Mitä mieltä olette masennuslääkkeistä?

jos kertoisit olostasi ja lääkkeiden käytöstä rehellisesti miehellesi? Masennuksen hoidossa auttaa paljon, jos saa läheisiltään tukea ja kannustusta. Sitä on vaikea toisten antaa, jos ei edes tiedä, että toinen voi huonosti. Eikö miehesi ole mitenkään reagoinut jaksamattomuuteesi, vai esitätkö hyvinvoivaa aina hänen läsnäollessaan ja säästät todellisen vointisi vain lasten nähtäväksi?

Miksi lääkitystä on pienennetty, jos oireet palaavat? Oletko selvillä masennuksesi syistä ja oletko saanut keskusteluapua? Jos masentunut olotila tuollaisena kelpaa sinulle, mieti asiaa lasten kannalta: äidin hoitamaton masennus on suuri riski heidän mielenterveydelleen. Etkä varmaan halua, että he aikuisena kysyvät sinulta, miksi et hoitanut itseäsi kuntoon, miksi heidän täytyi kasvaa apaattisessa ja voimattomassa ilmapiirissä.

Et ole laiska, saamaton tai huono puoliso tai äiti, vaikka tunnustaisitkin sairastuneesi masennukseen ja hakisit siihen parhaan mahdollisen hoidon - päinvastoin.

Minä en ole kertonut edes miehelleni että syön masennuslääkettä. En halua kertoa kenellekään, koska niitä kohtaan on niin suuret ennakkoluulot. Syksyllä olin niin huonossa kunnossa, että hengittämiseenkin piti välillä keskittyä, jotta jaksoin sitä tehdä. Kauppaan tms. raahauduin vain miehen ja lasten kanssa, yksin en pelko- ja paniikkitilojeni vuoksi uskaltanut lähteä mihinkään. Ja itkin siellä kaupassa, samoin hammaslääkärin odotushuoneessa, neuvolassa, lääkärissä, kotona, autossa, kylässä. Koko ajan. Päivän uroteko oli se, että sain itselleni ja lapsille vaatteet päälle ja pystyin kävelemään makuuhuoneesta sohvalle. Lapset kantoivat sitten sinne leipiä voideltavaksi, jotta saivat jotain syödäkseen jopa ennen kuin mieheni tuli töistä. Lääkäri määräsi minulle pienimmän mahdollisen annostuksen mielialalääkettä, ja parissa viikossa pääsin vähän tolpilleni, siitä sitten pikkuhiljaa parempaan kuntoon. Nyt lääkitystä on jouduttu vielä entisestään vähentämään ja oloni on taas huonompi, vaikkei lähellekään samanlainen kuin syksyllä. Ja sitten minulle kerrotaan, että pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni, lääkkeet ovat vaarallisia ja hyödyttömiä ja minulla on vain lorvikatarri. Voi tätä tietämättömyyttä.

itsellesi tai läheisillesi?

Entä jos puolisosi tai lapsesi sairastuisivat masennukseen ja olisivat jo itsemurhavaarassa; olisiko silloinkin vain parempi yrittää selvitä ilman lääkkeitä? Entä pitäisikö masennuksen ja ihmisen elämän mennä ihan "kalkkiviivoille", ennen kuin on oikeutus hoitaa sairautta? Tai kumpi on pahempi: masentuneet ihmiset syövät av-määritelmän mukaan turhaan masennuslääkkeitä ja pysyvät kiinni elämässään (jaksavat käydä töissä ja huolehtia perheestään ja itsestään) vai että he sinnittelevät, kunnes romahtavat, menettävät lopullisesti työkykynsä ja elämänvoimansa, lopulta syrjäytyvät?

Masennus on vakava ja hoitamattomana hengenvaarallinen, elämää suuresti hankaloittava sairaus, ilman, että masentuneista aina ulonpäin näkyy, kuinka huonosti he sisäisesti voivat.

