Miksi mun äiti vastaa vieläkin usein mun puolesta, jos joku sanoo mulle jotain?

ja puhumaan puolestasi. Äitisi sitten puolustaa sua.

Mulla oli tämän asian takia jopa todella suuria ongelmia varsinkin varhais-teini-iässä. Lopetin vieraille puhumisen kokonaan jos äiti oli edes samassa tilassa/tilaisuudessa koska koin,et se puhuu mun puolesta kuitenkin..



Jotkut ihmiset pitivät minua pitkälle aikuisikään sulkeutuneena,jurona tai ujona vaikka todellisuudessa olen ihan puhelias ja sosiaalinen... äitini vain AINA onnistui puhumaan minun puolestani... ja kyllä,huomautin tästä jne,mutta ensin äitini ei tajunnut edes mistä puhun ja aikuisena aloin sanomaan ihan että "osaisin kyllä vastata itsekkin" niin äitini suuttui/loukkaantui... tai suuttuminen on väärin sanottu,hän pahoitti vain mielensä todella pahasti koska ei kokenut tekevänsä niin,eikä todellakaan edes tajunnut siinä olevan mitään pahaa tmv

Usein äitini myös kertoilee muille ihmisille multa kuulemiaan juttuja ominaan jne



Esim lastenhoidollisista nykytrendeistä äidillä ei olisi oikeasti mitään hajua mut mä oon saattanut kertoa hänelle jotain niin ei mene kuin päivä pari kun kuulen hänen selittävän samaa asiaa/juttua mutta niin,että saa aivan käsityksen,et H*N on sen lukenut jostain,saattaa jopa sanoa et "luin ihan vasta jostain...." jne



Olen tästäKIN huomauttanut mutta kun hän ei tajua tekevänsä niin... saattaa tehdä niin ihan vaikka mä seisoisin vieressä ja olisin noin 5min aiemmin kertonut sen jutun just hänelle..



3

Äitini tekee myös tuota, että "kertoo" minulta kuulemiaan juttuja ominaan. Tosi raivostuttavaa! Tekee myös niin että jos kerron minkä tahansa itseäni koskevan asian keskustelunavauksena, äiti ei ota siihen mitään kantaa vaan sanoo heti jotakin itsestään. Emme siis puhu ikinä mistään minun asiastani koska kaikki jutut kääntyvät heti häneen. Itse kuuntelen kohteliaasti hänen juttunsa ja kommentoin ja kyselen niistä.



Enpä minäkään ole mikään nynnerö, paitsi silloin kun olen käymässä vanhempieni luona. Varmasti kotipaikkakunnalla monet pitävät minua hiljaisena. Niin, kun en ole saanut äidiltä suunvuoroa...

vanhempien luona. Olen kuitenkin ihan normaali aikuinen ja nuorenakin olin itsenäinen, tai olisin ollut vielä paljon omatoimisempi ja itsenäisempi jos olisi annettu siihen mahdollisuus.



Ja kyllä se vieläkin ahdistaa, että mikä ihme tässä on, kun omat vanhemmat tuntuu pitävän jotenkin jälkeenjääneenä. Kovaan ääneen aina ihaillaan jonkun toisen tekemisiä, mutta mua aina vaan säälitellään. Siihen ei olisi mitään syytä: löytyy tutkinto yliopistosta, olen naimisissa, minulla on lapsia. Mutta ei. Vanhemmille olen aina rassukka, jonka puolesta täytyy kiiruhtaa puhumaan.

Näemme 4-5 kertaa vuodessa. Yksi syy on juuri se että jos näkee vähänkin useammin niin nämä lapsi- ja nuoruusvuosien päällepuhumis- ja muut ongelmat palaavat.

miehen äiti on ihan samanlainen. V*tuttaa kun en ole aiemmin analysoinut näitä asioita enempää. Mies on nynnerömpi luonteeltaan eikä osaa vieläkään oikein sanoa omalle äidilleen ei. Mulla on siis äiti ja anoppi molemmat samanlaisia määräilijöitä. Ja mies joka ei osaa sanoa ei.



Joskus alkaa vaan väsyttää tää tilanne...

ja voisin aloittaa kaiken alusta.



*Tarttisin kaljan*