Vain yksi lapsi

ja kiitos vielä näistä kommenteista ja asiallisista vastauksista. Mukavaa huomata, että on muitakin samassa tilanteessa, tahattomasti tai tarkoituksella.

Joskus tuntuu että nykyään on ikäänkuin "pakko" tehdä monta lasta ja jos ei tee on suunnilleen hirviö kun pilaa ainokaisensa elämän.



t. ap

Itse pidän tärkeimpänä ajankäyttöä. Yhden lapsen kanssa aikaa riittää paitsi lapselle, myös muuhun. Meillä yksilapsisuus on oma valinta.

Täällä moni viittaa siihen, että sisarukset ovat parhaita kavereita ja jakavat elämänsä toistensa kanssa. Eihän se aina niin mene. Minulla on veli, mutta emme koskaan ole olleet läheisiä. Emme lapsena emmekä aikuisena. En näe yhtään asiaa, missä minulla olisi ollut hyötyä tai iloa sisaruksesta, yhtä hyvin voisin olla ainoa lapsi. Joten älkää nyt vaan kuvitelko, että sisarus on lapselle autuaaksitekevä asia.

- vanhempien voimavarat rittävät paremmin

- on helpompi matkustella ja tehdä juttuja, kun vain yksi lapsi otettava mukaan

- helpompi järjestää hyvä päivähoitopaikka kun ei ole monen lapsen kanssa sovittelemista...

Meillä kans suunnitelma, että tehdään vain yksi lapsi. Olen jo 34-vuotias ja muutama vuosi sitten löysin vihdoin sen oikean elämänkumppanin.

Ollaan molemmat uraorientoituneita, mutta suunnitellaan nyt ekaa ja ainoaa lasta.

Mieheni on ainoa lapsi ja ollut oikein onnellinen asiasta. Mulla on yksi veli ja onhan se ihan ok. lapsena tosin veljestä ei ollut kuin harmia ja olimme tosi mustasukkaisia toisillemme.

Minä ajattelen niin, että jos luoja suo meille sen yhden lapsen, olemme häneen oikein tyytyväisiä. Voimme keskittää energiamme sekä lapseen että työssäkäymiseen. Minusta kyse on myös jaksamisesta. Kyllä yksi lapsikin on hyvä valinta.



Älä kärsi syyllisyyttä siitä, että täällä moni on suurperheen kannattaja. Meitä on joka lähtöön.

olis aika turha elämä jos ei olis lapsia.

Hyvää tässä se on, että olen saanut vanhemmiltani jakamattoman huomion :-). En ole silti lellitty. Minulla on hyvä itsetunto, joka on tietysti tärkeää elämässä. En ole esim. tyytynyt semi-hyviin seurustelusuhteisiin.



Lisäksi ainokaisuus on tehnyt minusta reippaan ja rohkean. Pakko etsiä itse omat kaverit, kun ei leikkikavereita ollut kotona.



Sisaruksia "korvaavat" todella läheiset ystävät, serkut ja miehen sisaret.



Joskus vasta aikuisena tuli ekan kerran mieleen, että sisar saattaisi olla ihan kiva. Mutta hyvä näinkin!! En valita.

Olipa hyvä aloitus, minäkin haluaisin kuulla positiivisia kommentteja, sillä meillä aivan sama juttu. Viiden vuoden lapsettomuuden jälkeen saimme ihanan lapsen, enkä usko enää lapsia lisää saavanai vaikka kovasti haluaisin (ikää 38 ja takana paha endo).



Mietin ihan samoin, että joutuuko lapseni kärsimään ainokaisuudestaan, itselläni on kolme sisarusta ja se on mielestäni ihanaa. Itkettää ihan kun en voi lapselleni tarjota samaa.



Mutta positiiviseksi asiaksi kai voi sanoa juuri sen, että ainakin riittää aikaa lapselle. Ja toivon todella että hän löytäisi sellaisia sydänystäviä, jotka pysyisivät läpi elämän ja kannattelisivat vaikeina aikoina. Niin ja toivottavasti sitten tosiaan aikanaan löytää mieluisan kumppanin rinnalleen.

Ei lapseton elämä ole turha! Ihme hiihtäjiä sitä...

huomion vanhemmiltaan.



sinulla on töittesi jälkeen vain pieni perhe ja sitä kautta mahdollisesti "pienet murheet"

omissa lapsenlapsissa.

Ikinä en lapsuudessani muista kaivanneeni sisaruksia, kaverit riitti.tosin nyt aikuisena tuntuu siltä että olisi kiva kun olisi sisaruksia, lapsillani serkkuja jne.

ja niin on poikammekin. Hän on toiveidemme täyttymys, ja saimme hänet vanhemmalla iällä, minä silloin 37- ja mies 40-vuotias. Nyt hän on reipas 5 vuotias, ja saa yleensä kehuja päiväkodin tädeiltä ja muilta juuri esim. sosiaalisuudestaan. Voi olla, että se ei ole kasvatuksen tulosta, vaan ihan oma luonteenpiirre = )

Jaksamme keskittyä hyvin hänen juttuihinsa, ei paina rahahuolet esim. matkailuasioissa, olemme todella läheisiä yms.

