Herättääkö empatiaa, jos alkoholisoitunut ihminen teloo itsensä invaksi

Eikö alkoholismi olekaan sairaus?

Vaikeaa on. Töissä on yksi sankari joka dokaa itsensä työkyvyttömäksi melkein joka viikonloppu, milloin on selkä rikki ja milloin käsi poikki. Tulee aina kovaan ääneen surkuttelemaan töihin miten on niin vaikeaa kun jotenkin nämä onnettomuudet sattuu aina hänelle ja nyt jouduttekin taas hoitamaan mun työt kun en voi mitään tehdä. En varsinaisesti olisi pahoillani jos työkyvyttömyys olisi pysyvää niin pääsisi tuostakin riesasta.

Jossain määrin herättää. Ei näitä juttuja koko ikänsä pumpulissa kasvanut voi ymmärtää.

Eipä tosiaan kiinnostele, ärsyttää vaan. Joutuvat noita örkkejä päivystyksessä jatkuvasti paikkailemaan ja jos isompia vammoja, lepyttelemään niitten viinanhimoa. Jatkuvaa rallia, koska sairaalastakin lähdetään pyjama päällä viinan tai muun kaman hakuun. Ja yöllä taas uudestaan vinkumaan hoitoa.

Ei se inhoa tai vihaakaan herätä.

Tottahan toki. Ihminen on käsikirjoitetun skeidan määrän summa.

Şinkkis

Syytön se siihen itse on ..

Kukaan ei lapsena päätä, että haluanpa juopoksi. Se on raskasta elämää, joka johtaa suuriin menetyksiin. Riippuvuus on sairaus, jolle on yleensä selitys geeneissä ja elämän historiassa. Kaikki päihderiippuvaiset herättävät minussa myötätuntoa. Tietenkin.

Riippuu onko taustalla poliittiset syyt.

Riippuu suhteesta alkoholistiin.

On jokaisen oma valinta, käyttääkö alkoholia vai ei. Itse olen 25 enkä ole koskaan juonut.

Ei herätä.

Eiköhän anneta Katjan olla, tuollainen törttöily on aina henkilökohtainen tragedia!

Olen elänyt alkoholistin kanssa parisuhteessa, eronnut  9 vuotta sitten kyseisestä ihmisestä. Ei herätä myötätuntoa, ei sitten yhtään. Alkoholisti on pahemmanpuoleinen narsisti ja syyttää aina muita ongelmistaan. Elämäni paras päätös oli ero tuosta narsisti alkoholistista. Hänellekin sattui aina kaikenlaista viinapäissään, oli ihmeen lujaa tekoa kun ei pahemmin koskaan käynyt. Tämä ihminen heikensi elämänlaatuani aivan järkyttävällä tavalla silloin kun olimme yhdessä, elämäni parani sen jälkeen kun erosin, minä en ollutkaan se hullu, vaan se hullu oli tämä alkoholisti.

Vierailija kirjoitti:

Olen elänyt alkoholistin kanssa parisuhteessa, eronnut  9 vuotta sitten kyseisestä ihmisestä. Ei herätä myötätuntoa, ei sitten yhtään. Alkoholisti on pahemmanpuoleinen narsisti ja syyttää aina muita ongelmistaan. Elämäni paras päätös oli ero tuosta narsisti alkoholistista. Hänellekin sattui aina kaikenlaista viinapäissään, oli ihmeen lujaa tekoa kun ei pahemmin koskaan käynyt. Tämä ihminen heikensi elämänlaatuani aivan järkyttävällä tavalla silloin kun olimme yhdessä, elämäni parani sen jälkeen kun erosin, minä en ollutkaan se hullu, vaan se hullu oli tämä alkoholisti.

Sukulaisissa on muutamia alkoholistipariskuntia. Parhaiten taitaa alkoholisti sopia yhteen toisen samanlaisen kanssa. Yksi on telonut itsensä pyörätuolikuntoon kännipäissään, vaimo vain jatkaa viinan ja oluen rahtaamista miehelleen, jota pitää ikäänkuin jumalasta seuraavana. Säälittävä näky. 

Ei herätä enää sääliä. Exäni on juoppo. Olemme silloin tällöin tekemisissä, koska hän on kaikesta huolimatta pohjimmiltaan hyvä tyyppi, kun on selvin päin. (Tiedän, että tämä kuulostaa kliseeltä).

Välillä ei kyllä huvittaisi edes kysyä, mitä hänelle kuuluu. Aina on hävinnyt kännykkä, lompakko, tai silmälasit. Sairaalassa ollut milloin minkäkin vaivan tai tapaturman vuoksi. Sanomattakin on selvää, että juurisyy kaikkiin ongelmiinsa on alkoholin liikakäyttö. Silti tämä loppumaton epäonni on hänen mielestään poikkeuksetta jonkun toisen syytä. Oli se sitten toinen ihminen, huonot olosuhteet, tai milloin mitäkin. Totuus on se, ettei hän olisi hävittänyt lompakkoaan, tai joutunut taas sairaalaan, jos hän olisi ollut selvin päin. Näitä selittelyjä kun on yli 30 vuotta kuunnellut, niin hyvin hankala on tuntea kovin suurta myötätuntoa tilannettaan kohtaan. En mitään pahaa tahtoisi hänelle tapahtuvan, mutta hän ihan itse tekee omasta elämästään erittäin vaikeaa.