Lue keskustelun säännöt.
Lapsuudenkodin paikkakunnalta pois muuttaneet
22.08.2020 |
Onko täällä muita aikuisia, jotka olette muuttaneet pois lapsuudenkodin paikkakunnalta (ja nimenomaa kauas kotoa)?
Koetteko että olette etääntyneet perheestänne/suvustanne?
Minä olen ainut sisaruksistani joka muutti kauan kotoa. Nyt minulla on jo oma perhe ja omat verkostot, mutta tuntuu että olen jotenkin yksin. Vanhempiani nään välimatkan vuoksi noin 2-3 kertaa vuodessa. Lapseni jäävät tietysti paitsi isovanhempien huomiosta ja hoidosta. Omat sisarukseni asuvat vanhempieni lähellä ja heidän lapset melkein asuvat kesät mummon ja papan luona. Vanhemmillani on tapana soittaa minulle ja kertoa siskojeni ja heidän lapsien kuulumiset. Se tuntuu jotenkin vielä kurjemmalta kun tajuan etteivät omat vanhempani edes tunne minua enää...saati että tietäisivät mitä meidän perheessä tehdään ja mitä meille kuuluu.
Pääseekö joku kiinni ajatukseen....
Ja joo, tiedän että oma valinta muuttaa kauas.
Kommentit (35)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teidän kommentoijien kannattaisi lukea tuo 70-luvulla syntyneiden äidit - ketju täältä AV:lta. Hyvin silmiä avaavaa.
Kyllä ne vanhemmat osaa hylätä lapsensa vaikka se aikuinen lapsi ei muuttaisikaan toiseen kaupunkiin. Mun äiti kohtelee mua kuin kasaa p*skaa, ihan vaan koska mä oon ainoa sisaruslaumasta jolla ei ole ammattia, koska en ole pystynyt opiskelemaan kroonisten kipujen takia. Se on sen mielestä oikeus halventaa ja haukkua. Muita sisaruksia se arvostaa ja kehuu aina, mut mua se haukkuu aina. Tekisin mitä vaan niin vastauksena on haukkumista ja nälvintää, syrjintää.
Tänään siltä "äitiltäni" tuli mulle käsky t*ppaa itteni, etten enää olis hänen riesana. Että sellanen "äiti".
En koe etääntyneeni, vaikka monen tunnin ajomatkan päässä asutaankin. Samalla suunnalla asuu myös veli, loput sisarukset tällä hetkellä lähempänä tai kotona. Käydään kotipaikkakunnalla n. kerran kuussa-parissa ja lomilla pidempään, miehen lapsuudenkoti on samalla suunnalla, niin hoidetaan molemmat mummolla samalla reissulla.
Vanhemmat käy täällä päin myös usein, enenevässä määrin, kun lapsenlasten määrä lisääntyy.
Miehen perheessä on vähän eri juttu, kyllä ne lähellä olevat sisarukset auttaa toisiaan ja mummo hoitaa lastenlapset, me ollaan niitä kaupunkilaisserkkuja, jotka tulee käymään, mutta tänne päin on pitkä matka. Osin johtuu kyllä sairauksista, töistä, rahattomuudesta, osin kai ihan viitsimisestä.
Tää on nimenomaan kiinni niistä vanhemmista. Kaikilla ei rakkautta riitä, ja ovat tylyjä ja kylmiä. Silloin se kauas muuttava lapsi unohdetaan, ja se ei ole todellakaan mikään vahinko vaan ihan tietoinen valinta.
Mun vanhemmat ovat tehneet tämän ja myös mieheni vanhemmat ovat tehneet tämän. Olimme siis molemmat sisarusparvien ainoat pois muuttaneet kun lähdimme yliopistoon.
