ulkomaalaisten vaimot

en ikina ottais suomalaista miesta enaa.

oma ulkkis on ihanaakin ihanampi, ei mikaan perusjuntti.

mekin asutaan miehen kotimaassa, ja puhutaan suomea ja syodaan yhdessa ruisleipaa ja salmiakkia jne.

enka vaihtais.

että voisimme miehen kanssa yhdessä juoda pari lasia punaviiniä silloi tällöin. Mieheni ei nimittäin juo lainkaan alkoholia. Mutta suomalaista ruokaa syömme, ja suomen kielikin sujuu.



Mutten kuitenkaan hyvää miestä vaihtaisi pois parin punkkulasin takia ;).

en ikina ottais suomalaista miesta enaa.

oma ulkkis on ihanaakin ihanampi, ei mikaan perusjuntti.

mekin asutaan miehen kotimaassa, ja puhutaan suomea ja syodaan yhdessa ruisleipaa ja salmiakkia jne.

enka vaihtais.

oot saanu miehen oppimaan suomea ? toi munkin mies on kyllä tosi hyvä mies mutta aina toisinaan tulee näitä ajatuksia.. ei tosiaan vaihtamalla paranis että siitä ei pitäis olla kiinni.

ap

Mun mies ulkomaalainen enkä ole kertaakaan noin joutunut ajattelemaan.



En koe jääväni paitsi mistään. Suomalaisia ruokia syödään kun mieli tekee, kuunnellaan suomalaista musiikkia (mieheni tuntee enemmän suomi rock bändejä kun minä), katotaan suomalaisia elokuvia yms.

mieheeni. Suomea puhuu tarvittaessa ja juo jopa joskus lapinkultaa... En vaihtais.

kansallismielinen juntti tai amerikkalainen cowboytyylinen äijä tai englantilainen pubissa istuva kaljamaha tai...

;-)

suomalaista miestä paitsi ehkä lätkää katsoessa, jos Suomi voittaa. Siinäkin on kyse enemmän suomalaisesta seurasta yleensä.



Suomalaisten sarjojen tai elokuvien pointtia ei mieheni ymmärrä lainkaan, mutta varmaan aika harva suomalainenkaan mies nauraa "Kumman kaa"-huumorille.



Kesällä on niin ihana tulla Suomeen mieheni kanssa, kun hän on niin ihastunut kaikkeen ja voin ylpeänä esitellä synnyinmaatani ja sitten loppuvuosi huokaillaan, kuinka kaikki muka on paremmin Suomessa :-).

juo kyllä lapinkultaa, syö kaikkia mahdollisia perinneruokia (ruisleipä, mämmi ja lanttulaatikko suosikkkeja!), harrastaa hiihtoa ja luistelua, rakastaa saunomista ja väkeviä salmiakkeja. Suomen kieli on vielä vähän niin ja näin, mutta ymmärtää melko hyvin ja halu oppia on kova. Me eletään niin tavallista SUOMALAISTA elämää, etten yleensä edes muista ettei mies ole suomalainen vaan itse asiassa kotoisin todella erilaisesta maasta. Kuitenkin hän on asunut täällä vasta 1,5 vuotta. Eli siis varmaan sopeutunut aika hyvin...

Mieheni on huippu: viiden tähden aviomies ja isä, älykäs, korkeasti koulutettu, kansainvälinen, kielitaitoinen, hyvännäköinen, tyylitietoinen...Eipä ole yhteisen matkan varrella kertaakaan juolahtanut mieleen, että jotakin jäisi uupumaan.



Sen sijaan olen kaivannut epätoivoonkin asti suomalaista luontoa, vapautta liikkua (ei huolta turvallisuusriskeistä), hyvin organisoitua yhteiskuntaa, ruisleipää, marjoja, raejuustoa, salmiakkia jne.

ulkomaalaisen miehen vaimon aikuisena lapsena sanoisin, että vaikka olen tavallaan saanut lahjaa kahden kulttuurin perimän ja edut, olen saanut myös kokea, miten olen kahdessa kulttuurissa aina se ulkomaalainen ja ulkopuolinen. Joten siinä mielessä olisin ehkä kenties kuítenkin preferoinut äitini valinneen itselleen kotimaisen puolison ja minulle yhdet juuret.



Te vaimot ja äidit tulette aina pysymään suomalaisina - teillä tulee aina olemaan kansallinen identiteetti.



Teidän lapsillanne on kaksi identiteettiä.



Vaan kussakin kotimaassa näitä identiteettejä ei koskaan tulla ottamaan täydestä. Vai mitä sanotte siitä, että Barack Obamaakaan ei kutsuta kenialais-amerikkalaiseksi vaan mustaksi presidentiksi. Yhtä laillahan hän on musta kuin valkoinenkin. Ja yhtä lailla minä olen britti kuin suomalainenkin. Omasta mielestäni. Vaan en suomalaisten mielestä - heille olen ulkomaalainen. Enkä briteille. Heistä olen ulkomaalainen.



