Lue keskustelun säännöt.
Opettajat, jäättekö koskaan kaipaamaan oppilaitanne?
29.08.2020 |
Tuli aika surullinen olo ylioppilasjuhlissa kun näin viimeistä kertaa mun pitkäaikaisimman opettajan. Hän on ollut mun opettaja koko yläasteen ja lukion, ja nyt tuntuu oudolta ettei nähdä enää ehkä koskaan. Ehdottomasti parhain opettaja mitä mulla on ollut. Jäin vain miettimään, että mietittekö te opettajat koskaan teidän vanhoja oppilaita? Oppilaat tuntuvat aina muistavan opettajansa.
Kommentit (29)
Vierailija kirjoitti:
Juttelin yhden vanhemman opettajan kanssa: hänelle oli ollut kova pala. Oli luotsannut yhden luokan poikkeuksellisesti 1.luokalta 9.luokalle. Hän jäi kaipaamaan luokkaansa.
Kyllähän siinä 9 vuoden aikana kiintyy niihin oppilaisiin varmaan aika vahvasti. Ja oppilaat myös opettajaan. Opettaja on varmasti ollut todella tärkeä aikuinen oppilaille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi, miten ihan kirjoitus, kosketti syvästi <3 Mä tein ihan sijaisuuksia 30 vuotta sitten ja todellakin olen muistellut ja kaivannut niitäkin lapsia ja nuoria, heitäkin on ainakin 100. Minulla on monta opettajakaveria ja se luopumisen hetki on oikeasti sen työn raskaimpia puolia. Opettajana aivan erityisesti toivoo niille lähtijöille hyvää ja onnea elämässä.
Itse ja minun lapseni myös olemme jälkikäteen käyneet myös katsomassa vanhoja opettajia. Täysin käsittämättömästi suuri osa muistaa oppilaansa kymmenien vuosienkin jälkeen. Joten hän oli ja on (uskon, että kannamme osaa tärkeistä ihmisistä mukanamme aina) sinulle tärkeä, uskon että sinäkin hänelle.
Toki. Ilon hetki on kun saa opettaa lapsia jo toisessa polvessa eli lapsia joiden vanhempia olen myös opettanut. Kadulla minua tervehditään mutta itse en tunnista kenestä kyse koska ihmiset yleensä muuttuvat aikuisina ihan erinäköisiksi kuin mitä lapsina olivat.
Kyllä, jossain määrin. Lukion opettajana tapaan tietenkin nuoria, jotka ovat ihmisinä todella parhaasta päästä. Kolmen vuoden aikana voi kehittyä open ja oppilaan välille luottamuksellinen ja ymmärtävä suhde. Toisaalta se suhde on kuitenkin aina opettajan ja oppilaan välinen, eli ei koskaan kahden ihmisen tasavertainen suhde. Eli vaikka oppilasta saattaakin olla ikävä, ei se kuitenkaan kohdistu suoraan häneen ihmisenä jonka kanssa olisi esim. ystävyyssuhde, vaan ikävöin oppilasta juurikin oppilaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, olen ollut opettaja aika pitkään. Olen opettanut tuhansia nuoria. Jotkut muistan kyllä hyvin, mutta suurin osa on sellaista harmaata massaa. Nimet ja varsinkin vuodet menee sekaisin. Kaipaanko jotain tiettyä opiskelijaa? Enpä taida. Teen työni niin hyvin kuin mahdollista, mutta kyllä mä tietyn etäisyyden "asiakkaisiini" pidän.
Tottakai jää kaipaamaan. Parhaita hetkiä ovat ne, kun entinen oppilas tulee kaupungilla vastaan juttusille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli aina yhtä haikeaa, kun kurssi valmistui ja lähti oppilaitoksesta. Monet opiskelijat on jääneet mieleen, erityisesti ne, joilla oli vaikeuksia ja joita pystyi jotenkin auttamaan. Kaikille toivon parasta mahdollista elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, jossain määrin. Lukion opettajana tapaan tietenkin nuoria, jotka ovat ihmisinä todella parhaasta päästä. Kolmen vuoden aikana voi kehittyä open ja oppilaan välille luottamuksellinen ja ymmärtävä suhde. Toisaalta se suhde on kuitenkin aina opettajan ja oppilaan välinen, eli ei koskaan kahden ihmisen tasavertainen suhde. Eli vaikka oppilasta saattaakin olla ikävä, ei se kuitenkaan kohdistu suoraan häneen ihmisenä jonka kanssa olisi esim. ystävyyssuhde, vaan ikävöin oppilasta juurikin oppilaana.
