Lue keskustelun säännöt.
Mitä voitaisiin tehdä sille, että lääkärit joutuisivat enemmän vastuuseen diagnosoidessaan somaattisia vaivoja psykologisiksi?
01.07.2020 |
Itselleni näin on käynyt kaksi kertaa (borrelioosi ja lupus), veljelleni kerran (aivoinfarkti), ystävälläni kerran (äärimmäisen vaikea allerginen reaktio), äidilläni kerran (pysyvä hermovamma)....
Ihan vain tästä lähipiiristä tulkitsen, että meitä on varmaan aivan kamala määrä, ja lääkärit luistelee näistä kyllä ihan ruusuntuoksuisina ulos. Jotenkin voisin sympatiseerata vaikeaa työtä, mutta ainakin itselleni asiaan on liittynyt myös todella epäasiallinen kohtelu, ihan suomeksi sanottuna v**tuilu.
Kun olet todella sairas ja joudut etsimään oikeutusta oireillesi, on se todella rankka kokemus. Oikeutuskaan ei vielä takaa että saat hoitoa, koska vasta oikeutuksen jälkeen sinua tutkitaan. Ja jos ekassa tutkimuksessa ei mitään löydy, joudut hakemaan joka kerta uudelleen oikeutuksen oireillesi.
Minusta tälle pitäisi tehdä jotain.
Kommentit (58)
Jaa.. minulta on kyllä aina löytynyt selvä vika, niinkuin lupuksessakin näkyy kyllä veriarvoissa, silti sinua ei ole uskottu..?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ahdistaa mennä lääkäriin just siks kun ei uskota. Saatan odottaa pitkään ja mennä ja siellä asenne on, että ollaan tultu ihan pienestä ja odotellaan.
Vierailija kirjoitti:
Jaa.. minulta on kyllä aina löytynyt selvä vika, niinkuin lupuksessakin näkyy kyllä veriarvoissa, silti sinua ei ole uskottu..?
Alkoi neurologisilla oireilla, mikään veriarvo ei värähtänytkään silloin. Kun selkeämpiä oireita alkoi tulla, minua ei enää haluttu tutkia kun neurologisia tutkittiin niin paljon. Oltiin käännytty päänuppidiagnoosiin, jolloin lisäkokeiden ottaminen koettiin sen pillin mukaan hyppimiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Jaa.. minulta on kyllä aina löytynyt selvä vika, niinkuin lupuksessakin näkyy kyllä veriarvoissa, silti sinua ei ole uskottu..?
Lupus ei näy veriarvoissa välttämättä mitenkään ja kun ei ole mitään lupus-verikoetta, niin jolloin vaikka näkyy, niin syytä ei välttämättä tunnisteta koska vaikuttaa vain "yleisiin" veriarvoihin.
Vierailija kirjoitti:
Jaa.. minulta on kyllä aina löytynyt selvä vika, niinkuin lupuksessakin näkyy kyllä veriarvoissa, silti sinua ei ole uskottu..?
Jaa... mieheni kuoli syöpään vaikka 1,5 vuotta valitteli kipuja... jaa... on se jännä... että yksityinen kokemus ei ole yleinen...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa.. minulta on kyllä aina löytynyt selvä vika, niinkuin lupuksessakin näkyy kyllä veriarvoissa, silti sinua ei ole uskottu..?
Alkoi neurologisilla oireilla, mikään veriarvo ei värähtänytkään silloin. Kun selkeämpiä oireita alkoi tulla, minua ei enää haluttu tutkia kun neurologisia tutkittiin niin paljon. Oltiin käännytty päänuppidiagnoosiin, jolloin lisäkokeiden ottaminen koettiin sen pillin mukaan hyppimiseksi.
Ja sokeakin näki, että olin aivan saat*nan sairas. Makasin toimistopöydän edessä töissä 20 minuutin välein, että jaksoin kannatella itseäni tuolilla. Noin muun muassa. Uskon, että minulla on jonkinlainen post-traumaattinen stressireaktio tästä, koska yli vuoden kesti ja elämä oli kuin jotain Kafkan Oikeusjuttua. Hyvä kun jaloillaan pysyy ja sitten lääkäri: "joo jos nyt vaan yrität olla ajattelematta koko ajan niitä oireita".
Lääkärit täytyy kouluttaa paremmin. Lääkäreiden tulisi olla myös naturopaatteja. On tärkeää myös pysytellä ajan tasalla. Useimmat peruslääkärit ihan ulalla siitä miten ihmiselimistö oikeesti toimii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lyömällä rautaputkella polvilumpioihin pitäisi saada haluttu vaikutus.