Teille kaikille silti onnea ja voimia. Ja ymmärrystä tukea lapsianne.

ulkomaalaisen miehen vaimon aikuisena lapsena sanoisin, että vaikka olen tavallaan saanut lahjaa kahden kulttuurin perimän ja edut, olen saanut myös kokea, miten olen kahdessa kulttuurissa aina se ulkomaalainen ja ulkopuolinen. Joten siinä mielessä olisin ehkä kenties kuítenkin preferoinut äitini valinneen itselleen kotimaisen puolison ja minulle yhdet juuret.

Te vaimot ja äidit tulette aina pysymään suomalaisina - teillä tulee aina olemaan kansallinen identiteetti.

Teidän lapsillanne on kaksi identiteettiä.

Vaan kussakin kotimaassa näitä identiteettejä ei koskaan tulla ottamaan täydestä. Vai mitä sanotte siitä, että Barack Obamaakaan ei kutsuta kenialais-amerikkalaiseksi vaan mustaksi presidentiksi. Yhtä laillahan hän on musta kuin valkoinenkin. Ja yhtä lailla minä olen britti kuin suomalainenkin. Omasta mielestäni. Vaan en suomalaisten mielestä - heille olen ulkomaalainen. Enkä briteille. Heistä olen ulkomaalainen.

Teille kaikille silti onnea ja voimia. Ja ymmärrystä tukea lapsianne.

Oikeasti, älä yritä tuota samaa vanhaa kaavaa millä saadaan syyllistettyä naiset joilla ulkomaalainen mies ja aivopestyä ihmiset luulemaan, että ihminen jolla kaksi kansalaisuutta on jotenkin vajaa täydestä onnesta.

"tragic mulatto", tunnettu valkoisten amerikkalaisten aloittama propaganda siitä, että mulatti ei voi olla onnellinen, elää edelleen ihmisten mielessä "totuutena".

Itse ulkomailla asuvana kahden allekouluikäisen lapsen äitinä miten usein näitä asioita. Että miltä lapsista tuntuu kasvaa ns. ulkomaalaisena heidän omassa syntymämaassaan. Mieheni ja minä olemme molemmat eri maista kuin tämä missä nyt asumme. Yhteinen kielemme on tämän maan kieli. Joskus on vaikeaa kun ei tiedä tarpeeksi tämän maan kulttuuriperinteistä (siis ihan keski-Euroopassa ollaan että ei sillä).



Yritän todellakin tukea lapsiamme, että heistä kasvaisi avoimia ja onnellisia aikuisia..

Olen miettinyt paljon just noita lasten identiteettijuttuja. 5 v poika kutsuu itseaan suomalaiseksi, vaikka ei ole edes Suomen kansalainen. Toivottavasti tuo kahden kulttuurin yhdistelma toisi mukanaan myos positiivisia kokemuksia lapsillemme.Vastaan tassa samalla ap:lle, etta on yksi asia, jonka vaihtaisin pois vaikka heti: on tosi vaikeaa jokaikinen paiva pitaa lasten suomen kielen taitoa ylla. Joka paiva on minun puhua pulputettava ja pantava suomenkieliset dvd:t paalle tai netista pikkukakkonen, muuten kielitaito nayttaa lapsilla ruostuvan ihan parissa paivassa. : (



Ois kiva joskus otta rennommin, mutta sen jalkeen kun esikoinen meni kouluun, hanen kielitaitonsa on karsinyt pahasti. Siis vaikka han on koko ikansa kaynyt englanninkielisissa tarhoissa ja kerhoissa, nyt 5-vuotiaana tosiaan on alettava tsemppaamaan paivittain tuon suomen kielen kanssa, ennen ei ongelmia ollut. Myos 2 1/2 v tytto puhuu englantia paremmin kuin suomea, vaikka viettaakin suurimman osan aikaansa minun kanssani. : (



Mies sen sijaan on ihan kuin suomalainen perusjatka, juo lapin kultaa ja kay saunassa veljeni ja isani kanssa, pilkkoo takkapuut ja tuijottaa urheilua telkkarista. : D Kieli vain on eri, mutta puhun nyt englantia melkein aidinkielen tasolla, joten sekin on ok. Mies viihtyy Suomessa tosi hyvin, kun siella niin usein lomailemme. Samoin kaikki kotityot ja lastenhoitohommat sujuvat miehelta paivittain ja kulttuurieroihin en juuri ole viela 10 vuoden jalkeenkaan tormannyt. Kunnon perusmies tuo on.

ei ole koskaan tullut tuollaista tunnetta.

Ensinnäkin olen absolutisti joten ei tee mieli Lapin kultaa.

Toiseksi minun ja mieheni yhteinen kieli on suomen kieli.

Asumme tosin Suomessa.

