Annan ihmisten kohdella minua huonosti. Miksi ja miten voin taas luottaa?
Tämä on vain todella ahdistavaa ja musertavaa, älytöntä monin tavoin ihan itsestäni lähtien.
Elän aivan väärässä paikassa, väärien ihmisten ympäröimänä. Aion lähteä kokonaan seudulta pois mutta en vielä.
Olen tuntenut ihmiset useita vuosia, monia välirikkoja tullut samasta syystä.
On kohdeltu huonosti ja lopulta olen antanut anteeksi. Kierre jatkuu niin kauan kun sallin sen.
Ihmisissä on toki hyvääkin mutta yhtäkkiä saattaa tulla järkyttävä pommi.
Esimerkiksi kuulen, että arkaluontoisia asioitani on kerrottu eteenpäin, on mustamaalattu, on ollut fyysistä väkivaltaa(parisuhteessa), rajojen rikkomista tai rajojen asettamista ei ole kuunneltu.
Myöskin taloudellisesti on käytetty hyödyksi tai toisinaan siltä se on tuntunut. Tai jos autan niin jään kuitenkin asioissa ulkopuolelle.
Jotain vain tapahtuu aina.
Nämä ovat muutenkin ihmisiä, joilla on jatkuvasti draamaa elämässä ja puhuvat toisista pahaa. Yritän keskusteluissa tuoda asioihin toisenkin näkökulman mutta aikalailla turhaan.
Kun loukkaannun niin sillekin lähinnä nauretaan ja myöhemmin itketään tai pahoitetaan mieli/syyllistetään jos oikeasti lähden tai kerron omasta tunteestani. Negatiiviset tai kyseenalaiset tunteeni eivät mahdu suhteisiin, yleensä minä olen se joka lopulta pyytää anteeksi.
Tätä on tapahtunut monissa suhteissa, äitisuhteessa, ystäväsuhteissa ja parisuhteissa.
Yksi yhdistävä tekijä tässä on, että nämä tuntevat toisensa hyvin pitkälle. Sama piiri josta olen lähtenyt ja kuitenkin tullut takaisin hieman henkisesti kasvaneena ja jälleen huomannut, ettei oikeastaan mikään ole muuttunut Ihmisissä joita ystävinä olen pitänyt.
Pakko siis pohtia, että onkohan minussa se vika lopulta. Oikeastikin, miksi en vain ymmärrä pysyä päätöksissäni ja pitää jonkinlaista puolta. Tai sitten minuun ei uskota tai minä en uskoa itseäni. En tiedä.
Miksi ihmeessä annan tämän tapahtua ja miksi minun on vaikea pitää pääni, kun päätän ettei enää huonoa kohtelua tai outoa fiilistä suhteen tarkoitusperistä.
Taas olen pisteessä kun kadun, että luulin, että tällä kertaa asiat ovat muuttuneet.
Vai olen itse hankala tyyppi.
Nytkin ahdistaa, että minua pidetään lähinnä hulluna tai jotenkin ihmeellisenä kun loukkaannuin ystävälleni syystä josta varmasti moni muukin kyllä alkaisi miettimään etääntymistä.
Hän selittelee muille kuinka järjetöntä oli, että olen asiasta aika ihmeissäni ja yhdessä ihmettelevät suhtautumistani.
Koko piiri on niin kiero, etten edes viitsi avautua liikoja. On niin paljon asioita, jotka vetävät itseni aika hiljaiseksi seurassa vaikka todella tekisi mieli suorempaankin avautua.
Tiedän, että seurauksena olisi lähinnä ihmeellistä mulkoilua, hieman nauraen ja kuitenkin oudoksuen, etten voi yhtyä samoihin mielipiteisiin.
En kestä tällaista. Seurassa ollaan mukavia mutta kun selkä käännetään niin alkaa juoruilu.
Olemme kuitenkin jo aikuisia ja tuntuu, että on kuin olisi taas astunut siihen mistä joskus pakeninkin.
Pitäisi kuunnella itseään enemmän.
Ap