Ihan kauheaa tajuta, ettei pidä vanhasta lapsuudenkaveristaan enää yhtään

Kyllä on kokemusta, että elämä vaan vie niin eri suuntiin että ajatus- ja arvomaailmatkin ovat muuttuneet aivan toisistaaan poikkeaviksi. Varmaan aika yleistä.

No, tuo suhde on solmittu tiettyyn elämän vaiheeseen ja tilanteeseen ja sen motiivit ei enää täyty.

Mulla kävi noin lähes kaikkien lapsuuden ystävieni kanssa. Se harmittaa kyllä. Mutta ei sille mitään voi jos kasvetaan erilaisiksi.

En minäkään pidä enää kaikista vanhoista ystävistäni. 

Mulla on yks kaveri, joka ei koskaan puhu mistään muusta kuin itsestään ja omista vaivoistaan ja ongelmistaan, joita sillä tosiaan riittää! Käsittämätön tapaus. 

Vastaan sen puheluihin vain muutaman kerran vuodessa koska en jaksa sen enempää.

Hät hätää muistaa kysyä, että mitä mulle kuuluu ja puoli minuuttia kestää kuunnella mun kuulumisia. Pitää välillä oikein puhua päälle, jos joskus haluan saada jotakin sanottua.

Huomasin saman, kun näin lapsuudenystävää viikonloppuna.

Ei vaan ollut enää sitä kemiaa mitä ennen oli.

Minusta hän on muuttunut huonompaan suuntaan, mutta ehkä hän ajattelee samoin minusta. Syytän tästä muutoksesta salaa vähän hänen nykyistä poikaystäväänsä, joka on omituisen neuroottinen ja ystäväkin muuttunut sellaiseksi. Ennen hän oli rento ja hauska tyyppi.

Mä tajusin tässä vasta, että mun lapsuuden kaverit olivat kamala  kiusaamisrinki. Osallistuin valitettavasti itsekin siihen joskus, mutta useimmin olin yksi kiusatuista.

Niiden jengi pitää yhä yhteyttä. Mä olen se vieraileva stara, joka ei sitten viihdy yhtään niin teennäisessä porukassa.

Erilleen kasvaminen ei koske ainoastaan parisuhdetta.

Pitkään oli tuollainen olo, mutta kun kävin viime vuonna vanhan lukiokaverin nelikymppisillä, oli molemmille ihan selvää, että ne yhteiset jutut ovat siellä 20 vuoden takana. Sen jälkeen ei olla pidetty yhteyttä, eikä ole enää tarvettakaan. Helpottavaa.

Vierailija kirjoitti:

En minäkään pidä enää kaikista vanhoista ystävistäni. 

Mulla on yks kaveri, joka ei koskaan puhu mistään muusta kuin itsestään ja omista vaivoistaan ja ongelmistaan, joita sillä tosiaan riittää! Käsittämätön tapaus. 

Vastaan sen puheluihin vain muutaman kerran vuodessa koska en jaksa sen enempää.

Hät hätää muistaa kysyä, että mitä mulle kuuluu ja puoli minuuttia kestää kuunnella mun kuulumisia. Pitää välillä oikein puhua päälle, jos joskus haluan saada jotakin sanottua.

Ohis: mikis ihmeessä kiusaat häntä olemalla vastaamatta puheluihin?

Kaipaan aikoja, kun lankapuhelimesta ei tiennyt, kuka soitti ja ain vastattiin, kun kotona oltiin.