Tietenkin olisi kaikkien kannalta kivempi, ettei masennusta kuten ei muitakaan sairauksia olisi ihmiskunnan vitsauksena, mutta niin kauan kuin niitä on, syystä tai toisesta, ihmisellä on oikeus saada niihin hoitoa. Toki tehokkaampaa olisi ennaltaehkäistä masennusta ja vaikuttaa niiden syihin, mutta jos sitä ei tehdä/ haluta tehdä, on sairastuneen oikeus saada helpotusta edes oireisiin.

Itse en söisi. Ja epäilen, että liian moni syö niitä turhaan ja epäilen myös, ettei niiden vaikutuksia ihmisiin tunneta tarpeeksi hyvin ja ties mitä kamalia sivuvaikutuksia niillä on ehkä vasta monen vuoden päästäkin. Mun mielestäni pitäisi vaan selvitä ilman niin olisi parempi. Lääkeitä ei muutenkaan tulisi käyttää kuin todella pakottavissa tilanteissa.

jos kertoisit olostasi ja lääkkeiden käytöstä rehellisesti miehellesi?

Tottakai mieheni huomasi syksyllä, etten ole kunnossa ja tuki minua parhaansa mukaan ihan ilman sitäkin, että olisin hänelle synkimmistä ajatuksistani kertonut. Samoin hän on varmasti huomannut, että nyt olen paremmassa kunnossa, ja hän myös tietää että käyn psykologilla 1-2 krt viikossa. Ja jos hän on käynyt silmät auki lääkekaapilla, on voinut huomata siellä myös lääkkeeni. En vain ole puhunut hänelle lääkitysasioista mitään, enkä diagnoosistani. Alussa se tuntui liian raskaalta ja pelkäsin hänen suhtautumistaan, nyt ei vain ole tarvetta puhua koko asiasta. Ja diagnoosinikin on vähän liukuva, se ei taida lopulta ollakaan aivan sitä, mitä lääkärini syksyllä ehdotti.

Miksi lääkitystä on pienennetty, jos oireet palaavat? Oletko selvillä masennuksesi syistä ja oletko saanut keskusteluapua? Jos masentunut olotila tuollaisena kelpaa sinulle, mieti asiaa lasten kannalta: äidin hoitamaton masennus on suuri riski heidän mielenterveydelleen. Etkä varmaan halua, että he aikuisena kysyvät sinulta, miksi et hoitanut itseäsi kuntoon, miksi heidän täytyi kasvaa apaattisessa ja voimattomassa ilmapiirissä.

Lääkitystä on pienennetty, koska kokonaisterveydentilani vaatii sitä tällä hetkellä. Lääkäri ja psykologi seuraavat tilannetta ja vointiani, ja muutoksia lääkitykseen tehdään jos on tarpeen. Tällä hetkellä kokeillaan mennä näin ja katsotaan, mihin suuntaan oloni kääntyy.

Masennukseni syyt ovat kokolailla selvillä ja olen nyt jo huomattavasti paremmassa kunnossa terapian ja lääkityksen ansiosta. Onneni oli päästä välittömästi diagnoosin saatuani kunnallisella puolella psykologille tiiviiseen terapiaan. En minä tietenkään halua voida huonosti, eikä masentunut olotila "kelpaa minulle", mutta toipumisprosessi ottaa aikansa, sitä ei voi nopeuttaa. Mielestäni meillä ei edes ole "apaattinen eikä voimaton ilmapiiri", tottakai sairastuessani oli, mutta se oli väliaikaista. En minä edelleenkään jaksa tehdä kaikkea, mutta lapsilla on ympärillään kymmenkunta muutakin aikuista, jotka ovat heidän tukenaan ja lähellään.

Syyllisyys perheen tietynlaisesta laiminlyönnistä sairastumiseni vuoksi tottakai vaivaa minua, mutta näillä eväillä on nyt vain pärjättävä. Ja onneksi valohippunen tunnelin päässä on jo kasvanut melkein koko taivaan kokoiseksi; maailmani ei ole enää kovin synkkä.

