Herää kysymys kotiäitiydestä

mä en oikein ymmärtäny kysymystäsi.



Mutta itse olen ollut yli 7 v kotona lasten kans. On ollu vaikeita hetkiä, masennustakin ja sitten taas ihan täyttä elämää. Vuosien kuluessa tilanteet ovat vaihdelleet.



Nyt olen palaamassa töihin, hyvillä mielin. Uskon että tulee olemaan kivaa ja ahdistavaakin. Sitä se elämä on! Tunteita laidasta laitaan. Joe ei oo vaikeeta, osaako iloita mukavista hetkistä?



Mutta ei pidä luovuttaa heti, kun ekan kerran masentaa. AIka aikaansa kutakin. Tunteet kuuluu elämään.

Olen täysin samaa mieltä kaikesta. Toivottavasti tämä teksti antoi ajattelemisen aihetta monelle av-mammalle.



Iloista tiistaita, ap! :)

ja just tuota samaa olen niin monesti ihmetellyt.



toinen mikä ihmetyttää on tämä. esim yksi tuttavani saa pian toisen lapsen, tämä äiti on ollut koko ajan esikoisen kanssa kotona, eli esikoinen ei ole päivähoidossa. esikoinen on 1v2kk kun toinen syntyy ja meillä ainakin lapsella oli pahin eroahdistus just tuossa iässä. tämä äiti meina viedä esikoisen päivähoitoon kun toinen syntyy. isä saa sitten lapsen hakea hoidosta kun tulee töistä, eli lapsi parka joutuu olemaan koko päivän hoidossa vaikka äiti on kotona ja vain siksi että äidin aika ei enää esikoisella riitä kun äiti saa uuden vauvan :(

että ihmiset on erilaisia. Ei joku tietty toimintatapa sovi kaikille.



Siinä olen kuitenkin samaa mieltä ettei heti pitäisi pienen lapsen äidin rynnätä töihin jos tuntuu hetken aikaa siltä ettei kestä enää olla kotona. Toisekseen aikuinen ihminen voi tietoisesti yrittää miettiä mistä johtuu ettei jaksa enää ja voisiko itse jotenkin vaikuttaa positiivisesti kotona olemiseen. Näkisin asian myös niin, että tiettyyn pisteeseen asti aikuisen tulee sietää turhautumista ja kestämättömyyden tunnetta (sekä pientä taloudellista ahdinkoa) jos se on lapsen etujen mukaista.

Tämä olikin vissiin sadastuhannes aloitus tästä aiheesta. Jotain kotiäitien älykkyydestä kertoo, että mistään muusta ei pystytä keskustelemaan kuin siitä, kuinka kummallisesti muut ihmiset hoitavat tai puhuvat lapsistaan. Taitaa olla aikmoinen identiteetti- ja itsetunto-ongelma kotiäideillä, kun sitä asemaansa pitää noin rajusti jatkuvasti pönkittää.



Vai tuntuuko lasten kotihoito hienolta vasta sitten kun ensin haukkunut muiden ihmisten elämät?

joten on helppo arvostella muiden ratkaisuja.

Tämä olikin vissiin sadastuhannes aloitus tästä aiheesta. Jotain kotiäitien älykkyydestä kertoo, että mistään muusta ei pystytä keskustelemaan kuin siitä, kuinka kummallisesti muut ihmiset hoitavat tai puhuvat lapsistaan. Taitaa olla aikmoinen identiteetti- ja itsetunto-ongelma kotiäideillä, kun sitä asemaansa pitää noin rajusti jatkuvasti pönkittää.

Vai tuntuuko lasten kotihoito hienolta vasta sitten kun ensin haukkunut muiden ihmisten elämät?

mä en oikein ymmärtäny kysymystäsi.

Mutta itse olen ollut yli 7 v kotona lasten kans. On ollu vaikeita hetkiä, masennustakin ja sitten taas ihan täyttä elämää. Vuosien kuluessa tilanteet ovat vaihdelleet.