Tämä on hyvin kiteytetty. Itsekin lukion opettajana muistelen hymyssä suin osaa vanhoista opiskelijoista ja osa luonnollisesti unohtuu vuosien aikana. Aina on kuitenkin yhtä ihanaa, jos joku vanha opiskelijani tulee jossain vastaan ja kuulee kuulumisia. Jotkut jopa tuleevat halaamaan (aikaa ennen koronaa), mikä lämmittää kyllä mieltä ja luo uskoa siihen, että opettaja on monille lapsille ja nuorille tärkeä aikuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En käyttäisi sanaa kaivata. Se tarkoittaisi että haluaisin nähdä opiskelijan. Enhän tapaillut heitä vapaa- ajalla muutenkaan eli se olisi vähän outoa.Lämmöllä kyllä muistelen tosi monia entisiä oppilaita ja on hauska kuulla kuulumisia.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, jossain määrin. Lukion opettajana tapaan tietenkin nuoria, jotka ovat ihmisinä todella parhaasta päästä. Kolmen vuoden aikana voi kehittyä open ja oppilaan välille luottamuksellinen ja ymmärtävä suhde. Toisaalta se suhde on kuitenkin aina opettajan ja oppilaan välinen, eli ei koskaan kahden ihmisen tasavertainen suhde. Eli vaikka oppilasta saattaakin olla ikävä, ei se kuitenkaan kohdistu suoraan häneen ihmisenä jonka kanssa olisi esim. ystävyyssuhde, vaan ikävöin oppilasta juurikin oppilaana.
Vaikeatajuinen ajatus tämä, että ikävöi oppilaana, mutta ei ihmisenä. Mitä se oikein tarkoittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukion opettajana on luonnollista, että opiskelijoita tulee ja lähtee joka vuosi. En kaipaa heitä takaisin, mutta hyvin monia muistelen lämmöllä ja suurella kunnioituksella. Tosi hienoa, että on heidät kohdannut, vaikka on oikeasti oppinut tuntemaan vain vähän. Hyvin usein arvostustus on varmasti ollut molemminpuolista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, jossain määrin. Lukion opettajana tapaan tietenkin nuoria, jotka ovat ihmisinä todella parhaasta päästä. Kolmen vuoden aikana voi kehittyä open ja oppilaan välille luottamuksellinen ja ymmärtävä suhde. Toisaalta se suhde on kuitenkin aina opettajan ja oppilaan välinen, eli ei koskaan kahden ihmisen tasavertainen suhde. Eli vaikka oppilasta saattaakin olla ikävä, ei se kuitenkaan kohdistu suoraan häneen ihmisenä jonka kanssa olisi esim. ystävyyssuhde, vaan ikävöin oppilasta juurikin oppilaana.
Vaikeatajuinen ajatus tämä, että ikävöi oppilaana, mutta ei ihmisenä. Mitä se oikein tarkoittaa.
En tunne oppilaita samalla tavalla kuin tunnen muut ihmiset joiden kanssa vietän yhtä paljon aikaa. Luon suhteen oppilaisiini opettajana, en yksityishenkilönä. Tämä tarkoittaa jokseenkin sitä, että katson oppilaitani aina ammatillisen roolini kautta. En tietenkään ole työssäni tunteeton (esim. epäempaattinen), mutta pidän henkilökohtaiset tunteeni pääosin erossa työstäni. Esimerkiksi en juurikaan mieti oppilaitteni murheita tai iloja vapaa-ajalla. Silti joistain oppilaista on hyvät ja mukava muistot, jotka tulevat aina joskus mieleen vuosien jälkeenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En varsinaisesti kaipaa mutta kyllä oppilaat jää mieleen. Osa enemmän, osa vähemmän.
Hyvin täällä on jo kuvattu sitä pedagogista rakkautta, jota itsekin opettajana tunnen oppilaitani kohtaan.
Moni oppilas jää mieleen niin, että muistelen heitä lämmöllä ja tietynlaisella opettajan ylpeydellä - tiedän saaneeni olla opettajana osa heidän elämäänsä tärkeässä kasvuvaiheessa. Usein mieleen jäävät oppilaat, jotka jollain tapaa erottuvat joukosta. He ovat ehkä poikkeuksellisen kiinnostuneita opettamastani aineesta tai erityisen lahjakkaita siinä, esittävät hyviä kysymyksiä tai ovat muuten persoonallisia. Toisaalta mieleen jäävät myös ne oppilaat, joiden tukena ja turvana on pitänyt erityisesti olla, joiden ongelmia olen opena ratkonut tai joiden kohdalla todella tiedän, että työlläni ja toiminnallani on ollut merkitystä heidän tulevaisuutensa kannalta. Kaunein kiitos omasta työstä on, kun nämä oppilaat vielä vuosien päästä tavatessa vilpittömästi kiittävät ja ilmaisevat muistelevansa myös minua merkittävänä aikuisena elämässään.