Itse olen valtavan kiitollinen siitä, että Suomessa on mahdollisuus saada masennuslääkkeitä silloin, kun niitä tarvitsee. Ja vielä edullisesti. Perheen äidin tapauksessa niiden käyttö varmasti ehkäisee myös lasten tulevia mielenterveysongelmia. En usko, että lapseni tarvitsevat aikuisina terapiaa perheolojensa takia, mutta jos olisin jättänyt lääkkeet syömättä ennakkoluulojeni vuoksi, he olisivat takuulla terapiaa joskus tarvinneet. Ei siis kannata tyrmätä masennuslääkkeitä täysin; koskaan ei voi tietää, vaikka itse tarvitsisi niitä joskus.

varmaankaan vastusta esim. skitsofreenikoiden lääkitystä. Millä tavalla masennuslääkitys on eri asia? Jos masennus lähtee juoksulenkillä, ei se ole sairaalloista tai kroonista masennusta. Voi tuntea olonsa joskus masentuneeksi, sehän on normaalia, mutta kuinka normaalia on, että yksi tietty tunnetila on päällä monta kuukautta tai vuotta putkeen? Jos joku olisi iloinen 24 tuntia vuorokaudessa ympäri vuoden, niin ei häntäkään ihan terveenä pidettäisi.

mun diagnoosi sitten on? En mielestäni ole ainakaan masentunut, en ole lainkaan masentuvaisuuteen taipuvainen. Olenkin luokitellut itseni maanis-depressiiviseksi ilman depressiivistä kautta :) No ei, olen ennemminkin maanis-agressiivinen, joo tämä on uusi sairaus.



Mun hermot ei kestä enää mitään, ei kotia asukkaineen, ei työtä...ei mitään. En ole lääkkeiden ystävä, mutta kai se on kohta jotain droppia hakea ettei lapset joudu raivareista kärsimään. Lääkkeet olisivat varmaan pienempi paha.



Jotain serotoniini-johdannaista söin takavuosina syömishäiriöön, mutta en huomannut siitä apua. Teki minut kyllä entistä maanisemmaksi ja seksi-ilot vei kokonaan.

sellaistakin on olemassa. suosittelen lääkärin kanssa juttelemista. yksi (hypo)manian piirre voi olla nimenomaan agressiivisuus, ei mania tai hypo ole pelkkää iloa.

mun diagnoosi sitten on? En mielestäni ole ainakaan masentunut, en ole lainkaan masentuvaisuuteen taipuvainen. Olenkin luokitellut itseni maanis-depressiiviseksi ilman depressiivistä kautta :) No ei, olen ennemminkin maanis-agressiivinen, joo tämä on uusi sairaus.

Mun hermot ei kestä enää mitään, ei kotia asukkaineen, ei työtä...ei mitään. En ole lääkkeiden ystävä, mutta kai se on kohta jotain droppia hakea ettei lapset joudu raivareista kärsimään. Lääkkeet olisivat varmaan pienempi paha.

Jotain serotoniini-johdannaista söin takavuosina syömishäiriöön, mutta en huomannut siitä apua. Teki minut kyllä entistä maanisemmaksi ja seksi-ilot vei kokonaan.

SSRI-lääkkeet eivät lamaa aivojen omaa serotoniinintuotantoa vaan nimenomaan käynnistävät sen uudelleen aktivoimalla tuotantoa. Jos serotoniinitaso on laskenut alas, se ei palaudu kunnolla välttämättä ilman lääkitystä. Masennus vaatii aina pitkää hoitoa, joskus lääkehoito voi kestää vuosia, sillä sairaudesta parantuminen vie aikansa.