Minulle kävi näin. 20-vuotiaana 6 vuotta sitten hakeuduin lääkäriin outojen oireiden takia: rintakipuja, hengitysvaikeuksia, veriysköksiä ja nenäkipu. Diagnoosina oli, että olen psykoottinen ja erillään realiteeteista oireideni kanssa. Tapahtui Peijaksen sairaalassa.
Nyt 26-vuotiaana sain reumadiagnoosin: polykondriitti, eli rustotulehdus.
Tämä kokemus oli minulle tosi traumatisoiva, ja olen vielä nuori ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi näin. 20-vuotiaana 6 vuotta sitten hakeuduin lääkäriin outojen oireiden takia: rintakipuja, hengitysvaikeuksia, veriysköksiä ja nenäkipu. Diagnoosina oli, että olen psykoottinen ja erillään realiteeteista oireideni kanssa. Tapahtui Peijaksen sairaalassa.
Nyt 26-vuotiaana sain reumadiagnoosin: polykondriitti, eli rustotulehdus.
Tämä kokemus oli minulle tosi traumatisoiva, ja olen vielä nuori ihminen.
https://www.reumaliitto.fi/fi/harvinainen-reuma/diagnoosit/relapsoiva-p…;
Tämä tauti minulla siis diagnosoitiin lopussa Meilahdessa, kun korvani menivät punaisiksi ja turposivat, ja samoin poskeni.
"Jos sä ottaisit vaikka nokkaunia?"
Kun yritin selvittää miksi olen niin jumalattoman väsynyt. Kiitti. Selvitin sitten itse ongelman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, lääkärikoulutus täytyy uudistaa. Ja voivat sitten toimia robottien apupoikina.
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi näin. 20-vuotiaana 6 vuotta sitten hakeuduin lääkäriin outojen oireiden takia: rintakipuja, hengitysvaikeuksia, veriysköksiä ja nenäkipu. Diagnoosina oli, että olen psykoottinen ja erillään realiteeteista oireideni kanssa. Tapahtui Peijaksen sairaalassa.
Nyt 26-vuotiaana sain reumadiagnoosin: polykondriitti, eli rustotulehdus.
Tämä kokemus oli minulle tosi traumatisoiva, ja olen vielä nuori ihminen.
Olen todella pahoillani puolestasi. Tiedän niin täsmälleen mistä puhut. Se, että niiden tahojen, joiden pitäisi sinua auttaa, kääntää sulle selkänsä, tekee pahaa jälkeä ihmisessä. Tai just pahempi, siitä että sulle väitetään asioiden olevan sun päässä tulee ikään kuin manipulaatiota. Koska loppujen lopuksi kaikkea voidaan alkaa väittää sun päässä olevaksi. Ajattele, jos pomo aamulla ovella sanoo, että et ole täällä töissä, kuvittelet kaiken. Jos kukaan ei auta tai puutu, niin mitä voit sanoa? Suuttua? No sitten olet vielä aggressiivinen JA hullu.
Olet täysin tämän päättömän väitteen armoilla etkä voi puolustaa itseäsi mitenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitää vain lyödä tarpeeksi monelta lääkäriltä hampaat kurkkuun niin kyllä se muuttuu, kun tarpeeksi monelta lääkäriltä menee työkyky.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi näin. 20-vuotiaana 6 vuotta sitten hakeuduin lääkäriin outojen oireiden takia: rintakipuja, hengitysvaikeuksia, veriysköksiä ja nenäkipu. Diagnoosina oli, että olen psykoottinen ja erillään realiteeteista oireideni kanssa. Tapahtui Peijaksen sairaalassa.
Nyt 26-vuotiaana sain reumadiagnoosin: polykondriitti, eli rustotulehdus.
Tämä kokemus oli minulle tosi traumatisoiva, ja olen vielä nuori ihminen.
Olen todella pahoillani puolestasi. Tiedän niin täsmälleen mistä puhut. Se, että niiden tahojen, joiden pitäisi sinua auttaa, kääntää sulle selkänsä, tekee pahaa jälkeä ihmisessä. Tai just pahempi, siitä että sulle väitetään asioiden olevan sun päässä tulee ikään kuin manipulaatiota. Koska loppujen lopuksi kaikkea voidaan alkaa väittää sun päässä olevaksi. Ajattele, jos pomo aamulla ovella sanoo, että et ole täällä töissä, kuvittelet kaiken. Jos kukaan ei auta tai puutu, niin mitä voit sanoa? Suuttua? No sitten olet vielä aggressiivinen JA hullu.
Olet täysin tämän päättömän väitteen armoilla etkä voi puolustaa itseäsi mitenkään.
