Olen kyllästynyt näihin miniöiden haukkujiin, joita täällä on

Mutta anna olla ja anna anteeksi.



Itselläni oli ensimmäisestä liitosta hyvin tungetteleva anoppi. Olihan poika hänen ainoa lapsensa ja kaikki mitä poikansa teki, tämä äiti jumaloi poikaansa. Eli voin melekin väittää, että tiedän mistä puhut. Mutta olen antanut nämä hölmöydet ym anteeksi, koska joudun tämän ex-anopin kanssa olemaan tekemisissä ensimmäisestä liitosta syntyneen lapsen vuoksi.



Luulen, että itsekin tajusi oman typeryytensä, kun en lähtenyt siihen vihoitteluun mukaan, vaan aina käyttäydyin asiallisesti.

Mä olen ihmetellyt ihan samaa, että siis palstalla pyörii porukkaa, joiden mielestä miniän pitäisi aina katsoa peiliin. Vähänpä tietävät, millaisissa tilanteissa toiset tyttöystävät/vaimot/äidit joutuvat elämään.



Tekstisi voisi olla kuin minun suustani. Myös me mieheni kanssa aloitimme seurustelun nuorina. Olin itse 19, anoppi tuolloin viisikymppinen aikuinen nainen, joka käyttäytyi minua kohtaan alentuvasti, ikävästi ja suorastaan v'***illen alun lyhyen "kuherruskuukauden" jälkeen. Myös minä maisteri, uralla menestyvä, feministisesti ajatteleva jne., anoppi karkea ja oppimaton työläisnainen, jonka mielestä miehet - erityisesti hänen miehensä ja poikansa - ovat aina ja kaikessa ykkösiä. Hänestä naisten kuuluu pitää suunsa kiinni, tehdä kotihommat, uhrautua ja kompata miestä erityisesti poliittisissa ja maailmankatsomuksellisissa kysymyksissä.



Anoppi ja osin invalidisoitunut appi olivat elämässämme läsnä jatkuvin vaatimuksin. AINA heitä piti auttaa, heidän kapineitaan korjata, heitä tai tavaroitaan kyyditä meidän autolla ja bensoilla milloin minnekin. Ilmoittivat tarpeistaan yleensä viime tingassa, ja olivat älyttömän loukkaantuneita, jos meillä omia suunnitelmia tai menoja. Mieheni sai syyllistäviä puheluita jatkuvalla syötöllä, että miten kehtaa jättää heidät pulaan. Annetusta avusta eivät koskaan kiittäneet vaan ottivat kaiken itsestäänselvyytenä.



Minä sain vuosien varrella kuulla "hienovaraista" piikittelyä taustastani, vanhemmistani, maailmankatsomuksestani, äänestyskäyttäytymisestäni, ulkonäöstäni, raskausajan painostani ... you name it. Anoppi perusteli kaikkea sillä, että hän on suora ja rehellinen ihminen, jonka PITÄÄ AINA kertoa ihmisille totuus. Mieheni puolusti minua parhaansa mukaan, jolloin anoppi tirautti pari marttyyrinkyyneltä ja mökötti loukkaantuneena muutaman ihanan viikon, kunnes soitti meille päin muina naisina, teeskennellen ettei mitään ollut tapahtunut, ja sama alkoi alusta.



Kilttinä tyttönä kestin ja kestin, kunnes lopulta panin anopille mieheni siunauksella kipakan kirjeen, jossa analysoin vuosien ahdistuksen omasta näkökulmastani. Valtavan marttyyrikohtauksen ja muutaman muun vaiheen jälkeen alkoi varoa sanojaan seurassani, ts. käyttäytymään tavalla, joka muille ihmisille normaalia.



Nykyään meillä asialliset, viileähköt välit. Sopii minulle, näin hyvin hänen kanssaan ei ole mennyt koskaan.

Neuvoksi siis kärsiville miniöille: olkaa suoria, pitäkää puolenne. Niin minunkin olisi pitänyt tehdä alusta asti.