Muutamia sellaisia oppilaita minulle on vuosien varrelta jäänyt, jotka haluavat pitää yhteyttä ja käyvät moikkailemassa minua vanhalla koulullaan noin kerran vuodessa tai kahdessa. Kerran eräs entinen oppilas tuli vastaan kaupassa ja uskoutui minulle siinä käytävällä tosi vaikeasta elämänsä asiasta ihan kuten vuosia aiemmin ollessani hänen opettajansa. Päädyin kutsumaan hänet kylään ihan kotiini, ja tämä nuori aikuinen leikki ihanasti lapseni kanssa ja sai samalla purkaa mieltään. Lupasin olla jatkossakin häntä varten olemassa, ja tuosta lähtien hän on käynyt noin kerran vuodessa kylässä. Juuri tämän opettaja-oppilas-asetelman takia olen sanonut hänelle, että olen nimenomaan häntä varten olemassa, mutta toisin päin ei ole samanlaista kuviota - olen vuosienkin jälkeen se ope. En kaipaa tai tarvitse häneltä mitään. Olen otettu siitä, että saan pienen etäisyyden päästä seurata hänen elämäänsä ja hän haluaa pitää minuun yhteyttä, mutta ei tulisi mieleenkään ”roikkua” hänessä tai kenessäkään muussakaan entisessä oppilaassa. Muutamia muitakin tällaisia läheisiksi käyneitä entisiä oppilaita olen hyväksynyt FB-kavereiksi.
Vaalin toki hellyydellä niitä yhteydenottoja, joissa vaikkapa valmistunut nuori kertoo opetukseni jättäneen jälkensä häneen, ja ne ovat paras palaute työstäni. Mutta en kaipaa ketään oppilasta sellaisella henkilökohtaisella tasolla kuin kaivataan omia ystäviä tai perheenjäseniä. Enkä esim. FB-kaverina kommentoi seinälle kuin onnitellakseni jostain siellä kerrotusta etapista, kuten synttäreistä tai valmistumisesta.
En jää kaipaamaan yksittäisiä oppilaita, varsinkaan enää nyt, kun entisiä oppilaita on tuhansia. Sen sijaan joitakin luokkia kyllä. Joissakin ryhmissä on niin mukava työskennellä, että ne jäävät mieleen ja sitä toivoo, että opettaminen olisi aina sellaista, kuin se parhaimmillaan on. Olen ollut aineenopettajana 20 vuotta, ja tällaisia ihania ryhmiä on ollut neljä.
Välillä joutuu teeskentelemään, että tunnistaa ja muistaa entisen oppilaan, joka tulee koululle moikkaamaan. Vaikka oppilaat ovat tietyllä tavalla rakkaitakin ja heille toivoo hyvää, uusia tulee kuitenkin joka vuosi, eikä aivokapasiteetti riitä kuin muutamien muistamiseen. Uran alkuvuosien oppilaat muistan paremmin. Silloin heitä oli niin vähän, että he eivät hukkuneet tuhansien joukkoon.
On vaikeaa kuvitella, että kaipaisin entistä oppilasta niin, että aktiivisesti toivoisin esimerkiksi tapaavani hänet. Se edellyttää muunlaista suhdetta. Toki ihan kiva on kuulla heistä, ei siinä mitään.
En opeta kuin kansalaisopistoa, mutta pitkään minulla ollut oppilas kuoli syöpään kesken kurssin. Oli yksi tunnollisimmista oppilaista ja koko kurssi tuntui sen jälkeen tyhjälle eikä tilanne muuttunut seuraavallakaan lukukaudella. Kaikki häntä jäi kaipamaan.
Mulla jäi mieleen eräs tilanne, kun olin lukon ekalla. Musiikinopemme oli erityisen läheinen silloisten musiikkia harrastavien abien kanssa. Kun abit lähtivät lukulomalle, meidän musanryhmä tuli normaalisti musantunnille, mutta opepa ei sinne ilmaantunutkaan. Kohta hänen tytärpuolensa, joka oli yläasteella samassa koulussa, tuli kertomaan meille, että sori, musanopemme ei vaan pääse sängystä ylös, kun noista abeista luopuminen on hänelle niin vaikeaa. Me siinä vaan sitten jotenkin kulutettiin aikaa, ja seuraavalle tunnillemme parin päivän päästä mies sitten kykeni.
Vierailija kirjoitti:
En opeta kuin kansalaisopistoa, mutta pitkään minulla ollut oppilas kuoli syöpään kesken kurssin. Oli yksi tunnollisimmista oppilaista ja koko kurssi tuntui sen jälkeen tyhjälle eikä tilanne muuttunut seuraavallakaan lukukaudella. Kaikki häntä jäi kaipamaan.
Missä kansalaisopistossa ollaan pitkään?
Juttelin yhden vanhemman opettajan kanssa: hänelle oli ollut kova pala. Oli luotsannut yhden luokan poikkeuksellisesti 1.luokalta 9.luokalle. Hän jäi kaipaamaan luokkaansa.