Lue keskustelun säännöt.
Milloin tahansa syntyneiden isien tyttäret, onko teillä samanlaista?
09.12.2020 |
Pistetään tästä pystyyn isäsuhde-keskustelu sen pitkän äitisuhteita käsittelevän ketjun kaveriksi. Itse olen viime aikoina alkanut tuntea tarvetta puhua isäsuhteesta ja kuulla muidenkin kokemuksia ja ajatuksia. Sisaruksilleni ja äidilleni en halua puhua ajatuksistani ainakaan vielä, puolisolle voisin mutta en vielä oikein tiedä, miten. Kirjoittaminen on jostain syystä helpompaa.
Tuntuu, että oma suhde isääni on kasvanut hieman kieroon alusta asti. Toisaalta hän on tehnyt parhaansa lastensa eteen: hoitanut meitä siinä missä äitikin, on vienyt meitä retkille ja puuhannut kanssamme. Pikkuisina hän piti meitä usein sylissä. Ruuasta tai mistään muusta ei ole koskaan ollut pulaa, vaikka emme aina saaneetkaan kaikkea mitä olisimme hinkuneet (kuten ei kuulukaan, minusta on tervettä ettei lapsia kuorruteta tavaralla ja että he oppivat, että kaikkea ei saa vain sormella osoittamalla). Näistä kaikista olen kiitollinen isälle. Hän on myös antanut hyviä neuvoja elämään ja opettanut tarpeellisia käytännön asioita.
Tunnepuoli taas... Voin sanoa rehellisesti, että pienenä ja vähän isompanakin pelkäsin isää. Hän suuttui ja huusi, saattoipa tukistaa ja antaa luunapin jos vaikka pöydässä maitolasi kaatui vahingossa. Ylipäänsä hän opetti asioita niin, että jos rauhallinen neuvominen ei ekalla kerralla tuottanut tulosta, niin sitten huudettiin ja neuvottiin fyysisesti. Muistan pienenä parkuneeni ruokapöydässä aika monta kertaa, kun isä opetti miten aterimia pidetään. Hänellä ei jotenkin ollut yhtään kärsivällisyyttä eikä hän tajunnut, että lapsi ei ole tyhmä tai tahallaan tottelematon, jos ei vielä osaa jotain. Muistan, kun hän opetti veljiäni sahaamaan lautoja. Toinen taisi olla suunnilleen eskari-ikäinen ja toinen pari vuotta vanhempi, joten eihän se saha heti mennyt hyvin ja suoraan. Molemmat pojat itkivät ja yrittivät sahata, isä sätti vieressä kun "ei tuosta tule nyt yhtään mitään!"
Minusta on hirveän kuvaavaa, että kun kerran sanoin isälle, että "iskä sun ei sais huutaa mulle, kun mä oon vasta kolme", niin isä tuhahti takaisin, että hän huutaa niin että asiat menevät perille.
Ala-asteen loppupuolella uskalsin jo uhmata isää ja väittää vastaan. Siitäkös sota tuli, koska LAPSET EIVÄT VÄITÄ ISÄLLE VASTAAN VAAN TEKEVÄT KUTEN HÄN SANOO. Meillä oli aikamoisia huutoriitoja vielä pitkälle mun teini-ikääni ja ne alkoivat yleensä siitä, että isä käyttäytyi minusta epäreilusti ja sanoin sen ääneen. Isä saattoi silloin käydä tukkaan tai niskaan kiinni ja ajaa pihalle sisävaatteissa, vaikka olisi ollut talvi. Näistä riidoista ei koskaan puhuttu jälkeenpäin eikä pyydetty anteeksi, ei kummankaan aloitteesta.
Kommentit (58)
No meillä ei ollut tuollaista. Isän kanssa pärjäsi,jos oli hiljaa ja näkymätön. Minulle ei tullut mieleenkään sanoa isälle mitään vastaan. Isä jäi minulle täysin vieraaksi, en halunnut koskaan olla isän kanssa ilman äitiä ja pelkäsin isää ihan loppuun asti. Koen olleeni isätön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Milloin tahansa syntyneiden isien tyttäret = kaikki naiset.