Nyt olen palaamassa töihin, hyvillä mielin. Uskon että tulee olemaan kivaa ja ahdistavaakin. Sitä se elämä on! Tunteita laidasta laitaan. Joe ei oo vaikeeta, osaako iloita mukavista hetkistä?

Mutta ei pidä luovuttaa heti, kun ekan kerran masentaa. AIka aikaansa kutakin. Tunteet kuuluu elämään.

^^Ap puhui toisessa ketjussa esiin nouseesta ajatusmaailmasta, jossa oman vauvan/lapsen hoitaminen on psyykkisesti monille muuten terveille ihmisille todella rankkaa. Itse periaatteessa käsitän sen ja näinhän asia on. Kaikkia ei ole luotu kotiäideiksi.

Mutta kyllä siinä minusta jokin terveen järjen raja pitäisi olla, missä vaiheessa voidaan vedota siihen, että kotiäitiys ei sovi ja missä vaiheessa touhu menee itsekkääksi ja lapsi ainoastaan pyörii jaloissa. Oma äitini oli loistava äiti minulle, vaikkei todellakaan sopinut kotiin. Menin vuoden iässä pph:lle, kun äitini palasi töihin. Koskaan ei kuitenkaan ollut puhuttakaan sellaisesta, etteikö äiti olisi nauttinut kanssani viettämästään ajasta. Hän ei vain jaksanut KOTIäitiyttä - silloin kun ei edes ollut sillä tavalla harrastusmahdollisuuksia lasten kanssa kuin nykyään.

Minun nähdäkseni yksi suurista ongelmista on tahdonalaisen lapsettomuuden omituisuus meidän kulttuurissamme. Sinussa on jotakin vikaa, jos et halua lapsia vaan vietät mielummin "omaa elämääsi". Joten lapsia tehdään, koska niitä kuuluu tehdä. Mutta niiden ehdoilla ei kuitenkaan voida elää. Ja tällä en nyt mitenkään viittaa siihen toiseen ketjuun vaan yleisesti tilanteisiin, joissa lapset tuntuvat vain pyörivän jaloissa.

Itse nautin kotiäitinä olemisesta enkä voisi kuvitella parempaa tapaa viettää aikaani kuin olemalla lasteni kanssa. Mutta ymmärrän myös, ettei näin eristynyt elämä sovi kaikille. Ja ihan totta, ainakin täällä maalla tämä on melko eristettyä elämää. Meillä ei ole varaa pitää kahta autoa, koska olen kotona, joten en pääse päivisin liikkumaan omalla autolla. Lähistöllä ei ole kuin yksi mll:n kerho, mutta siellä ei juurikaan porukkaa käy, koska harva jää kotiin pidemmäksi aikaa kuin vuodeksi. Kaupungeissa ja isommissa paikoissa tilanne on tietysti erilainen, kun julkisilla pääsee liikkumaan ja ihmisiä on enemmän ympärillä.

vaan ihmettelee mikä silloin on motiivi tehdä lapsia jos nämä haluaa laittaa päiväkotiin hyvin nuorena ja pitkiksi päiviksi. Siksi, että itse pääsee töihin koska tarvitsee lepoa kotielämästä ja älyllistä haastetta. En tuomitse, ihmettelen. En ole edes sitä mieltä, että kaikissa tapauksissa kotihoito on lapselle parempi vaihtoehto kuin päiväkoti.



Itse olen kotona tällä hetkellä, mutta pidän silti paljon työstäni päiväkodissa. Ei siinä mitään. Senkin aika tulee, ei ihan vielä kuitenkaan.



