Lapsuudenkodin paikkakunnalta pois muuttaneet

Kyllä olen etääntynyt mutta en koe sitä huonona asiana. Muutin koska halusinkin etäisyyttä.

Eiköhän suurin osa muuta.

Itsekin muutin kauan sitten koska halusin pois. En ole kaivannut takaisin. Tosin olin perheen ainoa. Äidin puolelta on puolisisaruksia. Tavallaan olen aina ollut ulkopuolinen. Tai ei meillä mitään suku yhteyttä niin kovin ole.

Kyllä! Tajuan täysin mitä ajat takaa.

Mulla oli aika kylmä ja tunteeton lapsuudenkoti ja aika tylyt vanhemmat, piiskaakin tuli mutta pidin kotia normaalina kuitenkin.

Muutin 400km päähän opiskelemaan ja jotenkin vanhemmat sitten päättivät hylätä minut. Siihen asti olin ollut ns suosikkilapsi, hyvä koulussa, kympin tyttö. Mutta muutettuani vanhemmat alkoi paapoa nuorempaa sisarusta ja tämä sai myöhemmin jo aika sairaat mittasuhteet (sisarus sai autoja, asuntoja ja mökin lahjaksi, mä en mitään).

Vanhemmat lopetti soittelun, eivät kutsuneet jouluksi, killinkiäkään en saanut rahaa, en edes joululahjaa.

Mun saavutukset sivuutettiin olankohautuksella (valmistuminen yliopistosta, työpaikka, ylennys jne) ja samalla sisaruksen pieniä saa utuksia hehkutettiin ylettömästi (esim työvoimakurssia!).

Kun sain lapset niin ei mitään mielenkiintoa mun lapsia kohtaan. Sisaruksen lapsi on toki ihmeellisin asia maailmassa. Mun lapsia ei hoideta eikä tavata. Ei pyydetä kylään eikä tulla jos mä pyydän.

Näin tässä vaan kävi. Olin itse koko ajan kohtelias ja ystävällinen ja yritin pitää yhteyttä. Vanhemmat vaan täysin hylkäsi mut. Nyt mennyt kolme vuotta eikä ole kuullut mitään. En enää jaksa yrittää, tää on heidän valinta ja ollaan sitten näin. Joko he vaan koki että lapsi on ”menetetty” tai sit inhoavat mua koska olen suvun ensimmäinen akateeminen ja ovat itse kouluttamattomia. Kukapa tietää.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä! Tajuan täysin mitä ajat takaa.

Mulla oli aika kylmä ja tunteeton lapsuudenkoti ja aika tylyt vanhemmat, piiskaakin tuli mutta pidin kotia normaalina kuitenkin.

Muutin 400km päähän opiskelemaan ja jotenkin vanhemmat sitten päättivät hylätä minut. Siihen asti olin ollut ns suosikkilapsi, hyvä koulussa, kympin tyttö. Mutta muutettuani vanhemmat alkoi paapoa nuorempaa sisarusta ja tämä sai myöhemmin jo aika sairaat mittasuhteet (sisarus sai autoja, asuntoja ja mökin lahjaksi, mä en mitään).

Vanhemmat lopetti soittelun, eivät kutsuneet jouluksi, killinkiäkään en saanut rahaa, en edes joululahjaa.

Mun saavutukset sivuutettiin olankohautuksella (valmistuminen yliopistosta, työpaikka, ylennys jne) ja samalla sisaruksen pieniä saa utuksia hehkutettiin ylettömästi (esim työvoimakurssia!).

Kun sain lapset niin ei mitään mielenkiintoa mun lapsia kohtaan. Sisaruksen lapsi on toki ihmeellisin asia maailmassa. Mun lapsia ei hoideta eikä tavata. Ei pyydetä kylään eikä tulla jos mä pyydän.

