Mitä teille narsistien lapsille kuuluu?

Itsellä kummatkin vanhemmat olivat narsisteja (ns. paksu- ja ohutnahkainen). Ei ketään muita positiivisia aikuisia elämässä ja itseasiassa vielä harrastuksen (mihin pakotettiin väkivallan ja nöyryytyksen uhalla) ohjaajakin melko narsistinen henkilö.

Ei tästä elämästä oikein tule mitään. Pitkällä terapialla ja hirveällä työllä olen saanut alkujaan surkean itsetunnon nostettua sellaiselle "normaalin huonoitsetuntoiselle" tasolle. Kiva kun siitä lähtien kun uskalsi 20-25 vuotiaana hakea apua, on työstänyt itseään jatkuvasti 10-15 vuotta ja "palkintona" se että on vain normaalilla tavalla arka, huonoitsetuntoinen, sosiaalisesti tahmea ja jännittäjä.

Opiskelukyky meni jo joskus päälle 20-vuotiaana, jolloin yliopisto-opinnot jäivät kesken, eikä se ole koskaan kunnolla palautunut. Jonkun AMK-tutkinnon sain myöhemmin taputeltua kasaan, mutta työkykykin on huono ja lähinnä olen saanut jotain opintojen aikaisia kesätöitä ja puolen vuoden pätkiä suoritettua. Töissä ei oikein jaksa keskittyä tai motivoiduttua tai sopeuduttua joukkoon ja kun kuukaudet kuluvat niin ainakin täysiaikatyö alkaa kuormittaa aivan liikaa. Samaan aikaan kuitenkin myös kotona nyhjöttämiseen työttömänä hajoaa pää.

Isoja vaikeuksia ollut sosiaalisestikin, kun ei ole oikein kyennyt sellaiseen läheisyyteen ja aikuisiin ihmissuhdetaitoihin ja kun vielä omat mielenkiinnon kohteetkin ovat olleet hivenen omalaatuisia, niin niidenkin kautta on ollut vaikea löytää yhteyttä muihin. Vaihtelevan asteisesta yksinäisyydestä kärsitty koko elämä, mikä on pahentanut kaikkia mt-ongelmia.

Järkevää ja itseä miellyttävää kumppania ollut mahdoton löytää, seksuaalisestikin lukossa. Perhettä ei siis ole ja lastentekoikä lipuu vuosi vuodelta enemmän ohitse. Jonkun narsistin kanssa olin nuorempana yhdessä, mutta toisin kuin ilmeisen monet muut, niin en jaksanut niitä meininkejä kuin noin vuoden. Vaikka joku kumppani löytyisi, niin ei todellakaan ole luottoa omiin lastenkasvatustaitoihini...en meinannut pärjätä edes lemmikin kanssa joskus aiemmin.

Mistään vapaaehtois- tai vaihtoehtoishommista en ole pystynyt innostumaan. Uusia harrastuksia olen yrittänyt aikuisiällä kehittää, mutta ne tuntuvat aina jotenkin teennäisiltä ja jäävät viimeistään noin vuoden yrittämisen jälkeen.

Olen kateellinen sellaisille ihmisille jotka jaksavat pahaa oloaan suorittaa ja vaikka pärjätä työelämässä, niin tuleepahan jotain sisältöä elämään. Tai sellaisille ihmisille jotka tekevät lapset jonkun narsistin kanssa, josta myöhemmin pääsevät eroon, niin onpahan sitten ainakin perhe.

Typerä tunne kun tuntuu että elämä on jollain tavalla ihan ohitse jo tässä 30-40 välillä, kun ei tästä suosta oikein onnistunut yrityksistä huolimatta nousemaan.