Pitkäaikaisesti käytettynä ne TODELLAKIN monilla lamaavat omaa serotoninin - ja joillakin myös dopamiinin - tuotantoa! Tästä on ihan tutkimuksiakin, mutta lääketehtaitten tuottamilla infosivuilla niitä ei tietenkään näy. Eivätkä ne lamaa sitä kaikilla, mutta huomattavalla vähemmistöllä kyllä!

Ja kyllä, jos masennuslääkkeitä joutuu syömään useita vuosia, hoito ON väärä. Ei lääkkeitten syönnistä kieltäytymisessä ole kysymys siitä,e ttä häpeäisi niitä syödä! Päin vastoin. Lääkkeethän voi syödä knenkään huomaamatta. EI asia on uskaltaa käydä - ja vaatia - terapiaa kerran tai pari viikossa pitkään. Siinä sitä vasta leimaantuukin, kävellessään sisään ja ulos psykiatrianlaitoksen ovesta ja istuskellessaan siellä käytävällä kerta toisensa jälkeen, ihan toisella lailla kuin siinä, että kotona yöpöydänlaatikossa on purkillinen pillereitä.

Terapian saannin vaikeudet eivät useinkaan ole ihmisen omaa syytä, mutta kyllä homma ON todellakin pahasti vialla, jos terapia korvataan pilleripurkilla. Hoito on yksinkertaisesti väärä.

Mitä tähän tulee, olen aivan samaa mieltä:

Kyllä mielialalääkkeiden syönnin lisääntyminen johtuu ihan muista asioista, kuin siitä että niitä määrätään helposti. Olisko vaikkapa jotain vikaa meissä(kin) ja tässä yhteiskunnassa?

Suuri osa lääkkeitten syuosiosta nykyään ei johdu siitä, että niitä määrättäisiin helposti. Ihmiset ovat yös ihan oikeasti sairaita ja masentuneita. Mutta lääkkeet ovat ympäristön oiva keino pestä kätensä koko ongelmasta: "se on yksilön aivokemiaa, ei ollenkaan meidän syymme, ja siksi on ihan ok, että me vaan määrätään sulle näitä pillereitä - ei sen niin väliä, mitä ne sulle pitkällä tähtäimellä tekee, koska nyt sä et selviä ilmankaan - eikä meidän tarvitse esimerkiksi lopettaa ryyppäämistä tässä vieressä, ottaa huomioon sun opiskelutarpeita tässä vieressä, kunnioittaa sua puolisona tässä vieressä, hoitaa yhteisiä lapsiamme tässä vieressä jne. Se ei ole mun syy, vaan sun aivokemiaa, pillerit naamaan vaan!"

Aina kun joku syö pitkään masennuslääkkeitä, hänen ympärillään on ISO kasa hyvin itsekkäitä ihmisiä!

Masennuslääkkeet ei paranna masennusta ne vaan auttaa jaksamaan seuraavaan päivään.

Mielestäni niitä on turha syödä jos jaksaa muutenkin seuraavaan päivään ilman että tekee mieli tappaa itsensä tai haluaa kuolla eli ei haluaisi nähdä huomista. Silloin näitä lääkkeitä tulee syödä, jotta jaksaa elää.



Minusta hyvä muistaa, että ei ole lääkettä joka parantaa masennuksen. Siksi masennuslääkkeeseen tulee riippuvaiseksi, koska masentunut olo palaa jos ei lääkettä ota. Ellei sitten ole muuten parantunut masennuksesta. Esim. terapian avulla.

Lääkärit määrävät masennuslääkkeitä nykyään aika kepposin perustein. Hyvässä lykyssä pilaavat ihmisen oman persoonallisuuden kokonaan, ja saavat aikaan riippuvuuden. joten itse olen sitä mieltä, että amsennuslääkkeet käyttöön vain pakosta.

Ulkopuolisten mielipiteillä ei saisi olla merkitystä, mutta toisaalta jos ystäväsi on jo aikaisemmin syönyt niitä lääkkeitä, niin mistä tiedät, että mikä on se syy miksi mies ei tykkää lääkkeistä? Onko varma, että ystäväsi ei muutu vaikka masennuslääkkeistä maanisdepressiivisyyden takia maaniseksi ja siten hankalaksi puolisoksi? Tai jotain muuta vastaavaa? Vai onko mies niin uusi, ettei ole vanhoja lääkkeiden syöntejä nähnyt?