Näin tässä vaan kävi. Olin itse koko ajan kohtelias ja ystävällinen ja yritin pitää yhteyttä. Vanhemmat vaan täysin hylkäsi mut. Nyt mennyt kolme vuotta eikä ole kuullut mitään. En enää jaksa yrittää, tää on heidän valinta ja ollaan sitten näin. Joko he vaan koki että lapsi on ”menetetty” tai sit inhoavat mua koska olen suvun ensimmäinen akateeminen ja ovat itse kouluttamattomia. Kukapa tietää.

Sisaruksesi saa varmasti myös vanhat vanhemmat niskoilleen. Häntä ajetaan sisään tähän systeemiin.

Tää on erittäin yleinen toimintamalli mutta samalla myös tabu. Harva uskaltaa puhua tästä. Ne vanhemmat on härskit ja panostaa lähellä olevaan lapseen pedaten samalla vanhuudenturvaa ja hoivaa itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä! Tajuan täysin mitä ajat takaa.

Mulla oli aika kylmä ja tunteeton lapsuudenkoti ja aika tylyt vanhemmat, piiskaakin tuli mutta pidin kotia normaalina kuitenkin.

Muutin 400km päähän opiskelemaan ja jotenkin vanhemmat sitten päättivät hylätä minut. Siihen asti olin ollut ns suosikkilapsi, hyvä koulussa, kympin tyttö. Mutta muutettuani vanhemmat alkoi paapoa nuorempaa sisarusta ja tämä sai myöhemmin jo aika sairaat mittasuhteet (sisarus sai autoja, asuntoja ja mökin lahjaksi, mä en mitään).

Vanhemmat lopetti soittelun, eivät kutsuneet jouluksi, killinkiäkään en saanut rahaa, en edes joululahjaa.

Mun saavutukset sivuutettiin olankohautuksella (valmistuminen yliopistosta, työpaikka, ylennys jne) ja samalla sisaruksen pieniä saa utuksia hehkutettiin ylettömästi (esim työvoimakurssia!).

Kun sain lapset niin ei mitään mielenkiintoa mun lapsia kohtaan. Sisaruksen lapsi on toki ihmeellisin asia maailmassa. Mun lapsia ei hoideta eikä tavata. Ei pyydetä kylään eikä tulla jos mä pyydän.

Näin tässä vaan kävi. Olin itse koko ajan kohtelias ja ystävällinen ja yritin pitää yhteyttä. Vanhemmat vaan täysin hylkäsi mut. Nyt mennyt kolme vuotta eikä ole kuullut mitään. En enää jaksa yrittää, tää on heidän valinta ja ollaan sitten näin. Joko he vaan koki että lapsi on ”menetetty” tai sit inhoavat mua koska olen suvun ensimmäinen akateeminen ja ovat itse kouluttamattomia. Kukapa tietää.

Sisaruksesi saa varmasti myös vanhat vanhemmat niskoilleen. Häntä ajetaan sisään tähän systeemiin.

Tää on totta varmaan. V*tuttaa itseä silti nuo todella kalliit vanhempieni sisarukselle ostamat lahjat. Mä en ole kotoa muuttamisen jälkeen saanut mitään, edes suklaarasiaa jouluna. Jännä miten vanhempien mielestä on ookoo ostaa vain yhdelle asunto tai auto.

Up

Tuttua on! Meillä ei ole edes mikään mahdoton välimatka, mutta se että kaikki muut sisarukset jäi ihan lähelle vanhempia, korostaa sitä että minä olen täällä kauempana. Olen etääntynyt paljon, sillä yhteydenpito on lähes kokonaan minun varassani. Vanhempani ovat käyneet meillä vain pari kertaa ja olen asunut täällä kaukana jo 6 vuotta. Minä yritän käydä kerran kuussa, mutta silloinkin masentaa kun heti alkaa vaan puheet "Milloin sun pitää lähteä? Et oo taas paljoa ehtiny käymään". Varsinkaan isäni ei pidä minuun puhelimitse yhteyttä, äiti vähän useammin laittaa viestiä. Kun nähdään, isä kyllä puhuu paljon sisarusteni ja serkkujeni kuulumisista. He eivät enää tunne minua. Harmittaa, kun olen läheltä seurannut perheitä, missä välimatkasta ei tehdä ongelmaa. Vanhemmat vierailee lastensa perheiden luona pitkiäkin aikoja jos mahdollista ja videopuheluita soitellaan yms. Ovat ylipäätään kiinnostuneita. Tuntuu että minut hylättiin. Sehän voisi olla myös rikkaus, että yksi lapsi päätyi erilaiseen ympäristöön ja siihenkin voisi tutustua ja luoda omat toimintamallit, miten pysytään läheisissä väleissä vaikka fyysisesti matkaa onkin.

