Lue keskustelun säännöt.
Suomessa on iso joukko isovanhempia, jotka eivät tapaa lapsenlapsiaan
22.11.2020 |
”En ole tavannut tytärtäni tai hänen poikaansa nyt reiluun kahteen vuoteen. Ihan tarkasti en tiedä, miksi. Olen surullinen siitä, ettei minulla ole ollut mahdollisuutta luoda suhdetta lapsenlapseeni. Seuraan sosiaalisen median kautta, kuinka toinen mummo tapaa ja hoitaa lapsenlastani. Minä näen hänen kasvavan ja kehittyvän vain kuvissa.”
”Lapset olivat alle päiväkoti-ikäisiä, kun pojalleni tuli avioero. Sitä ennen hoidin lapsia jatkuvasti. Eron jälkeen lasten äiti löysi uuden miehen ja muutti perheineen pois katkaisten kaikki välit lasten isään ja hänen sukuunsa. En ole nähnyt heitä nyt yli vuoteen. Suru ja huoli lapsista on läsnä joka päivä.”
”Minulla on kaksi lastenlasta, he ovat kaksoset. Olin niin polleana, kun he syntyivät. Syntymän jälkeen tyttäreni sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja lapset otettiin huostaan. Siitä on pian viisi vuotta, jonka aikana olen tavannut vain toisen lapsista yhden kerran. Rakastan niitä lapsia yli kaiken.”
”En ole saanut tavata toisen tyttäremme lapsia yhdeksään vuoteen. Jouduin tekemään lasten vanhemmista lastensuojeluilmoituksen, jonka jälkeen minulle haettiin lähestymiskieltoa. Sain siis tekemästäni ilmoituksesta elinkautisen. Lasten kadottua elämästäni mikään ei ole ollut entisellään. Huomaan itkeväni lasten ikävää lähes päivittäin.”
”Minulla on kaksi lastenlasta, 3-vuotias tyttö ja 1-vuotias poika. Tytön olen nähnyt muutaman kerran ja poikaa en ollenkaan. Lasten vanhemmat ovat naimisissa, mutta lasten äiti suvaitsee isän sukulaisia vain valikoiden. Hän myös rajoittaa minun ja poikani yhteydenpitoa. Melkoinen umpisolmu siis.”
”13-vuotias lapsenlapsemme otettiin huostaan puolitoista vuotta sitten tyttäremme päihdeongelman takia. Emme ole saaneet tavata lasta yli puoleen vuoteen, vaikka olemme oheishuoltajia ja hän asui meillä aiemmin lähes kokopäiväisesti. Haluaisimme vain, että hän voisi palata kotiin luoksemme.”
”Poikani muutti pois ollessaan 20-vuotias, kun hän ei tullut toimeen mieheni kanssa. En ole nähnyt häntä sen jälkeen, ja siitä on jo yli 30 vuotta. En myöskään ole tavannut hänen kahta lastaan, enkä edes tiedä, minkä ikäisiä he ovat. Vaikka tilanne tuntuu sietämättömältä, oloani helpottaa se, että tiedän poikani asioiden olevan hyvin.”
”7-vuotias lapsenlapsemme ei ole kertaakaan päässyt käymään meillä, mummolassaan. Saamme tavata häntä kirjastossa tai puistossa muutaman kerran vuodessa, mutta emme edes tiedä missä hän asuu. Poikani entinen vaimo rajoittaa tapaamisia. Sydämeni itkee, mutta on rakkautta tulvillaan.”
Kommentit (36)
Surullista (mikäli isovanhemmat kunnon ihmisiä), mutta vanhemmilla on oikeus päättää kenen kanssa lapsi on tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäs lapsen tädit, sedät, enot, serkut, kumminkaimat? Ei vanhempien tarvitse antaa heidänkään olla kontaktissa lapseen, jos eivät halua. Niin se vaan menee.
”Lapset olivat alle päiväkoti-ikäisiä, kun pojalleni tuli avioero. Sitä ennen hoidin lapsia jatkuvasti. Eron jälkeen lasten äiti löysi uuden miehen ja muutti perheineen pois katkaisten kaikki välit lasten isään ja hänen sukuunsa. En ole nähnyt heitä nyt yli vuoteen. Suru ja huoli lapsista on läsnä joka päivä.”
Mitähän se mummon poika on mahtanut tehdä, jos ei ole saanut yhteishuoltajuutta ja edes viikonlopputapaamisia?
Kuulostaa kyllä monessa tapauksessa siltä, että syy on ispvanhemmissa. Esim tuo lähestymiskielto, ei sellaista määrätä sen takia että isovanhempi on tehnyt lastensuojeluilmoituksen.