Itse olen sitä mieltä, että keskimäärin terapia parempi kuin lääkkeet, mutta usein ei ole aikaa odottaa sitä, että terapia alkaa vaikuttaa, joten useimmissa tapauksissa molempi parempi.



Olen myös nähnyt, mitä mielialalääkkeet voi saada aikaan, joten ihan yksipiippuinen juttu sekään ei ole.

Ainakaan omalla kohdallani persoonallisuuteni ei muuttunut. Tai miten sen ottaa... ystäväni sanoi kun olin lääkkeitä syönyt pari kuukautta, että ei osaa olla kanssani kun en enää suhtaudukaan kaikkeen pessimistisesti ja jopa hymyilen. No, hän sitten oppi olemaan uuden minäni kansssa.



Mutta tuollaisesta silloin tällöin otetusta lääkkeestä ei kyllä ole apua. Äkkiä tuntuisi että päinvastoin siitä olisi haittaa. Ääliö mies kaverillasi, ja kaverisi on kyllä nyt aika tossu. Jos se mies on asiantuntija alalta, niin sitten voisi kuunnella häntä, mutta muuten pitäisi viisveisata moisista höpinöistä.

Ulkopuolisten mielipiteillä ei saisi olla merkitystä, mutta toisaalta jos ystäväsi on jo aikaisemmin syönyt niitä lääkkeitä, niin mistä tiedät, että mikä on se syy miksi mies ei tykkää lääkkeistä? Onko varma, että ystäväsi ei muutu vaikka masennuslääkkeistä maanisdepressiivisyyden takia maaniseksi ja siten hankalaksi puolisoksi? Tai jotain muuta vastaavaa? Vai onko mies niin uusi, ettei ole vanhoja lääkkeiden syöntejä nähnyt? Itse olen sitä mieltä, että keskimäärin terapia parempi kuin lääkkeet, mutta usein ei ole aikaa odottaa sitä, että terapia alkaa vaikuttaa, joten useimmissa tapauksissa molempi parempi. Olen myös nähnyt, mitä mielialalääkkeet voi saada aikaan, joten ihan yksipiippuinen juttu sekään ei ole.

Joten aika uusi suhde on. Mä tiedän että ne lääkkeet tekevät kaverille vaan hyvää. Ei muutu luonne mitenkään, ainoastaan hyvää tekevät. Nyt on tilanne se että kaverini ei saa mitään aikaan, tietää että pitäsi tehdä vaikka mitä, mutta ei vaan pysty, sen kautta sitten masentuu entisestään, eikä sekään auta mitään että tämä mies töistä tullessaan on vihainen kun kaveri ei ole tehnyt mitään tai vaan hyvin vähän.

Nytkin kaveri mitä ilmeisemmin nukkuu, sillä on 3 lasta kotona, onneksi jo vähän isompia. Kun se saa itsensä sängystä ylös, se rupee menee sohvalle ja sitä ei kiinnosta mikään ja kaikki tuntuu tylsältä.

Mä oon oikeesti huolissani.

ja jos joku joutuu syömmään niitä monta vuotta putkeen, hommassa on selvästi vikaa. Silloin olisi jo pitänyt tarttua johonkin muuhun. Terapiaan, harrastuksiin itsetuntoprojektiin jne.



Aivojen toiminnasta tiedetään oikasti vielä niin vähän, että minusta on vaarallista mennä sekoittamaan niiden toimintaa millään lukopuolisella kemikaalilla. Pitkäaikaisvaikutuksista ei oikeasti tiedetä vielä juuri mitään. On viitteitä siitä, että ne hormonilääkkeet (esim ssri-masennuslääkkeet) lamaavat aivojen omaa tuotantoa, eli itse asiassa ne voivat pitkän päälle pahentaa masennusta ja estää lopullisen toipumisen kokonaaan, tai pahimmassa tapauksessa tuottaa LISÄÄ ongelmia aivokemiassa. En ihmettele, että ystäväsi mies on asiasas suojeluhaluinen!