Itselläni ei myöskään ole negatiivisia kokemuksia ainokaisuudesta. Suvussa sattui olemaan ja on tosi läheisiä serkkuja, jotka melkein kuin sisaruksia. Näin toivottavasti myös lapsellamme

jotka tunnen, ovat nyt aikuisina todella läheisiä vanhempiensa kanssa. Ainoa lapsi on se ainoa ja tärkeä vanhemmilleen ja vanhemmat taas ovat ainoat jo aikuistuneenkin lapsen lähiomaiset (oman perheen lisäksi tietysti). He pitävät kiinni toisistaan. Näiden ainoiden lasten vanhemmat osallistuvat myös todella paljon lastenlastensa elämään - ne kun ovat ne ainoat lapsenlapset. Suku ei leviä liian isoksi ja on siksi tiivis.

ole ainakaan minun elämäni tarkoitus. Inhoan tuollaista yksisilmäistä biologista maailmankuvaa.



Biologia on elämän materiaalinen taso. Sisällöksi siitä ei ole. Itselläni on lapsia ja he ovat tärkeitä, mutta aivan yhtä hyvin elämäni sisältönä voisivat olla adoptoidut lapset, ystävät, kokeminen, näkeminen, rakkaus...

ja todellakin haluaisin sisaruksia! Koen jääneeni jostain tärkeästä paitsi.

Kuten muutkin täällä sanoneet niin juuri tuo että saa hyvin vanhempien huomion eikä silti tarkoita sitä että olisi piloille lellitty. Vaan jakamaton huomio. Ja jos löytyy sisarten tai muiden sukulaisten tai kavereiden lapsia niin niistäkin saa omalle lapselle läheisiä ystäviä.

Toisinaan matkustelukin voi olla yhden lapsen kanssa helpompaa ja edullisempaa. Ja esim. ala-aste ikäinen voi ottaa mökkireissuille mukaansa jonkun hyvän kaverin.

Olen itse ainoa lapsi ja meillä on vain yksi lapsi (kahta oltaisiin alunperin toivottu mutta asiat eivät aina mene niin kuin toivoo).



Hyviä puolia yhdestä lapsesta:

- lapsi tosiaan saa jakamattoman huomion vanhemmiltaan ja huomattavan paljon huomiota myös isovanhemmiltaan (ainakin meillä on ollut näin sekä minulla että lapsellani), lellittelyä ei silti ole ollut

- olen ainakin itse todella läheinen vanhempieni kanssa vielä aikuisiälläkin joka varmaan johtuu lapsuusajan jakamattoman huomion saamisesta

- matkustelu on erittäin helppoa yhden lapsen kanssa, aina voi toinen vanhemmista tarvittaessa hengähtää kun toinen puuhailee lapsen kanssa (esim. syödä lentokoneessa rauhassa kun lapsi puuhailee isänsä kanssa), ei ole sellaista: "ota sinä tämä minä otan tuon ja sitten mennään" sähläystä

- lapsen saa erittäin helposti hoitoon silloin kun joskus haluaa miehen kanssa omaa aikaa, kaksi lasta olisi vaikeampi saada

- ystäväsuhteet ovat ainakin minulla muodostuneet hyvin tärkeiksi ja syviksi (ja kaverit/ystävät voi valita itse....sukulaisia ei)

- tähän liittyen sisarusriidat ja kateudet jäävät kokematta

- lapset eivät saa hirveää tukkanuottasriitakohtausta kun meistä joskus aika jättää ja perintö pitäisi jakaa (perinnönjako näyttää tuovan lähes kaikista esille sen ikävämmän puolen)

- ei koskaan miettimistä "miksi toi äiti/isä on aina suosinut mun siskoa/veljeä ja nytkin se hellii ja lahjoo paljon enemmän niiden lapsia kuin minun....onpa tosi tylsä fiilis ja mun lapsistakin tuntuu ikävältä kun pappa selkeästi tykkää mun veljenpojasta enemmän kuin omasta lapsesta"



Ps. itse en ole koskaan kaivannut sisaruksia tähän ikään mennessä (36v)

Tosin lapsella on aikuisia sisarpuolia, mutta käytännössä ainoa. Ei ole koskaan ainakaan valittanut ainokaisuuttaan, kerran 5 v kysyi huolestuneena, ei kai meille tule vauvaa ( kaveri sai pikkuveljen). Ja joskus on sanonut , että olis kiva jos olis isosisko ( n 15 vuotiasta haluais). Sen jälkeen kun sen ikäinen serkku oli ollut kylässä. Lapsella on läheinen kaveri, ovat olleet vuosia kuin veljekset. Mäkin rupeen puhumaan vain "pojista" yhteisnimikkeellä:-)

Onhan se huomattavasti halvempaa yhden lapsen kanssa eläminen kuin kahden lapsen kanssa. Matkusteluissa ei tarvitse ostaa kahta lasten lentolippua, löytää hotellihuonetta johon mahtuu neljä ihmistä (kolme henkeä majoittava on paljon helpompi löytää). Kaiken kaikkiaan rahaa jää enemmän jäljelle yhden lapsen perheessä kuin samassa perheessa kahden lapsen kanssa eläessä.