Minua ei kiinnosta keitellä kahveja äidilleni tai siivota kotia, että hän pääsee meille puoleksi tunniksi kyläilemään. Ei ollut tukenani millään tavalla, kun esikoiseni huusi vauvana illat läpeensä kuusi tuntia putkeen. Ei puhettakaan, että olisi tullut joskus edes vartiksi auttamaan. Nyt kun olen kuusi vuotta valvonut ja selvinnyt yksin mieheni kanssa, niin äitiäni kiinnostaisi kyläillä. Tulisi istumaan sohvalle, juomaan teetä ja syömään pulla. Kestittelemään. Ei tarvitse enää tulla. Minkälainen äiti ei tue lastaan vaikeassa tilanteessa millään tavalla. Turha nyt on sitten itkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
”Lapset olivat alle päiväkoti-ikäisiä, kun pojalleni tuli avioero. Sitä ennen hoidin lapsia jatkuvasti. Eron jälkeen lasten äiti löysi uuden miehen ja muutti perheineen pois katkaisten kaikki välit lasten isään ja hänen sukuunsa. En ole nähnyt heitä nyt yli vuoteen. Suru ja huoli lapsista on läsnä joka päivä.”
Mitähän se mummon poika on mahtanut tehdä, jos ei ole saanut yhteishuoltajuutta ja edes viikonlopputapaamisia?
Ei välttämättä mitään. Maailma on ihmeellinen paikka, jossa voi tapahtua sellaista,mitä vähiten odotat.
Suomessa on myös iso joukko isovanhempia, jotka huolehtivat kokonaan lapsenlapsista. Usein lapset on huostaanotettu ja sijoitettu isovanhemmille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastuuttomien vanhempien syndrooma on nykyajan sairaus ja tulevaisuuden tuho.
Näistä lainatuista esimerkeistä huokuu sellainen henki, niin kuin heiltä olisi revitty sylistä pois jotain "omaa". Kenties näille ihmisille on alun alkaen ollut vaikeaa ymmärtää, ettei niitä lapsenlapsia lähestytä ja hoivata samalla tavalla kuin omia aikanaan.
Minulla on lapsenlapsia, ja on vaikeaa samaistua noihin "rakastan niitä lapsia yli kaiken" dramatisointeihin. Älkää käsittäkö väärin, rakastan lapsenlapsiani, mutta yli kaiken rakastin sitä omaa pientä nyyttiä sylissäni 30 vuotta sitten. Ei lapsenlapsi ole sama asia. Jos oma lapsenlapseni huostaanotettaisiin lapseni päihdeongelman vuoksi, niin ensisijainen suruni olisi lapsen puolella: hänet on erotettu äidistään (ihan syystä) ja äiti lapsestaan. Kokisin olevani siinä vain pieni osanen. Oman rakkaan lapsen päihdeongelma olisi se asia, mitä pyrkisin omien voimavarojen mukaan ratkomaan. Hänen itsensä ja heidän perheensä vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äitini ei tapaa lapsiani. Ja siihen on erittäin hyvä syy.
Tuo kaikki kyynelehtivä potaska häneltä kyllä sujuu. Marttyyriksi osaa heittäytyä vaikka narsisti onkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
”Lapset olivat alle päiväkoti-ikäisiä, kun pojalleni tuli avioero. Sitä ennen hoidin lapsia jatkuvasti. Eron jälkeen lasten äiti löysi uuden miehen ja muutti perheineen pois katkaisten kaikki välit lasten isään ja hänen sukuunsa. En ole nähnyt heitä nyt yli vuoteen. Suru ja huoli lapsista on läsnä joka päivä.”
Mitähän se mummon poika on mahtanut tehdä, jos ei ole saanut yhteishuoltajuutta ja edes viikonlopputapaamisia?
Ei välttämättä mitään. Maailma on ihmeellinen paikka, jossa voi tapahtua sellaista,mitä vähiten odotat.
Nykyaikana pitää olla todella painavat syyt viedä toiselta vanhemmalta huoltajuus ja estää tätä tapaamasta lapsia. Toisen huoltajan yksipuolinen päätös ei vaan riitä siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri tuosta syystä en hoida lapsenlapsia. Helpompi pitää etäisyyttä alusta alkaen, niin vanhempien mahdollinen ero ei vie minulta lapsenlasta. Sitä ei menetä, mitä ei ole koskaan ollut. OLo on näin paljon rauhallisempi!