Joo, aika kurjaa, mutta tosi yleistä ymmärtääkseni. Mulla oli lapsena ja teini-ikäisenä tiivis neljän tytön kaveriporukka, tehtiin kaikkea yhdessä ja oltiin kimpassa niin koulussa kuin vapaallakin. Parikymppisenä erkaannuttiin tahoillemme, emmekä enää ole missään tekemisissä. Muutama vuosi sitten kävin kylässä sen yhden ns. bestikseni luona ja huomasin, että meillä ei ole yhtään mitään yhteistä, en varmasti häneen tutustuisi / kaverustuisi, jos osuisimme vaikka samaan työpaikkaan nyt aikuisena. En ole jaksanut päätäni tällä vaivata, ihmiset muuttuvat. Joskus tietysti kateellisena kuuntelen heitä, joilla edelleen lapsuudenystävään lämpimät välit. Itse ajattelen niin, että kun mekin olimme pienestä maalaiskylästä kotoisin, niin siellä samanikäiset ystävystyivät keskenään, eikä ollut niinkään väliä sillä, oltiinko samanhenkisiä. Aikuisena on enempi valinnan varaa.

Ap, mikä on se "suurin muutos" joka on teidän välit on muuttanut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään pidä enää kaikista vanhoista ystävistäni. 

Mulla on yks kaveri, joka ei koskaan puhu mistään muusta kuin itsestään ja omista vaivoistaan ja ongelmistaan, joita sillä tosiaan riittää! Käsittämätön tapaus. 

Vastaan sen puheluihin vain muutaman kerran vuodessa koska en jaksa sen enempää.

Hät hätää muistaa kysyä, että mitä mulle kuuluu ja puoli minuuttia kestää kuunnella mun kuulumisia. Pitää välillä oikein puhua päälle, jos joskus haluan saada jotakin sanottua.

Ohis: mikis ihmeessä kiusaat häntä olemalla vastaamatta puheluihin?

Kaipaan aikoja, kun lankapuhelimesta ei tiennyt, kuka soitti ja ain vastattiin, kun kotona oltiin.

Kiusaan? Tarkoitatko, että sanon suoraan, että älä enää koskaan soita mulle?

Mä itseasiassa laitoin välit poikki jo kerran mutta sitten muutamien vuosien jälkeen kun hän vaan halusi soittaa niin olen välillä vastannut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään pidä enää kaikista vanhoista ystävistäni. 

Mulla on yks kaveri, joka ei koskaan puhu mistään muusta kuin itsestään ja omista vaivoistaan ja ongelmistaan, joita sillä tosiaan riittää! Käsittämätön tapaus. 

Vastaan sen puheluihin vain muutaman kerran vuodessa koska en jaksa sen enempää.

Hät hätää muistaa kysyä, että mitä mulle kuuluu ja puoli minuuttia kestää kuunnella mun kuulumisia. Pitää välillä oikein puhua päälle, jos joskus haluan saada jotakin sanottua.

Ohis: mikis ihmeessä kiusaat häntä olemalla vastaamatta puheluihin?

Kaipaan aikoja, kun lankapuhelimesta ei tiennyt, kuka soitti ja ain vastattiin, kun kotona oltiin.

Apua en todellakaan kaipaa lankapuhelinta ja sitä että jäisi jonkun jaarittelijan kynsiin. Inhoan itse asiassa kaikkia mahdollisia puhelimia.

Jep, viimeistään lasten saanti vei eri poluille.

Ennen lisääntymistä ajattelin vuosikausia, että ei me nyt olla voitu ihan täysin erilleen kasvaa, ja nähtiin vaikka en saanut niistä tapaamisista enää mitään irti, enkä oikeasti usko että ystävänikään. Mutta koska hänellä oli niin vähän muita ystäviä, jostain velvollisuudesta näin häntä. Tehtiin aina samat asiat samalla kaavalla, lähtien tietyn olutmerkin tilaamisesta baarissa, vaikken enää pitänyt ko. juomasta erityisemmin.

Sitten kun hänkin sai lapsia, tajusin ettei me voida enää hengata. Täysin eri näkemykset kasvatuksesta ja ystävän persoonan raskaimmat piirteet korostuivat, pahimpana sellainen todella uuvuttava arkisten asioiden turha problematisointi. Ei kiinnostanut enää yhtään kuunnella puoli tuntia henkilön marinaa asiakaspysäköinnistä tms.