Vaikea elämäntilanne ja vanhemmat molemmat ihan loppu. Miten tukea lasta?

kyllä lapsi sen kuitenkin vaistoaa, vaikka yrittäisitte säästää isommat itkut jolloin hän nukkumassa tms.



Voimia!

mutta kannattaa ne pahimmat itkut jättää sinne iltaan.

koittakaa nauttia arjen pienistä asiosta ja pitää kiinni rutiineista, jotta lapsella olisi turvallinen olo. Lapsi saa nähdä vanhempien ilon ja alakulon,se kuuluu normaaliin elämään,mutta jos vanhemmat kokoajan itkuisia ja ärtyisiä, se vaikuttaa lapseen,eikä hän voi ymmärtää miksi,saattaa syyttää vielä itseään. Yrittäkää löytää jokin tuki;vanhemmat,sosiaalityötekijät tms.jolle puhua ja hakea apua. Voimia ja haleja teille!

tai omasta väsymyksestä.



Äidilläni oli aina kun olin lapsi kaupassa sanoa, ettei nyt osteta karkkia, hyvä kun rahat riittävät leipään, sisareni näki painajaisia jo tästä, kuvitteli että jonain päivänä ei meillä ole enää ruokaa kuitenkin koskaan ei niin tiukkaa ollut.



Itsekin muistan ahdistavan ainaisesta rahapulasta puhumisen vaikka olin jo kouluikäinen, koskaan ei oltu tilanteessa että koti olisi ollut vaarassa mennä tai ruoka loppua.

No mä en kyllä 3-vuotiaalle kertoisi mitään. Korkeintaan sanoisi, että äidillä ja isällä on paha mieli, mutta ei ole lapsen syytä.



Minä muistan kanssa ahdistavana tuon raha-asioista puhumisen. Vanhempani ovat olleet yrittäjiä ja ajoittain ollut varmaan tiukkoja paikkojakin. Lapsi ei kuitenkaan osaa suhteuttaa rahahuolta mihinkään ja saattaa tosiaan kuvitella, että ruoka ei riitä enää huomenna pöytään ja joutuu lelut myymään. Ja monesti lapset luulevat aiheetta vanhempien pahan olon olevan heidän omaa syytään. No, 3-vuotias ei ymmärrä tosiaan rahastakaan juuri mitään.



Nyt varmaan ihan paras apu on se, että kerrotte tilanteesta ystävälle, naapurille, sukulaiselle, jotta saatte tarvittaessa esimerkiksi hoitoapua ja voitte vaikka purkaa omaa mieltä.



Lasta pitää suojella aikuisten huolilta.

on kanssa ollut rankka kevät. On talon rakennusta, miehen yllättävä työttömyys, pienet lapset, läheisen kuolemaa, pienet tukiverkostot jne. En siis ehkä ole oikea ihminen vastaamaan, mutta olen pohdiskellut samoja asioita ja oman ammattini kautta saattaa olla jotain näkökulmaa lasten "käsittelyyn".



Me ollaan välillä alakuloisia ja pinna palaa selkeesti helpommin. Tuollaisessa tilanteessa ollaan sit sanottu lapsille, että anteeksi että huusin, olen huonolla tuulella/surullinen, mutta ei johdu teistä.



Arjen rutiineista ruoka-aikoineen ja lasten harrastuksista ym pidetään kiinni. Eli että lasten elämä säilyis mahdollisimman ennallaan.



Yritetään nauttia siitä mistä tässä tilanteessa voi, vaikkapa jätskit takapihalla aurinkoisella säällä. (Ei maksa juuri mitään ja itse ainakin pystyn oikeasti nauttimaan tuollaisesta, tilanteestamme huolimatta) Retket on kans kivoja ja ilmaisia. Vaativat tietenkin voimavaroja, mutta se kannattaa. Jälkeenpäin piristää itseänikin.



Yritän olla henkisesti läsnä ja kuulla mitä lapsella on sanottavaa, ainakin useinmiten.. Yritän myös jaksamiseni mukaan vaikka ruuanteon ohessa muovailla jonkun yhden jutun, jos hekin ovat sitä tekemässä. Tälläinen saa myös ajatuksia pois omista murheista.



Mä säästän pahimmat itkut iltaan ku lapset nukkuu ja tsemppaan päivällä. Mut oon kyllä muutenkin luonteeltani sellainen et itken mieluummin yksin kuin toisen nähden. Pelkkä puhuminen toiselle surusta on mulle ominaisempaa.



Jos vaan saat lapsen hoitoon ja pystyt ottamaan omaa aikaa, suosittelen. On niin tärkeetä saada rauhassa miettiä niitä murheitakin. Tai sitten jotenkin hemmotella itseänsä. Mitä nyt ikinä kokeekin kaipaavansa, jotta saa energiaa ja käsiteltyä asioita.



Voimia meille kaikille haastavien asioiden kanssa painiville:)

Ollaan kerrottu että äiti ja isi on vähän väsyneitä mutta ei hätää. Samoin lapsi on ollut nyt mummolassa enemmän yötä (pari kertaa kk), jotta me saisimme aikaa riidellä ja itkeä rauhassa (ja toki paikata asioita sen jälkeen).

itse olen selvinnyt monenlaisista kriiseistä, ollaan käyty perheneuvolassakin aikoinaan, silloin poika oli juuri 3-vuotias, mutta mitään ei kerrottu hänelle, kun ei mitään kysynyt. jos olisi kysynyt, olisin vain sanonut että on nyt paha mieli ja huono tuuli, niin kuin kaikilla joskus on, ja olen väsynyt. en koskaan itkenyt lapsen nähden.



nytkin elämme vaikeita aikoja ja lapsia on jo kolme. esikoinen ymmärtää jo vähän liikaakin (täyttää pian 7) ja huomauttelee että taas riitelitte - vaikka oikeastaan ei riidellä, vaan kinastellaan. hän on kuullut kun on puhuttu raha-asioista, ja on joskus kysynyt että mitä äiti sit tehdään jos rahat ei riitä tai loppuu. olen aina vastannut että niin ei koskaan käy eikä hänen tarvitse siitä huolehtia. missään nimessä en neuvoisi lapsille kertomaan rahahuolista. jos kysyvät niin pitää vakuutella että ei ole mitään hätää.