Onko täällä muita perheellisiä, jolla ei ole ketään kelle puhua?

Mulla oli muutama vuosi sitten tuo tilanne. Sittemmin tilanne on onneksi helpottanut. Ei meidän kommunikaatio vieläkään hyvää ole, mutta sentään jo parempaa.

Mutta ruuhkavuodet ja moni muu asia tosiaan aiheuttaneet sen, että omat kaverisuhteet ovat olleet aika pinnallisia jo vuosikymmenen, joten ei oikein kavereita keille soittaa ja avautua kunnolla.

Mutta kerro tänne, jos haluat? (En nyt itse ehdi olemaan pitkää koneella, mutta yritän muistaa palata tähän illalla.)

Välillä tuntuu siltä. On kyllä kavereita ja sukua, mutta monet suhtautuu vahingoniloisesti toisten ongelmiin ja tulee sellaista "minä ainakin olisin osannut toimia niin tai näin sua paremmin tilanteessa" -tyylistä kommenttia. 

Olen kirjoittanut välillä kirkon keskusteluavun chattiin ja saanut sieltä hyvää apua. 

Joo ite kirjottelen aina tänne.

Eikös tämäkin juttu pyöri täällä jo varmaan sadatta kertaa. Huoh!

Tässä syy miksi ei kannata kadota sinne perhekuplaan ja hylätä ystäviään samalla. Niitä voi vielä joskus tulla ikävä, kun tuleekin yllätyksenä että se oma ydinperhe ei ollutkaan onnnen täyttymys ja kaverit on hylätty tärkeämpien ihmissuhteiden takia.

Vierailija kirjoitti:

Tässä syy miksi ei kannata kadota sinne perhekuplaan ja hylätä ystäviään samalla. Niitä voi vielä joskus tulla ikävä, kun tuleekin yllätyksenä että se oma ydinperhe ei ollutkaan onnnen täyttymys ja kaverit on hylätty tärkeämpien ihmissuhteiden takia.

Miksi aina pitää ajatella, että perheellinen katoaa johonkin ihmeen kuplaan? Tai että se joka on yksinäinen, on se, joka on ne kaverit hylännyt? Voisiko olla koskaan mahdollista, että muidenkin ihmisten kannattaisi joskus katsoa peiliin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä syy miksi ei kannata kadota sinne perhekuplaan ja hylätä ystäviään samalla. Niitä voi vielä joskus tulla ikävä, kun tuleekin yllätyksenä että se oma ydinperhe ei ollutkaan onnnen täyttymys ja kaverit on hylätty tärkeämpien ihmissuhteiden takia.

Miksi aina pitää ajatella, että perheellinen katoaa johonkin ihmeen kuplaan? Tai että se joka on yksinäinen, on se, joka on ne kaverit hylännyt? Voisiko olla koskaan mahdollista, että muidenkin ihmisten kannattaisi joskus katsoa peiliin?

Niin siinä vaan usein käy etenkin niillä jotka ovat AINA halunneet elämässään eniten olla äityleitä. Kaverit on alkujaankin ajateltu vain kertakäyttö suhteiksi kunnes saa sen perheen. Sitten mihinkään ei voi tai huvita enää lähteä kun on päästy siihen unelmien elämänvaiheeseen että ollaan vain kotona ja hiekkalaatikolla, ja jos joskus ihmeen kaupalla lähteekin sen lapsen on roikuttava mukana, vaikka sen voisi antaa hyvin toisen vanhempansa vahdittavaksi.