Nro 2 jatkaa. Olen itse syntynyt 60- luvulla, isä on syntynyt sotavuosina. Oma mies on syntynyt myös 60-luvulla ja lapset 90-luvulla. Alkuvuosina lapset oli lähinnä muuten minun vastuulla, mutta myöhemmin mies on ollut lapsille oikea kanaemo. Jos lapset tarvitsi keskellä yötä kyytiä, niin mies lähti. Mies ei ole ikinä riidellyt lasten kanssa eikä arvostele heitä tai heidän tekemisiään heille, joskus kyselee minulta, että olikohan tuokin järkevää. Lapsilla on nykyisin läheiset välit isäänsä ja heillä on samoja mielenkiinnon kohteita. Isiä on näköjään moneen junaan.
Tuo on tainnut olla aika monen suomalaisen kasvatustyyli, joko sitten äidin tai isän. Meilllä myös isä oli kova syyllistämään ja sättimään, jos joku ei mennyt täydellisesti. Meistä kasvoi siskon kanssa todella uusavuttomia kun ei kotona uskallettu mitään tehdä ettei tule huutoa ja valitusta. Piti kotoa lähtiessä kaikki opetella itsenäisesti. Siskostani kasvoi täyspäisempi ja tasaisempi persoona kuin minusta, isä on aina häntä pitänyt järkevämpänä. Itselle muodostui jonkin sortin viha miehiä kohtaan.
No, oma biofaijani häipyi kuvioista kun olin 3kk. Vanhempaa sisarpuoltani hän tapasi silloin tällöin, minua ei ollenkaan. Nyt hänellä on kolmas perheviritelmä menossa ja on toistaiseksi heidän kanssaan tekemisissä.
Eli naisten kasvattamia tässä ollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin hyvin voinut kirjoittaa tuon itse. Isän kanssa menee ok kunhan on hänen kanssaan samaa mieltä. Todella raskas tyyppi. Ja jos hän on pahalla päällä, niin ihan sama miten päin muut yrittää olla, väärin oltu kuitenkin.
Minä -82, isä -50
Osa miehistä on just tuollaisia. Kaikille ei ole riittänyt tunneälykkäitä miehiä/isiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun isä on aloituksessa kuvatunlainen tietyin osin. Nyt kun olen kohta nelikymppinen ja hän seitsenkymppinen, nii olen kyllä jo ihan suoraan sanonut että onko ihan pakko olla koko ajan noin vittumainen. Hän myös luulee että hänen huono selitys menee huutamalla paremmin perille. Sanon vain aina että turha on kuuntelijaa haukkua jos itse ei puhu ymmärrettävästi. Ollaan tehty monia projekteja yhdessä, koska isäni on älyttömän taitava tekemään käsillään, sellainen joka osaa "kaiken". Mulla on vanhempi veli jota isä ohjeistaa myös, mutta veljeni ei sano ikinä vastaan, vaan pyytää anteeksi ja tekee niin kuin käsketään, Silti isämme tekee mieluummin minun kanssani kun olen nopea ja taitava tekemään, vaikka sitä huutamista en yhtään jaksakaan.
Vierailija kirjoitti:
Milloin tahansa syntyneiden isien tyttäret = kaikki naiset.
Kyllä, ymmärsit oikein. Taputus päälaelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä isä on ollut mukava ja leikkinyt lasten kanssa silloin kun on huvittanut. Enimmäkseen kuitenkin ollut sellainen synkkä jurottaja, joka tiuskii kun lapset ei älyä pysyä poissa tieltä ja olla hiirenhiljaa. Ei olla mitenkään läheisiä.
Mun isä on ihmishirviö. Väkivaltainen lapsenhakkaaja, narsistista vielä pahempi, tunteeton psyko. Pilannut lapsuuteni ja nuoruuteni. Hylännyt kaikki lapsensa kun lapsi täytti 18. Estää äitiä tapaamasta lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Mulla ei ole MITÄÄN HYVÄÄ muistoa tai sanottavaa. Ei ole mitään isäsuhdetta kun emme ole väleissä. Tällaisten hullujen kaltoinkohtelijoiden ei pitäisi saada lapsia!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni oli alkoholisti. Isäpuoli oli hyvä mies ja isä, mutta ei hän ollut mun "oma isä" samalla tavalla kuin nuoremmille sisaruksille joiden isä hän oli myös biologisesti.