Tarkoituksena oli lähinnä pohtia miksi toiset kokevat oman lapsen kanssa kotona olon niin raskaaksi ja vaikeaksi. (ja kyllä, ymmärrän että masennukset yms. ovat syitä erikseen)

olin 6 viikkoa töissä, ku mies jäi pitämään isäkuukautta. Sit meillä oli mun sisko hoitamassa poikia pari viikkoa. Olin siis ollu kuukautta vaille 2v kotona. Ihan siksikin menin töihin, että saisin vaihtelua, mutta myös kerryttämään lomat, olin siis ä-lomien välin (pojat vajaa 2v ja 11kk) vuosilomilla, ja pekkasilla, että oli täydet lomat tällekin vuodelle... Ja tietenkin siis myös siksi, että ammattitaito säilyisi, olen linja-autonkuljettaja..



Mutta se, että menin töihin ei johtunu siitä, ettei meidän lapset olis rakkaita ja tärkeitä vaan siksi, että mies saisi myös aikaa lasten kanssa ja että jaksaisin edelleen olla pienten kanssa kotona, kun uusi ä-loma alkaa. Ja että muistaisin miten ihana on olla lasten kanssa kotona, ku ei tarvi herätä aikaisin töihin, voi hakea pienen lämpimän viereen köllöttelemään, voi halia ja helliä ja heräillä rauhassa. Mutta en aio myöskään jäädä hoitovapaalle, mulle myös mun työ on tärkeää ja jos mä sit oon parempi äiti, ku pääsen käymään töissä, ni miksi ihmeessä en menis? Ei se pelkkä kotiäitiys tee kenestäkään superäitiä.. Ja meidän äiti on ollu aina kotona, myös siskot on. Mutta äiteinäkin ollaan yksilöitä. Sisko naurokin, että sen olis mahdotonta kuvitella mua pelkästään kotiäidiks.. :) ja kai se niin on. Kukaan ei oikeasti pysty ulkopuolelta sanomaan, mikä on perheen kannalta just se paras ratkaisu. Vaikka sainhan minäkin "käskyn" pysyä lasten kanssa kotona..



Ei tulis mieleenkään viedä lapsia päivähoitoon edes osa-aikaisesti, ku oon kotona ja vaikka pojat on pieniä ja tulossa on kolmas pieni. Tässä on se, mitä en subjektiivisessa päivähoito-oikeudessa ymmärrä, siis, että lapset on päivähoidossa täyspäiväisesti, vaikka vanhemmista toinen on kotona esim, vanhempainvapaalla. Oon aina aatellu, että siihen pitäs olla joku peruste, muukuin kuin se että se on subjektiivinen oikeus, että kuskaa lapsensa päivähoitoon.. siis että pitäs olla työ/opiskelu tai lääkärintodistus esim. masennuksesta tai lapsen tarpeesta päivähoitopaikkaan.. enkä siis tarkoita, ettei sit vois olla ihan opetuksellisessa mielessä vaikka parina päivänä viikossa jonkun tunnin hoidossa...

Vauvan ja isommankin hoitaminen voi todella räjäyttää pään, jos siitä ottaa liikaa paineita. Oma lapsi ainakin roikkui jossain vaiheessa koko ajan lahkeessa ja vaati huomiota. Kauhean huono omatunto tuli kun piti sanoa, että äiti laittaa nyt ruokaa, kohta leikitään. Vauvalehdissä selostetaan kaikista tavoista, joilla voit traumatisoida lapsesi, onko se joku ihme, että antaa ennemmin ammattilaisten hoitaa lastaan?



Olen vielä kotona yli 1v lapsen kanssa, mutta täällä on oikeasti välillä aivan törkeän tylsää. Jos joka päivä olisin ilman toisia aikuisia niin varmaan tulisin hulluksi. Omasta miehestä ei ole juuri seuraa kun on aina pitkään töissä. Kaiken huipuksi vielä mies meni yksi päivä kertomaan naapurille, että minä en tällä hetkellä tee mitään. Just joo, korjasin heti, että minä olen kotiäiti. Ukko jatkoi vielä, että noin niinkuin ammatillisesti, johon korjasin, että se kotiäiti on mun ammatti.