Itse ulkomailla asuvana kahden allekouluikäisen lapsen äitinä miten usein näitä asioita. Että miltä lapsista tuntuu kasvaa ns. ulkomaalaisena heidän omassa syntymämaassaan. Mieheni ja minä olemme molemmat eri maista kuin tämä missä nyt asumme. Yhteinen kielemme on tämän maan kieli. Joskus on vaikeaa kun ei tiedä tarpeeksi tämän maan kulttuuriperinteistä (siis ihan keski-Euroopassa ollaan että ei sillä).

Yritän todellakin tukea lapsiamme, että heistä kasvaisi avoimia ja onnellisia aikuisia..

Tuntuu ihan oikeasti hyvältä, että ajattelet näitä asioita. Sillä minun äitini oli aina sitä mieltä, että vain kuvittelimme, sisarukseni ja minä, tämän juurettomuuden. Uskon, että lapsiallasi on aivan erilaiset lähtökohdat kohdata molemmat ihanat identiteettinsä, kun ja jos olet itse tiedostanut, että yhteentörmäyksiä tulee.

Yhteentörmäyksiähän tulee itse kullekin elämässään - ei vain kahden kulttuurin lapsille - mutta tärkeintä onkin, että oma lähiympäristö - lue: äiti/isä - suhtautuvat näihin ymmärtävästi ja tukien.

Tiedän, ettei tiesi ole kaikkein helpoin, mutta tuolla asenteellasi tulet ja tulevat lapsesi pärjäämään. Uskon siihen vakaasti.

Mitä tulee sitten siihen, että on saanut kasvaa kahdesn kulttuurin vaikutusalueella ja kahdessa kulttuurissa, niin oma kokemukseni on (kaikesta mainitsemastani huolimatta!!!) että on valtava lahja saada syntymälahjanaan kaksi kiletä, ymmärrystä kahden kulttuurin lähestymistavasta elämään ja ongelmiin ja ratkaisuihin. Kunhan vain tuo vanhemmilta saatava ymmärrys ja tuki ulkoa tuleviin paineisiin kulkee kasvussa mukana.

Halaus Sinulle ja lapsillesi

PS: Älä lopeta suomen puhumista. Ja opetathan lapsillesi kielen lisäksi niin laulut ja lorutkin!

Eniten häiritsee se, että mies ei osaa suomea. Asumme myöskin miehen kotimaassa ja ei sitä kieltä enää aikuinen opi kun ei kuitenkaan sitä tarvetta oikein ole. Lapsille toki puhun suomea, mutta ei mies ole oppinut, toki jonkun verran osaa, mutta ei paljoa. Kyllä omalla äidinkielellä osaa asiat ilmaista paljon paremmin, samoin olisi mukava keskustella joskus esimerkiksi lapsuusmuistoista, minkä merkkinen englannin kirja teillä oli, entä kouluruoat, mitä karkkeja söit lapsena, miten muistaa vaikka sen 95 mestaruuden, Suomen aiemmista tapahtumista jne. Siis tällaisia juttuja, joista vain suomalaiset voivat keskustella keskenään. Kyllä myönnän aika ajoin kaipaavani. Onhan siinätietenkin ne miehen maan asiat, että voi keskustella samalla tavoin, mutta se ei kuitenkaan ole sellainen yhteinen muisto, jota muistella vaan on aina kuitenkin ulkopuolinen toisin kuin olisi suomalaisen kanssa.

samoin välillä ärsyttää tosiaan se tietty ulkopuolisuus, kun miehellä on täällä perhe ja minulla ei niin pakostakin siinä jää vähän ulkopuoliseksi, vaikka minut onkin hyvin vastaanotettu, mutta silti.

Suomen kieltä kaipaan eniten, vaikka englantia hyvin puhunkin, mutta omalla äidinkielellä sanavarasto on paljon laajempi ja muutenkin kieli monipuolisempaa.

tuntuuko teistä koskaan siltä että olispa kiva olla suomalaisen miehen vaimona vaihteeksi, juoda miehen kanssa vaikka lapin kultaa tai ihan mitä vaan mutta kun sais edes puhua suomea jne. miehen kanssa. rakastan kyllä miestäni ja meillä menee ihan hyvin mutta onko muilla koskaan samatyyppisiä tunteita/ajatuksia ? asumme miehen kotimaassa.

ei.



En voisi kuvitellakaan olevani naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Ei ole mitään syytä, olen miesvalintaani täysin tyytyväinen. Ja valitettavasti mieheni on monessa suhteessa suomalaisempi kuin minä. Lisäksi meillä on enemmän yhteistä kuin monella suomalaisparilla, koulutusta ja arvomaailmaa myöten.



Sitäpaitsi voin keskustella mieheni kanssa suomeksi, ja jos haluaisin, juoda vaikka ylitse kaiken inhoamaani olutta...

En haluaisi olla suomalaisen miehen vaimo varsinaisesti, mutta jotenkin ymmärrän ap:n ajatuksia. Joskus olisi kiva kun voisi käyttää hauskoja suomalaisia kielikuvia, sananlaskuja ja leikitellä kielellä miten vain äidinkielellään voi. En kuitenkaan haikaile Suomeen tai suomalaisia tai suomalaisuutta.