En ymmärrä mitään "isin tyttöjä" ja sitä että joillakin naisilla on isäänsä ollut aina läheisemmät välit kuin äitiinsä.
Minulle isä on ollut aina vähän sellainen sivuhenkilö. Biologinen isä jopa lähes olematon, kaukainen, vailla tunnesidettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen myös 90-luvulla syntynyt ja isäni 60-luvulla. En muista isän koskaan edes korottaneen ääntään meille. Oli ja on edelleen aina rauhallinen ja hötkyilemätön. Todella rakastava ja huomaavainen. Toki muistan lapsuudesta, että hoitovastuu oli enemmän äidillä ja isän kanssa leikittiin ja hassuteltiin. Isäni on muutenkin kiltti ja kohtelias kaikille, vaikka ei olekkaan mikään tossu.
Esim. teininä, kun hölmöiltiin, niin isältä tuli vain sellainen pettymyksen syvä hiljaisuus ja se tuntui 100 kertaa kamalammalta kuin äidin huudot :D
Rakastan iskää ja uskon, että isä antaisi mitä vain meidän lasten eteen. Tiedän, että oli tilanne mikä vain, niin isä auttaa, eikä tuomitse! Olen todella läheinen myös äidin kanssa.
Olen samaa sukupolvea kuin AP. Olen myös pohjoisesta, mainitsen, koska eteläläiset ihmiset vaikuttavat yleisesti olevan sivistyneempiä. Isäni on perheensä esikoinen ja lemmikkilapsi, joka ei ikinä tee äitinsä (mummoni) mielestä mitään väärää. Mummo sitten haukkuu kaikki muut lapsensa lyttyyn.
Oma "isäni" on aina ollut juro sadisti, jonka muistan lapsuudessani lähinnä istumasta television edessä. Jos siihen meni väliin, sai luunapista. Kerrankin muistan alle kouluikäisenä nukahtamisvaikeuksissa menneeni hakemaan lohtua isältä, joka istui vain hiljaa vihastuen näennäisesti yhä enemmän. Aloin sitten itkemään ja pyysinkin ääneen, että isä antaisi anteeksi ja tulisi peittelemään, mutta hänpä napautti luunapilla otsaan. Itkin itseni yksin uneen.
Huutamalla "neuvominen" on myös minulle tuttua. Sitten, kun teki väärin, isä sätti tai hirnui ivallisesti päälle. Hän on jopa soittanut heti kavereilleen kertoakseen töppäyksestäni ja puhelimessa nauranut kustannuksellani. Kiivastuessaan hän syytti aina muita, varsinkin meitä lapsia, esimerkiksi kaukosäätimen hukkaamisesta, vaikka mitään todisteita ei edes ollut. Äiti mukaili hampaat irvessä isän itsekästä tahtoa ja meidät pakotettiin milloin minnekin, minne lapset eivät edes kuuluneet, ihan mihin aikaan tahansa, esimerkiksi ampumaradalle yöllä. Hän oli myös ahdistavan rajaton seksuaalisesti ja muistan yläasteella pelänneeni, että isä r*iskaisi minut yöllä. Minulla on nykyään sellainen olo, etten yllättyisi, jos hän paljaistuisi p-fiiliksi.
Nykyään en jaksa puhua hänen kanssaan puhelimessa tai edes lähetellä tekstiviestejä, koska hän on sietämätön ihminen, jolla kiinnostaa vain tasan tarkkaan omat harrastukset, moittiminen ja yleinen hyväksikäyttäminen. On käsittämätöntä, miten niin henkisesti tyhjä ihminen voi edes olla olemassa... ja jopa yhdessä ihanan, empaattisen naisen kanssa. Rehellisesti sanottuna odotan ja toivon hänen kuolemaansa, paitsi, että sitten pitäisi käydä läpi perintöasiat ja hänen ahdistava talonsa...
Vierailija kirjoitti:
Outo otsikko.
Ehkä vähän. Halusin mukailla sitä "70-luvulla syntyneiden tyttärien äidit" -ketjun otsikkoa, koska toivoisin tästä samankaltaista keskustelua. Vastauksia on jo tullutkin, kiitos niistä.