Aion edelleen olla sitkeästi kotona, mutta en yhtään ihmettele, että joku toinen ei jaksa.

Itse olen kotona viihtyvää ja jopa "tylsyydestä" pitävää tyyppiä, joten kotiäitiys on minulle ihanan elämänvaihe (mutta vain vaihe). Hyvällä pitkäaikaisella ystävälläni taas pää räjähti (=tarvitsi psykologin apua ja masennuslääkettä) kotona ollessa jo ennen lapsen syntymää ja lapsi onkin aina ollut paljon isovanhempiensa hoidossa ja pph:lla alle vuoden ikäisestä.

... miksi tehdä lapsi jos tosiaan haluaa/pystyy ilman, että pää räjähtämään olemaan sen lapsen kanssa 1-2h/pvä?

Tuo ystäväni on aina rakastanut lapsia. Puhui jo ala-asteella että haluaa paljon lapsia ja kotiäidiksi. Samat haaveet olivat edelleen 25-vuotiaana naimisiin mennessä. Kun meidän esikoisemme meni hoitoon 2-vuotiaana ystäväni hieman ihmetteli tätä ja sanoi että hän aikoo hoitaa lapsensa (joita siis ei vielä ollut) kotona. Kotonaolon rankkuus tulikin sitten ihan puskista ystävälleni. Ensimmäinen lapsi kasvoi ja kehittyi ihan mukavasti päivähoidossakin joten ystäväni uskaltautui "tekemään" toisenkin lapsen. Tällöin hän uskoi että esikoisesta on hänelle seuraa kotona, joten elämä ei mene vauvan kanssa möllötykseski. Ja taas tuli yllätyksenä se kotonaolon rankkuus. Rahaakin oli kiva saada kun se pelkällä miehen palkalla eläminen ei ollutkaan niin ihanaa. Omia harrastuksia toki pitää olla ja parisuhdematkoja miehen kanssa. Kolmas lapsi on heillä suunnitelmissa.

Kieltämättä silloin kun heidän esikoisensa meni varhain hoitoon teki mieli sanoa että sunhan piti hoitaa lapset kotona kun päivähoito on niin kamalan pahasta, mutta mitäpä sitä vanhoja muistelemaan. Tuntuu että teemme lähes kaiken lasten ja kodinhoitoasioissa eri tavoin, mutta onneksi se ei tunnu haittaavan juurikaan ystävyyttämme.

Ensinnäkin olen ollut aina ns. kiltti suorittaja, jolle jo kotona juntattiin päähän, että ihmisen on oltava ahkera, opiskeltava ja tehtävä työtä elättääkseen itsensä ja perheensä. Ja että tytön on syytä varmistaa toimeentulonsa ja riippumattomuutensa. Bueno. Hyviä ajatuksia ja olen edelleen itsekin ihan samaa mieltä vanhempieni kanssa että noin se menee.

Ennen omia lapsia meillä ei ollut mitään kokemusta pienten lasten hoidosta. Oli aika rankkaa kun lapsi itki, eikä yhtään osannut arvata, missä vika. Oli imetysongelmia, vatsavaivoja ja lisäksi mies paljon työmatkoilla eikä oikein ketään, jolta kysyä neuvoa, paitsi anoppi puhelimen päässä. Kyllä se aika rasittavaa oli. Huomasin laskevani tunteja ja minuuttia miehen kotiinpaluuseen ja vältteleväni esim. kauppareissuja kun pelkäsin, että lapsi alkaa huutaa enkä saa häntä rauhoittumaan.

Kyllähän se siitä sitten sujumaan läksi, kun kokemusta kertyi. Oli kavereita samassa tilanteessa ja tosiaan anoppi, jolta sai muutaman todella toimivan vinkin esim. vatsavaivoihin. Toinen oli jo helpompi ja kolmas vielä helpompi, hänen aikanaan voi sanoa että todella nautin vauvan hoitamisesta ja lasten kanssa olosta.

