaa olla siinä mielessä harvinainen tapaus, että ei omista pleikkaa/ tietsikkaa ja älypuhelintaan ei käytä päivittäin eli tällaisesta ei ole kyse.

Juttelimme äskettäin, tulleiden vinkkienkin avulla vielä lapsen kanssa ja nyt on taas mielellään lähdössä treeneihin.. On tää vanhemmuus kyllä tällästä... Kiitos neuvoista ja vinkeistä. Helpottaa kuulla että on kohtalotovereita.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kyllä aina ollut sitä mieltä, että jos lapsi on itse kyseiseen harrastukseen halunnut ja se on maksettu, niin on myös mentävä. Vaikka ei tykkäisi, niin tulee ainakin kokeilla se aloitettu lukukausi loppuun. Tekee hyvää oppia vähän pitkäjänteisyyttä ja joutua miettimään, mitä oikeasti haluaa harrastaa. Tiedän lasteni kavereita, joille on maksettu useampikin harrastus, jossa käyty kerran. Ei ihme että lapset luulevat rahan kasvavan puussa. Se on sitten eri asia jos on epäasiallinen ohjaaja tms.

Ihan ohis, mutta mun esikoiseni ei olisi harrastanut ikinä elämässään mitään noilla ehdoilla.

Mutta kun ollaan aina korostettu, että ei ole pakko ja voi jättää kesken, ollaan saatu lapsi ylittämään itsensä ja koettamaan kaikenlaista. Nykyään hän soittaa klassista musiikkia ja on hyvin etevä ja sitoutunut, mutta edelleen jos opettaja ehdottaa vaikka uutta yhtyettä, ensimmäinen reaktio on ”pääseekö siitä pois jos ei tykkää”.

Eli jokainen toimikoon omalla tavallaan lapsensa tuntien, toiset kannustaen pitkäjänteisyyteen ja toiset rohkeaan uusien asioiden yrittämiseen.

Tuollainen lapsi ei kuitenkaan opi vastuunkantoa, vaan tekee juuri kuten itse huvittaa. Jos rahaa on paljon, tuo vielä menettelee, mutta tuosta toiminnasta tulee vielä paljon haittaa muille ihmisille. Myöhemmässä elämässä ei vaan voi luovuttaa aina kun huvittaa.

Tämän nimenomaisen lapsen ei tarvitse oppia yhtään enempää vastuunkantoa. Jos hänelle kerrotaan, että hänen täytyy sitoutua harrastukseen koko vuodeksi, hän käy mielessään läpi joka ainoan tulevan harrastuskerran ja kuvittelee itsensä väsyneeksi, nälkäiseksi ja päänsärkyiseksi. Sitten hän ilmoittaa, että ei kiitos, en taida haluta harrastaa.

Sen sijaan kertomalla, että tarvittaessa voi kyllä luovuttaa, hän on uskaltautunut aloittamaan harrastuksia. Ja arvaapa, sitoutuuko hän jos jotakin aloittaa.

Edelleen: luotetaan kukin omaan lapseemme ja annetaan heidän oppia harrastuksista juuri heille tarpeellisia taitoja.

Miten tunnistatte, ettei siinä harjoituksen jälkeisessä hyvässä fiiliksessä ole kyseessä ilo ja helpotus, että se on tältä kerralta ohi?

Vierailija kirjoitti:

Miten tunnistatte, ettei siinä harjoituksen jälkeisessä hyvässä fiiliksessä ole kyseessä ilo ja helpotus, että se on tältä kerralta ohi?

Minäkin mietin tätä. Omaa esikoista tuli vietyä erääseen harrastukseen puoliväkisin juuri sillä perusteella että ”kun sitten jälkikäteen on niin mukavaa”. On mullakin kivaa hammaslääkärin jälkeen.

Nyt kun itselläni on kolme lasta, ymmärtää ettei se haittaa vaikka kaikki eivät niin kauheasti harrastaisikaan ohjatusti. Tämä esikoinen tykkää uida perheen kanssa, vaikka kieltäytyi kaikista uimakouluista, ja piirtää mielellään, vaikka kuvataidekoulu ei kiinnostanut.