Ap
Meidän iskä on mukava. Kun olin lapsi niin oli rauhallinen, kävi töissä, puuhaili "pömpelissään" (vaatehuoneessa jossa oli työpöytä ja työkaluja :D) tai autotallissa, kävi kalassa. Ei me hirveesti mitään yhdessä koskaan tehty, mutta oli läsnä sen, mitä pystyi. Piti huolta. Nykyään ei hirveesti soitella tai noin mutta katotaan lätkää ja laitetaan ruokaa, kun vanhemmilla olen käymässä. Nyt olen väliaikaisesti asumassa vanhempien luona niin ei puolikasta sanaakaan siitä, että sitä mitenkään ärsyttäisi, että punkkaan työhuoneessa. Yrittää saada mut innostumaan hiihtämisestä :D
Ja niin, isä kuuskymppinen ja minä kohta 30.
Te joilla hyvät isät, olkaa kiitollisia! Se ei ole ollenkaan itsestäänselvyys. Itse olen koko elämäni surrut isäsuhteen puutetta ja väkivaltaa jota isä minuun kohdisti lapsena ja nuorena - ja ikävä kyllä aikuisenakin. Olen joutunut ja yhä joudun kohtaamaan väkivaltaa isältäni. Hänen tapaamisensa on edelleen vaarallista ja väkivallan uhka leijuu ilmassa - ja pienimmästäkin asiasta konkretisoituu teoiksi. Isälle ei voi sanoa missään vastaan, ei voi olla mistään eri mieltä, ei voi ilmaista tunteitaan joutumatta itse väkivallan uhriksi. 40-luvulla syntynyt ukkeli on yhä loistokuntoinen, vahva ja voimakas, eli en pienikokoisena naisena ”pärjää” hänelle.
Minä myös -90 syntynyt ja isä 60-luvun tuotos.. Voisin kirjoittaa romaanin aiheesta, mutta todettakoon nyt lyhyesti että fyysiset tarpeet meillä lapsilla täytettiin (ruoka,lepo jne) mutta emotionaalisista tarpeista en jaksa edes alkaa puhumaan. Ei meillä ollut silloin, eikä ole edelleenkään mitään tunnetason suhdetta isän kanssa, jutellaan sellaisia hyvänpäivän tuttujen juttuja. Minun lapsista hän ei koskaan myöskään ole välittänyt tippaakaan. Katkera olen kyllä, koska isälle syntyi uuden vaimon kanssa iltatähti kun me edellisen liiton lapset olimme jo aikuisuuden kynnyksellä ja hänen kohdalla kaikki on ollut aivan toisin. Hänellä siis on aivan eri kokemus saman isän lapsena olemisesta.
Jatkuu, ei mahtunut yhteen viestiin.
Nyt kun olen asunut jo muutaman vuoden omillani ja käynyt kotona vain viikonloppuisin, olen huomannut että välimme ovat etäiset. Ihan kuin kumpikaan ei oikein tietäisi, mitä toiselle sanoa. Äidin kanssa minulla taas on lämmin suhde, hän puolusti meitä lapsia usein, kun olimme pieniä. Toisaalta se on varmaan luonut myös juopaa ja erimielisyyksiä vanhempieni välille. Isä on ollut avoimesti harmissaan siitä, että me lapset olemme paremmissa väleissä äidin kanssa. Miksiköhän...
Jos isää pitäisi kuvailla lyhyesti, niin sanoisin että hän osaa olla mukava, jos tahtoo. Useimmiten ei tahdo. Hänellä itsellään on ollut vielä pahemmat vanhemmat ja nostan hattua sille, kuinka paljon polvi on pojasta parantunut. Silti en aina voi ymmärtää häntä. Kaikki on ok niin kauan kuin muut ovat hänen mielensä mukaan, mutta vaikea sitäkään on aina ennustaa. Jos tulen käymään kotona ja hänellä on paha päivä, niin ei hän edes puhu minulle. Se sattuu yllättävän paljon, vaikka olen jo aikuinen ja ymmärtänyt lapsesta asti, ettei isä sillätavalla arvosta minua. Eikä ketään.
Olen 90-luvun lopun lapsi ja isä on syntynyt 60-luvulla. Kertokaa te omia kokemuksianne, lukisin mielelläni!