Miksi te ette yritä tukea ystävääsi muuten kuin lääkkeillä?

Minusta on aika vaarallista tulla kertomaan omista ennakkoluuloistaan tosina tänne palstalle tietämättä oikeasti asiasti yhtään mitään.Ne EIVÄT vaikuta ihmisen persoonallisuuteen millään lailla. Mistä ihmeestä tällainenkin käsitys on? Sotketko ne johonkin muuhun mielenterveyslääkkeeseen?



Masennus/mielialalääkkeet ovat hyvä kävelykeppi ihmisille, jotka voivat huonosti (masentuneita). Ehdottomasti niitä kannattaa syödä, jos siihen on oikeasti tarve. Terapia olisi vielä parempi juttu, mutta kuten joku jo sanoikin terapiaan pääsy on aika vaikeaakin useissa tapauksissa ja lääkkeet auttavat jaksamaan odotteluajan.



Älkää siis hyvät ihmiset tulko vastailemaan tällaisiin ilman parempaa tietoa. Voitte oikeasti vaikka pahimmassa tapauksessa olla jopa edesauttamassa jonkun itsemurhaa. Näitä ketjuja luetaan masentuneina ja sitten pelätään ihan turhaan lääkkeiden ottoa.



T. Itsekin elämässään masennuslääkkeisiin turvautunut.

Mutta välimatkaa on 150 kilsaa, joten en paikanpäälle pääse ihan joka kerta ja tosta noin vaan. Puhunut olen ja yrittänyt tsempata, mutta tuntuu että siitä ei ole mitään hyötyä. En mä tiedä mitä mä voisin tehdä enempää? Toivon vaan että kaveri ottaisi ne lääkkeet käyttöön, tiedän että se parantaisi sen mielen..mutta kun ei tää uusi mies tykkää, voi helvetti!

niitä saa tänä päivänä, näin se vain on. Ennen vaikka elämä potki päähän niin oli vaan pakko potkia takaisin, nousta ja jatkaa. Nyt kun on hieman ressiä tai ongelmia itsensä kanssa - heti pilleripurkki käteen. Ja kyllä se riippuvuuttaa aiheuttaa, ei sitä tartte väittää. Itse ollut hoitoalalla aika kauan ja sanotaan että vimpan 10 vuoden aikana on tullut hurja nousu niiden mielialalääkkeiden käyttöjen määrässä - melkein joka kolmas potilas joka tulee syö niitä.

Siksikö uusi mies ei halua niitä kaverisi syövän vai mistä voi olla kyse? Ehkä mies kuitenkin kohta tajuaa, ettei masentunut sen kummemmin ole hyvää seksiseuraa

että vaikea uskoa, että niitä kukaan huvikseen söis. Ehkä viimeisen 10 vuoden aikana on sitten jotain muutakin muuttunut kuin lääkkeiden käyttäjien määrä, vai mitä?

Siksikö uusi mies ei halua niitä kaverisi syövän vai mistä voi olla kyse? Ehkä mies kuitenkin kohta tajuaa, ettei masentunut sen kummemmin ole hyvää seksiseuraa

Mä en kyllä ymmärrä ollenkaan sen miehen ajatuksia. Luulis että senkin olisi kivempi tulla töistä kotiin kun vastassa olisi pirteä ja aikaansaava nainen, ei tarttis sitten motkottaa. Tuskin se sitä seksiä nytkään pahemmin saa kun kaveri haluaisi vaan nukkua :(

Ei se vastaa vieläkään puhelimeen..

ap

auttaa kipuihin. olenko väärinkäyttäjä?