Lue keskustelun säännöt.
Olenko ainoa "orpo" kolmekymppinen maailmassa?
11.02.2009 |
Olen 31-vuotias ja molemmat vanhempani ovat jo kuolleet, isäni kun olin lapsi ja äiti muutama vuosi sitten.
Ihmiset aina olettavat että vanhempani ovat elossa kysyen tyyliin "missä vanhempasi asuvat", siis vieraat ihmiset joiden kanssa tulee jutusteltua. Sitten kun ilmoitan että ovat kuolleita, saan hieman säälivän katseen osakseni. Kai tämän ikäisellä pitäisi normien mukaan vanhemmat tai ainakin toinen heistä vielä olla elävien kirjoissa.
Välillä kieltämättä orpo olo kun kaverit tekevät vanhempiensa kanssa vaikka mitä, ja minulla ei heitä enää ole. Onneksi mieheni vanhemmat elävät ja ovat hyväkuntoisia vielä.
Onko minulla täällä av:lla kohtalotovereita?
Kommentit (14)
Isänsä kuoli, kun ystäväni oli 10-vuotias, äiti kuoli kun oli 15-vuotias. Ystäväni mummo kasvatti nämä sisarukset, ja mummo kuoli kun ystäväni oli 20-vuotias. Onneksi tämä ystäväni on saanut ihanat appivanhemmat, jotka ovat hänelle hyvin läheisiä. Näin hän saa kaikesta huolimatta nauttia siitä, että lapsilla on isovanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
täällä toinne 30 v. vailla vanhempia. Äitee kuoli vuosi sitten, miehen puoleta vain äitee jäljellä, mutta on huonokuntoinen. Me emme siis saa apuja isovanemmista. Se on surullista, mutta eipä ole mitään tehtävissä.
itse olen 30
ja taas vastasin ketjuun, johon mua ei olisi tarvittu
Ikää 27. Äiti kuoli 15 vuotta sitten ja isä vuosi sitten. Yksi mummo jäljellä.
Ja sinulle 2, ei se ikä tee äidistäsi kuolematonta vaikka hän onkin nuori vielä. Joten et voi sanoa ettei ole heti kuolemassa, ei ole valittettavasti meidän kädessä tuo. Minä sen tiedän nyt kokemuksen kautta, ettei kohtaloa voi paljon määräillä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
paljon vaikeampi on selittää ihmisille, että isä ei pidä yhteyttä, kun löysi vanhoilla päivillään uuden (nuoren) naisen ja äiti on alkoholisoitunut.
Helpompi olisi sano, että ovat kuolleet.
mun vanhemmat on kuolleet silloin kun olen ollut teini-ikäinen. Olen ollut sijaisperheessä, joten vältyn näiltä ns. kiusallisilta sosiaalisilta tilanteilta kertomalla, missä sijaisvanhemmat asuu, kun en halua koko pakettia aukaista. Mutta on meitä siis muitakin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
isääni en ole nähnyt 26 vuoteen (olen 28-v.) ja äitini on skitsofreenikko. Eli käytännön elämässä olen orpo. Lisäksi ne ihmiset, jotka kasvattivat minut, ovat kuolleet.
Minun molemmat vanhempani ovat kuolleet kun olin aivan pieni. En edes muista heitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 34, äidin kuolemasta on pian 7 vuotta, isän 6. Tottakai asia on surullinen, muttei enää sillä tavalla kipeä, etteikö voisi suoraan vastata tuollaisiin kyselyihin, että vanhempani ovat kuolleet. Muutaman kerran olen tosin saanut vastapuolen (tahattomasti) vähän noloksi, kun kysyjä on vaivautunut vastauksestani, eikä oikein tiedä, että pitäisikö "ottaa osaa" vai vaan katella kattoon muina miehinä.
Surkein tilanne oli varmaan, kun ex-työkaveri oli vaimonsa kanssa kylässä (en ollut vaimoa tavannut kuin pari kertaa) ja hän kysyi jotain vanhemmistani. Kun vastasin heidän kuolleen, hänen ilmeestään näki, että "voi himputti, kyllähän mää oon kuullut mutta aivan unohdin. Mitäköhän mää nyt sanoisin". Ruettiin sitten keskustelemaan vilkkaasti vauvoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli jo 15 v. sitten ja äitini pari vuotta sitten. Aika harvoin tosiaan tapaa "kohtalotovereita", tuttavapiirissä kaikilla on terveet, useimmilla vielä työssäkäyvät vanhemmat joten välillä tuntee olonsa aika omituiseksi.
Molemmilla isä kuollut aikaisemmin ja äiti perässä kun nämä ystäväni ovat olleet kolmenkympin hujakoilla.
Omat vanhempani ovat vielä elossa, mutta tuntuvat tekevän kaikkensa etteivät olisi... (viinaa, tupakkaa, epäterveellistä ruokaa, liikunnan välttelyä). Sekin tuntuu ihan epäoikeudenmukaiselle, että jotkut hakemalla hakevat ennenaikaista kuolemaa - vaikka toki sitä voi kuka tahansa jäädä vaikka auton alle milloin vaan.