Kurjaa tässä on se että meidän lapsemme eivät merkitse yhtään mitään näille isovanhemmille. Eli eivät viitsi, halua, jaksa edes näihin lapsenlapsiin tutustua tai pitää yhteyttä. Ihan päin näköä on sanottu että lähellä asuvat lapsenlapset on niitä oikeita lapsenlapsia ja meidän kauempana asuvat ”vääriä” jotka eivät ole ollenkaan niin tärkeitä ja rakkaita.
Todella törkeästi sanottu :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä! Tajuan täysin mitä ajat takaa.
Mulla oli aika kylmä ja tunteeton lapsuudenkoti ja aika tylyt vanhemmat, piiskaakin tuli mutta pidin kotia normaalina kuitenkin.
Muutin 400km päähän opiskelemaan ja jotenkin vanhemmat sitten päättivät hylätä minut. Siihen asti olin ollut ns suosikkilapsi, hyvä koulussa, kympin tyttö. Mutta muutettuani vanhemmat alkoi paapoa nuorempaa sisarusta ja tämä sai myöhemmin jo aika sairaat mittasuhteet (sisarus sai autoja, asuntoja ja mökin lahjaksi, mä en mitään).
Vanhemmat lopetti soittelun, eivät kutsuneet jouluksi, killinkiäkään en saanut rahaa, en edes joululahjaa.Mun saavutukset sivuutettiin olankohautuksella (valmistuminen yliopistosta, työpaikka, ylennys jne) ja samalla sisaruksen pieniä saa utuksia hehkutettiin ylettömästi (esim työvoimakurssia!).
Kun sain lapset niin ei mitään mielenkiintoa mun lapsia kohtaan. Sisaruksen lapsi on toki ihmeellisin asia maailmassa. Mun lapsia ei hoideta eikä tavata. Ei pyydetä kylään eikä tulla jos mä pyydän.
Näin tässä vaan kävi. Olin itse koko ajan kohtelias ja ystävällinen ja yritin pitää yhteyttä. Vanhemmat vaan täysin hylkäsi mut. Nyt mennyt kolme vuotta eikä ole kuullut mitään. En enää jaksa yrittää, tää on heidän valinta ja ollaan sitten näin. Joko he vaan koki että lapsi on ”menetetty” tai sit inhoavat mua koska olen suvun ensimmäinen akateeminen ja ovat itse kouluttamattomia. Kukapa tietää.
Sisaruksesi saa varmasti myös vanhat vanhemmat niskoilleen. Häntä ajetaan sisään tähän systeemiin.
Tää on totta varmaan. V*tuttaa itseä silti nuo todella kalliit vanhempieni sisarukselle ostamat lahjat. Mä en ole kotoa muuttamisen jälkeen saanut mitään, edes suklaarasiaa jouluna. Jännä miten vanhempien mielestä on ookoo ostaa vain yhdelle asunto tai auto.
Ne voidaan aikanaan ottaa huomioon ennakkoperintönä perunkirjoituksessa.
Pidä kirjaa niistä.
Miten lahjoista edes voisi pitää kirjaa? Kun on oikeasti etääntynyt lapsuudenperheestään ensin maantieteellisesti ja sitten henkisesti? Kuka kertoisi noista lahjoista? Missä ne edes näkyisi, jos jälkeenpäin haluaisikin selvittää? Ei kukaan näe kuka luottokorttia käyttää tai allekirjoittaa asiakirjoja. Ei edes verottaja.
Nääh.
Olen muuttanut lapsuudenkodista kauas ja olen mielestäni etääntynyt vanhemmistani varsin paljon. Toisaalta siskoni on muuttanut yhtä kauas, mutta toiseen suuntaan, eikä hän mielestä ei ole etäntynyt yhtä paljon - tai ainakin vanhempani kertoilevat hänen kuulumisiaan samaan tapaan kuin aapeen vanhemmat aapeen sisarusten kuulumisia. Kyse on siis pikemminkin siitä, pitääkö yhteyttä, kuin siitä, kuinka kaukaa sitä yhteyttä pitää.