Tämä lapsen hylkääminen on yleistä junttiperheissä jotka maalta alunperin (sieltä tulee oletus että lapsen pitää jäädä lähelle ”auttamaan” tms). Omat vanhemmat samanlaisia. Suorastaan suuttuivat ja hylkäsivät kun lähdin opiskelemaan. Sisaruksia suosittiin törkeästi. Johti siihen että nyt on välit poikki.

Vierailija kirjoitti:

Tuttua on! Meillä ei ole edes mikään mahdoton välimatka, mutta se että kaikki muut sisarukset jäi ihan lähelle vanhempia, korostaa sitä että minä olen täällä kauempana. Olen etääntynyt paljon, sillä yhteydenpito on lähes kokonaan minun varassani. Vanhempani ovat käyneet meillä vain pari kertaa ja olen asunut täällä kaukana jo 6 vuotta. Minä yritän käydä kerran kuussa, mutta silloinkin masentaa kun heti alkaa vaan puheet "Milloin sun pitää lähteä? Et oo taas paljoa ehtiny käymään". Varsinkaan isäni ei pidä minuun puhelimitse yhteyttä, äiti vähän useammin laittaa viestiä. Kun nähdään, isä kyllä puhuu paljon sisarusteni ja serkkujeni kuulumisista. He eivät enää tunne minua. Harmittaa, kun olen läheltä seurannut perheitä, missä välimatkasta ei tehdä ongelmaa. Vanhemmat vierailee lastensa perheiden luona pitkiäkin aikoja jos mahdollista ja videopuheluita soitellaan yms. Ovat ylipäätään kiinnostuneita. Tuntuu että minut hylättiin. Sehän voisi olla myös rikkaus, että yksi lapsi päätyi erilaiseen ympäristöön ja siihenkin voisi tutustua ja luoda omat toimintamallit, miten pysytään läheisissä väleissä vaikka fyysisesti matkaa onkin.

Tuo perus-mäkätys-syyllistäminen ”ei suakaan paljon näy, joko sun nyt taas pitää lähtee, on kyllä pitkä aika edellisestä kerrasta” jne vie kyllä vähäisetkin vierailuhalut. Kuka haluaa reissata kuulemaan syyllistämistä ja mäkätystä?

Meillä on kaikki sisarukset muuttaneet, sekä minun että puolison lapsuuden perheistä. Myös lapsuuden ystäbät ovat muuttaneet.

Mun vanhemmat hylkäsivät minut kun jäin työttömäksi, lopulta sairastuin masennukseen ja kaupan päälle tuli asperger-dg. Välimatkaa 20 km ja ikinä eivät käy kylässä. Soittelevat pari kertaa vuodessa. 

Vanhemman rakkaus ei tod. ole ehdotonta ja ikuista. Varsinkaan jos lapsella on mielenterveysongelmia.

Muutin 32 vuotta sitten Espooseen työn perässä kaukaa maalta. Muutama kaveri muutti myös pois kotipaikkakunnalta, arviolta puolet palasi. Eno jaksoi muistutella, että "tulet maitojunalla takaisin viiden vuoden sisällä". No en tullut, Espoossa asun edelleen.