Meillä kaikki lapset ovat aloittaneet hoidon täytettyään vuoden. Vanhimmat lapset tosin olivat niin peräperää, etten ollut kuin muutaman viikon töissä, kun jäin uudestaan vauvalomalle. Olin siis käytännössä suht paljon kotona lasten ollessa pieniä, ja kuopuksen täytettyä 1 vee saimme kolmiperhehoitajan ja lapset hoidettiin meillä kotona, mikä oli tosi hieno systeemi. Ryhmässä oli yksi ulkopuolinen lapsi vielä lisäksi.

Halusimme lapset pienin ikäeroin, koska se oli meistä kaikin puolin paras ratkaisu: vauvavaihe olisi lyhyt ja lapsista oli seuraa toisilleen. Olihan siinä muutama todella kiireinen vuosi, mutta jos uudelleen pitäisi valita, valitsisimme samoin.

Ja miksi kävin töissä enkä ollut kotona? Ihan siksi, että olin opiskellut ja tein mielenkiintoista, hyvin palkattua työtä. Opinto- ja asuntolainat piti maksaa, emmekä halunneet vetää taloutta tiukoille. Enkä minä ole ammatiltani lastenhoitaja sen paremmin kuin mieheni.

Olemme pystyneet mielestäni järjestämään lapsiperheemme arjen hyvin. Viikonlopulla laitoimme kalenterit vierekkäin ja suunnittelimme, kuka kulloinkin lapsia vie ja hakee ja laitettiin työreissut paikoilleen. Näin menetellen lasten hoitopäivät pysyivät kohtuullisen mittaisina ja jompikumpi vanhemmista oli heidän kanssaan arkiaamut ja -illat ihan paria poikkeusta lukuun ottamatta, jolloin saatiin anoppi hoitoavuksi.

Meillä on on myös ollut tuuria matkassa siinä mielessä, että lapset ovat aina olleet hyvin terveitä ja hoitajat ja hoitopaikat ovat olleet erinomaisia.

Lomat ollaan aina lomailtu porukalla ja kun olen itse projektityöläinen, olen pystynyt välillä tekemään vähemmän töitä, lyhyempää päivää ja viikkoa ja kotikonttoripäiviä tai ihan ekstravapaita, jolloin lapsetkin ovat saaneet vapaata hoidosta.

Lapset ovat viihtyneet hoidossa erittäin hyvin, sekä lapsenhoitajan kanssa että päiväkodissa. Ikinä he eivät sanoneet, etteivät halua hoitoon mennä, mutta toisaalta jos on ollut tilaisuus olla kotona, heille on se tarjottu, ja he ovat aina mielellään myös jääneet kotiin.

Eli tässä yksi näkökulma asiaan, toivottavasti ihmettelyt ainakin vähän vähenivät tätä kautta : )

vaan ihmettelee mikä silloin on motiivi tehdä lapsia jos nämä haluaa laittaa päiväkotiin hyvin nuorena ja pitkiksi päiviksi. Siksi, että itse pääsee töihin koska tarvitsee lepoa kotielämästä ja älyllistä haastetta. En tuomitse, ihmettelen. En ole edes sitä mieltä, että kaikissa tapauksissa kotihoito on lapselle parempi vaihtoehto kuin päiväkoti.

Itse olen kotona tällä hetkellä, mutta pidän silti paljon työstäni päiväkodissa. Ei siinä mitään. Senkin aika tulee, ei ihan vielä kuitenkaan.

Tarkoituksena oli lähinnä pohtia miksi toiset kokevat oman lapsen kanssa kotona olon niin raskaaksi ja vaikeaksi. (ja kyllä, ymmärrän että masennukset yms. ovat syitä erikseen)