Voi tosin olla, että vanhempani kertovat sisarukselleni minusta samoin - ja että tarinat sisareni edesottamuksista ovat yhtä pienille tiedonmurusille perustuvia, kuin mitä vanhempani minun asioistani tietävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lähtenyt kuin 30 km päähän opiskelemaan, mutta yhtä hyvin olisin voinut muuttaa toiselle mantereelle. Kasvattivanhemmat oli niin helpottuneita että saivat keskittyä biologiseen lapseensa. Olin sitten aika lailla omillani siitä lähtien.
No väitän että erittäin usein vanhemmilla on SUOSIKKIlapsi ja sen jölkeen kun se ei-suosikki muuttaa opiskelemaan, se ihan tietoisesti päätetään hylätä että voidaan keskittyä suosikkiin. Suosikkia sit paapotaan entistä kovempaa.
Mun lapsuisperheessä suosikkisiskolle maksettiin opinnot ja rakennutettiin omakotitalo. Isi maksoi. ja kyllä todella oon katkera.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siskolle maksettiin ajokortti, auto ja asunto kalusteineen. Minä sain "oppia tulemaan toimeen omillani". Yhteydenpito katkesi vuosiksi mutta nyt, kun vanhukset tarvitsevat apua kotiin, minun pitäisi irtisanoutua työstäni, myydä asuntoni ja muuttaa heidän luokseen paapomaan kun pilallepassatusta siskostani ei siihen ole.
Juu ei. Oppikoot tulemaan toimeen omillaan.
Suosikkilapsi-kuvio taitaa olla paljon yleisempi kuin luullaan. Meillä ei ole edes mitään riitaa tai välit poikki mutta silti koko perintö on testamentattu sisarukselleni. Vanhemmat ei viitsi edes piilotella suosimista vaan kertoivat testamentista ja perusteli sillä että kun se N.N. on niin paljon rakkaampi!
Tän ilmotuksen jälkeen kyllä välit jäätyi aika lailla. Olin tuon tiennyt toki aina mutta pitikö se päin näköä sanoa toiselle lapselle...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmat hylkäsivät minut kun jäin työttömäksi, lopulta sairastuin masennukseen ja kaupan päälle tuli asperger-dg. Välimatkaa 20 km ja ikinä eivät käy kylässä. Soittelevat pari kertaa vuodessa.
Vanhemman rakkaus ei tod. ole ehdotonta ja ikuista. Varsinkaan jos lapsella on mielenterveysongelmia.
Hulluilla on hullujen ongelmat
Mä en ymmärrä tätä väninää kun aikuiset ihmiset itkee vanhempien perään. On aika luonnollista että kun on paljon välimatkaa eikä usein nähdä että henkinen etäisyyskin kasvaa.
Te olette valinneet lähteä tai jäädä, vanhemmat ovat saaneet tyytyä tilanteeseen. Tottakai lähempänä, vaikka samalla paikkakunnalla asuviin kehittyy lähempi suhde. Koettakaa ymmärtää vanhempianne eli kasvakaa aikuisiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä tätä väninää kun aikuiset ihmiset itkee vanhempien perään. On aika luonnollista että kun on paljon välimatkaa eikä usein nähdä että henkinen etäisyyskin kasvaa.
Te olette valinneet lähteä tai jäädä, vanhemmat ovat saaneet tyytyä tilanteeseen. Tottakai lähempänä, vaikka samalla paikkakunnalla asuviin kehittyy lähempi suhde. Koettakaa ymmärtää vanhempianne eli kasvakaa aikuisiksi.
Olet väärässä. Jos lapsia tekee, niille pitää olla TASAPUOLINEN. Törkeän väärin ostaa yjdelle autot, asunnot, mökit ja talot ja toiselle ei mitään. Ja perustella sillä että tää toinen nyt vaan jäi asumaan lähelle ja on siksi rakkaampi.
Ne voidaan aikanaan ottaa huomioon ennakkoperintönä perunkirjoituksessa.
Pidä kirjaa niistä.