Hui miten julmia vastauksia teillä. Onneksi minulla ei ole lapsia niin en tarvitse surra lastenlasten häviämistä elämästä. Ymmärrän hyvin noita isovanhempia jotka ikävöivät, ja olen nähnyt että usein on niin että eron tullessa lapsi joutuu eroon isovanhemmistaan vaikka niin ei tarvitsisi olla, onneksi olen nähnyt sellaisiakin eroja joissa lapsen yhteys isovanhempiin säilyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hui miten julmia vastauksia teillä. Onneksi minulla ei ole lapsia niin en tarvitse surra lastenlasten häviämistä elämästä. Ymmärrän hyvin noita isovanhempia jotka ikävöivät, ja olen nähnyt että usein on niin että eron tullessa lapsi joutuu eroon isovanhemmistaan vaikka niin ei tarvitsisi olla, onneksi olen nähnyt sellaisiakin eroja joissa lapsen yhteys isovanhempiin säilyy.
Ei kukaan sulje hyvää isovanhempaa pois. Että julmuus on kyllä ihan siellä isovanhemmissa. Moni rääkännyt omaa lastaan vuosikymmeniä.
Ei millään jaksaisi sitä loputonta arvostelua. Ruoka on huonoa, mieheni on paska, asuntomme on liian pieni ja sisustettu väärin, on liian kuuma tai kylmä... Silloin tällöin nähdään kuitenkin lasten vuoksi. Ennen lapsia en ollut juurikaan tekemisissä vanhempieni kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Hui miten julmia vastauksia teillä. Onneksi minulla ei ole lapsia niin en tarvitse surra lastenlasten häviämistä elämästä. Ymmärrän hyvin noita isovanhempia jotka ikävöivät, ja olen nähnyt että usein on niin että eron tullessa lapsi joutuu eroon isovanhemmistaan vaikka niin ei tarvitsisi olla, onneksi olen nähnyt sellaisiakin eroja joissa lapsen yhteys isovanhempiin säilyy.
Narsistinen ihminen ei luonnollisestikaan kykene näkemään omaa osuuttaan välirikoissa.
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuosta syystä en hoida lapsenlapsia. Helpompi pitää etäisyyttä alusta alkaen, niin vanhempien mahdollinen ero ei vie minulta lapsenlasta. Sitä ei menetä, mitä ei ole koskaan ollut. OLo on näin paljon rauhallisempi!
Mä hoidan tyttäreni lapsia, koska tiedän, että mahdollisen eron tullessa tyttäreni saisi lastensa lähihuoltajuuden. Vävy voisi kiukutella ihan keskenään, hänen tekemisensä ei vaikuttaisi mun ja lastenlasteni välisiin suhteisiin. Poikani kohdalla tilanne on toinen eli äitinä miniäni saisi lasten lähihuoltajuuden ja saattaisi heittäytyä todella isoksi ongelmaksi niin lasten ja heidän isänsä kuin lasten ja mun välisiin suhteisiinkin. En halua kiintyä poikani lapsiin samalla tavalla kuin tyttäreni lapsiin.
Minulle näytettiin, että en ole toivottu. En ole sen jälkeen lähestynyt. Lapsi ei varmasti ikinä saa tietää, että sillä on mummi joka rakastaa. Saan hänestä välillä kuitenkin kuvia ja tekee kipeää katsoa. Minä olen lapsesta asti ollut syrjitty ja on opetettu, että minä olen huono ja paha. Minut aina työnnetään ulkopuolelle ja jätetään syrjään. Minä olen väsynyt tuputtamaan itseäni. Minä voin rakastaa täältä etäältä. Eikä minun rakkaudella ole ikinä ennenkään ollut kellekään mitään arvoa, ei olisi hänellekään.
Vierailija kirjoitti:
Minulle näytettiin, että en ole toivottu. En ole sen jälkeen lähestynyt. Lapsi ei varmasti ikinä saa tietää, että sillä on mummi joka rakastaa. Saan hänestä välillä kuitenkin kuvia ja tekee kipeää katsoa. Minä olen lapsesta asti ollut syrjitty ja on opetettu, että minä olen huono ja paha. Minut aina työnnetään ulkopuolelle ja jätetään syrjään. Minä olen väsynyt tuputtamaan itseäni. Minä voin rakastaa täältä etäältä. Eikä minun rakkaudella ole ikinä ennenkään ollut kellekään mitään arvoa, ei olisi hänellekään.
Nyyhnyyh kyynel.
Monesti siihen on ihan hyvä syy, miksi aikuinen lapsi katkaisee yhteydenpidon vanhempiensa kanssa. Helpompihan siitä tietysti on syyttää lapsen puolisoa kuin itseään.