Ja tässäkin keississä peiliin katsomisen paikka on minusta aikuisella naisella, joka otti silmätikukseen aran nuoren tytön.

jolla on mukava anoppi. Olen monesti miettinyt, että itsekin haluan olla anoppi, joka kutsuu miniän ulos lounaalle, teatteriin, messuille, marjaan ja että tullaan hyvin toimeen. Mä en ole tähän päivään mennessä vaatinut ystäviltäni samanlaista elämänkatsomusta kuin itseltäni, joten uskallan väittä olevani melko avoin eri ihmistyypeille.

Mulla on kolme poikaa, joten toivottavasti toive toteutuu :)

noista ap:n mainitsemista anoppien puolustajista...

nykyisistäkin av- mammoista on sitten tulevaisuudessa sitä mieltä, että kukaan ei ole kyllin hyvä heidän mussukalleen, yrittävät vaan mokomat hepsankeikat erottaa pojan äidistään.

ja huomaatko olet ihan yhtä kypsymätön. Koita nyt olla se aikuinen kypsä nainen ja hyväksyä että anopille et ollut se ihanne-miniä kuinpakon edestä.

olen ihmetellyt samaa täällä, anoppia ei saa missään olosuhteissa haukkua, aina leimataan tiukkapipoksi jne. oma anoppisuhteeni on vaikea ja kadun, että olen ollut liian kiltti ja antanut asioiden olla (ts. törkeätkin loukkaukset olen painanut villaisella). anoppini on sitä tyyppiä, että kaikki, mikä ei hänen pojassaan miellytä, on minun vikaa ja minun aiheuttamaani. lapsemme hän pyrkii omimaan ja tyttären suusta saa aina todella mielenkiintoisia lausuntoja mummilla vierailun jälkeen. enempää en jaksa avautua. peiliin olen juu katsonut pitkään ja hartaasti, mutta hei, eihän siinä anopissa koskaan ainakaan tämän palstan perusteella ole vikaa..

Mä todella toivon, että en ikinä IKINÄ saisi kaltaistasi vinkuja-marttyyri-katkeruudenhautoja miniää. Ihan oikeasti, yritä kasvaa aikuiseksi. AIkuisuuteen ei kuulu se, että hautoo kymmeniä vuosia jotain anopin ilkeitä piikittelyjä, joista iso osa on varmasti vain täysin omassa päässäsi.

Mua muutenkin ärsyttää kaikki nämä "rivien välistä tulkitsijat " jne. Ihanko olet päässyt kurkistamaan joskus jonkun toisen ihmisen pään sisään, kun niin hienosti näytät tietävän tasan mitkä on kenenkin motiivit missäkin sanomisissa?

Joten mietipä hyvä ap. itsekin tuota "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan"- heittoasi. VOi olla että sinun kotiisi joskus tulee miniä/vävy, joka tulee täysin erilaisesta taustasta, ottaa kaikki sinun tekemisesi leveilynä koulutuksellasi ja sivistykselläsi, sanomisesi piikittelynä, kirjoittelee sulle sitten jotain analyyttisia avautumiskirjeitä jne.

Joten todellakin, katso peiliin.

Tässä pienet vinkit teille hyvissä anoppisuhteissa eläville poikalasten äideille, jotka niin mielellään kauhistelette meitä anoppien haukkujia.

Oletteko koskaan kuulleet sanontaa, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa? Tai tiedättekö, että ihmissuhteissa vanhemman ja viisamman pitäisi käyttäytä nuorempaa ja kokemattomampaa kohtaan ymmärtäväisesti ja ystävällisesti?

Minun, ja varmaan jonkun muunkin naisen, huonot anoppikokemukset juontavat juurensa jo seurusteluaikaan. Minä oli 20 ja anoppi 38, kun aloin seurustella tulevan mieheni kanssa. Alusta asti olin anopille vaikea pala: olin yliopisto-opiskelija (hän kouluja käymätön), hyvintoimeentulevasta perheestä kotoisin (anopin perhe työläisiä), uraorientoitunut (anoppi pullantuoksuinen koti-ihminen), joten en vastannut lainkaan hänen unelmakuvaansa miniästä. Hän toivoi selkeästi, että poikansa olisi valinnut jonkun hänen kaltaisensa, mitä minä en ollut miltään kohdin.