Koti oli hiukkasen tunneköyhä, joten ei jäänyt mitään leikkaamatonta napanuoraa, toisaalta äidin puolelta täällä oli jo valmiiksi useita äidin sisaruksia, joten oli jo jonkinlainen verkosto valmiina ja helppo tulla ns. toiseen kotiin.

Käyn kotipaikkakunnalla 2-5 kertaa vuodessa, joskus ihan yksin moikkaamassa vanhoja kavereita baarissa. Silloin dokataan ihan *tusti ja jutut jatkuu siitä, mihin edellisellä kertaa jäi.

M54

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat hylkäsivät minut kun jäin työttömäksi, lopulta sairastuin masennukseen ja kaupan päälle tuli asperger-dg. Välimatkaa 20 km ja ikinä eivät käy kylässä. Soittelevat pari kertaa vuodessa. 

Vanhemman rakkaus ei tod. ole ehdotonta ja ikuista. Varsinkaan jos lapsella on mielenterveysongelmia.

Ei siihen mielenterveysongelmaa tarvita, mä olen ns terve ja hyvin menestynyt ja silti vanhempieni hylkäämä ja perinnöttömäksi jätetty (saan kai lakiosan mutta kaikki on testamentattu suosikkilapselle).

Tähän riitti ihan se että vanhempi on mielipuoli narsisti joka tekee raivo-kostamisia vaikkapa siitä syystä että joku on eri mieltä jostain tai sanoo edes vähän vastaan.

Tuo ”vanhempi aina rakastaa lastaan” ei lainkaan ole totuus. Toki suurin osa rakastaa mutta yllättävän iso osa ei.

Mutta täällä sanottiin lapsienteon syyksi että haluaa niistä sosiaalisia suhteita itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Mutta täällä sanottiin lapsienteon syyksi että haluaa niistä sosiaalisia suhteita itselleen.

Anteeksi, mitä?

Vierailija kirjoitti:

Mutta täällä sanottiin lapsienteon syyksi että haluaa niistä sosiaalisia suhteita itselleen.

Niin niistä saa jos on HYVÄ VANHEMPI. jos on taas surkea paskavanhempi niinkuin mun vanhemmat, niin yksinäistä tulee vanhana olemaan.

Sellaisetkin tekee lapsia jotka vihaa lapsiaan ja haluaa tuhota ne ja vahingoittaa niitä. Narsistin ovat tällaisia. Niitä on nykyäänkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta täällä sanottiin lapsienteon syyksi että haluaa niistä sosiaalisia suhteita itselleen.

Niin niistä saa jos on HYVÄ VANHEMPI. jos on taas surkea paskavanhempi niinkuin mun vanhemmat, niin yksinäistä tulee vanhana olemaan.

Sellaisetkin tekee lapsia jotka vihaa lapsiaan ja haluaa tuhota ne ja vahingoittaa niitä. Narsistin ovat tällaisia. Niitä on nykyäänkin.

Siis narsistiT ovat tällaisia. Ja todella kokemuksesta puhun.

Minun äitini suosii julkisesti sisarustriomme nuorimmaista. Isäkin on tässä mukana.

Meillä tällainen nuorimmaisen suosiminen on kulkenut suvussa ja molemmat vanhempani (vanhimpia lapsia perheessään) on jäänyt sorretuksi. Koko lapsuuden muistan kuinka molemmat valittivat siitä kuinka heidän pikkuveljeä ja toisen pikkusiskoa suositaan. Silti päättivät jatkaa perinnettä eivätkä tajua asiaa kun yrittää nostaa kissaa pöydälle. Olen myös suoraan sanonut että asia on väärin. Mutta syyksi sanotaan että nuorimmainen jää niin nuorena sitten ilman vanhempia jos he kuolevat.....niin 5v aiemmin kun esim minä....varmaan esim 60v siskoni traumatiaoituisi ihan erilailla kuin minä 65v.

Olen etääntynyt (tai paremminkin ollut aina etäinen), mutta ei se välimatkasta johdu.