Kohtelu oli sen mukaista. Ilmeet, eleet, lauseet. vinkit jne antoivat ymmärtää, että poika oli tehnyt huonon valinnan. Olin itse nuori ja asiasta hämmentynyt, enkä todellakaan kokenut kohtelua oikeutetuksi. Kun jälkikäteen olen asiaa mieheni kanssa puinut läpi, olen ymmärtänyt tämän kaiken. Minusta kuitenkin aikuisen naisen olisi täytynyt osata katsoa nenäänsä pidemmälle, miten kohtelee nuorta naista. Ja tätä vaihetta kesti lähes 10 vuotta, kunnes menimme mieheni kanssa naimisiin.

Silloin anoppini ymmärsi, että olin se hänen poikansa valinta kuitenkin ja minun kanssani täytyisi yrittää tulla toimeen. Erityisen selvästi hänen käytöksensä on muuttunut, kun meille on syntynyt kolme lasta, hänen ainoat lastenlapsensa, joita hän jumaloi. Minä en kuitenkaan millään unohda niitä vuosia, jolloin oli "vääränlainen tyttöystävä". En voi antaa anteeksi, että kelpasin miniäksi vasta kun oli pakko huolia. Itse olin pitänyt itseäni aina joka anopin toiveminiänä. Oli kovin loukkaavaa, etten kelvannut. Siksi olen tänä päivänä yksi niistä, jotka herkästi antavat anopista rumia lausuntoja.

Joten kun sinun poikasi tuo kotiinsa ihka ekankin tyttöystävän, muista, että se nainen voi olla sinun elämässäsi mukana seuraavat 40 vuotta ja olla lastenlastesi äiti. Kohtele häntä arvokkaasti ihan alusta asti, niin varmasti saatkin ihanan miniän.

Sinun on ehkä vaikea ymmärtää, miten siinä tosiaan katkeroituu, kun omalta osaltaan on parhaansa yrittänyt, antanut suorien loukkauksien olla jne. Jos aikuisuuteen ei kuulu sinun mielestäsi, että ei siedä piikittelyjä tms. niin kuuluuko aikuisuuten sitten anopin mielivaltainen käytös miniää kohtaan, esim. syytetään perättömistä asioista. Rajansa kaikella on ja en voi käsittää, miksi ihmeessä anopin suunnalta kaikki vaan pitää kestää, eihän näin ole muissakaan ihmissuhteissa. Aikuisuuteen kuuluu käytöstavat, toisten huomioon ottaminen ja toisten valintojen kunnioittaminen, mielestäni tässä ketjussa mainitut anopit ei täytä mitään noista kriteereistä. Mutta ai niin, miniöissähän se vika vain onkin.

On ehkä vaikea ymmärtää katkeroitumista, jos ei ole omalla kohdalla moista kokenut.

Mä todella toivon, että en ikinä IKINÄ saisi kaltaistasi vinkuja-marttyyri-katkeruudenhautoja miniää. Ihan oikeasti, yritä kasvaa aikuiseksi. AIkuisuuteen ei kuulu se, että hautoo kymmeniä vuosia jotain anopin ilkeitä piikittelyjä, joista iso osa on varmasti vain täysin omassa päässäsi.

Mua muutenkin ärsyttää kaikki nämä "rivien välistä tulkitsijat " jne. Ihanko olet päässyt kurkistamaan joskus jonkun toisen ihmisen pään sisään, kun niin hienosti näytät tietävän tasan mitkä on kenenkin motiivit missäkin sanomisissa?

Joten mietipä hyvä ap. itsekin tuota "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan"- heittoasi. VOi olla että sinun kotiisi joskus tulee miniä/vävy, joka tulee täysin erilaisesta taustasta, ottaa kaikki sinun tekemisesi leveilynä koulutuksellasi ja sivistykselläsi, sanomisesi piikittelynä, kirjoittelee sulle sitten jotain analyyttisia avautumiskirjeitä jne.

Joten todellakin, katso peiliin.