Kiitos, tuo tauti siis diagnosoitiin minulla nyt 26-vuotiaana, kun oireet olivat selkeät ja kiistattomat. Mitään 100% taetta ei ole, että tauti olisi ollut minulla jo 20-vuotiaana, mutta tuolloin aloin saada näitä samoja oireita ja käydä lääkärissä. Tuolloin korvani eivät vielä olleet punaiset ja turvonneet, ja diagnoosi ei sen puolesta ollut kiistaton. Mutta haluaisin ja toivoisin, että ne lääkärit, jotka eivät tuolloin tehneet työtään kohdallani, ja pitivät minua "pilkkanaan" saisivat tietää, että minä ihan oikeasti olin tuolloin sairas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi näin. 20-vuotiaana 6 vuotta sitten hakeuduin lääkäriin outojen oireiden takia: rintakipuja, hengitysvaikeuksia, veriysköksiä ja nenäkipu. Diagnoosina oli, että olen psykoottinen ja erillään realiteeteista oireideni kanssa. Tapahtui Peijaksen sairaalassa.
Nyt 26-vuotiaana sain reumadiagnoosin: polykondriitti, eli rustotulehdus.
Tämä kokemus oli minulle tosi traumatisoiva, ja olen vielä nuori ihminen.
Olen todella pahoillani puolestasi. Tiedän niin täsmälleen mistä puhut. Se, että niiden tahojen, joiden pitäisi sinua auttaa, kääntää sulle selkänsä, tekee pahaa jälkeä ihmisessä. Tai just pahempi, siitä että sulle väitetään asioiden olevan sun päässä tulee ikään kuin manipulaatiota. Koska loppujen lopuksi kaikkea voidaan alkaa väittää sun päässä olevaksi. Ajattele, jos pomo aamulla ovella sanoo, että et ole täällä töissä, kuvittelet kaiken. Jos kukaan ei auta tai puutu, niin mitä voit sanoa? Suuttua? No sitten olet vielä aggressiivinen JA hullu.
Olet täysin tämän päättömän väitteen armoilla etkä voi puolustaa itseäsi mitenkään.
Kiitos, tuo tauti siis diagnosoitiin minulla nyt 26-vuotiaana, kun oireet olivat selkeät ja kiistattomat. Mitään 100% taetta ei ole, että tauti olisi ollut minulla jo 20-vuotiaana, mutta tuolloin aloin saada näitä samoja oireita ja käydä lääkärissä. Tuolloin korvani eivät vielä olleet punaiset ja turvonneet, ja diagnoosi ei sen puolesta ollut kiistaton. Mutta haluaisin ja toivoisin, että ne lääkärit, jotka eivät tuolloin tehneet työtään kohdallani, ja pitivät minua "pilkkanaan" saisivat tietää, että minä ihan oikeasti olin tuolloin sairas.
Minä olen lähettänyt sähköpostiviestejä eri tahoille. Mm sille kaverille, joka otti minusta sukupuolitautikokeet kun selkärankani oli tulessa ja vaadin, että tutkitaan. No tutkihan se jotain. Sitä oli mukava sitten aviomiehen (15 liittoa) kanssa omakannasta availla, että mitä selvisi. No ei ollut kuppaa.
Musta on hassua, että mitään muuta kriteeriä tuolle "päävaivalle" ei ole kuin se, että lääkäri ei ole löytänyt valitsemillaan kokeilla sinusta vikaa. Eli siis lääkärin ei tarvitse diagnosoida sitä viimeistä diagnoosia mitenkään. Mielestäni esim. lähipiirin haastattelu, lääkkeiden käyttö, sairaslomat, harrastukset jne pitäisi haastatella. Joku lomake mielialasta tms. Ja potilaan OMA kokemus asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi näin. 20-vuotiaana 6 vuotta sitten hakeuduin lääkäriin outojen oireiden takia: rintakipuja, hengitysvaikeuksia, veriysköksiä ja nenäkipu. Diagnoosina oli, että olen psykoottinen ja erillään realiteeteista oireideni kanssa. Tapahtui Peijaksen sairaalassa.
Nyt 26-vuotiaana sain reumadiagnoosin: polykondriitti, eli rustotulehdus.
Tämä kokemus oli minulle tosi traumatisoiva, ja olen vielä nuori ihminen.
En ole minkään valtakunnan asiantuntija tässä, mutta mua kyllä kovasti kiinnostaisi kuulla, millaisella logiikalla psykoottisuus aiheuttaa veriysköksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi näin. 20-vuotiaana 6 vuotta sitten hakeuduin lääkäriin outojen oireiden takia: rintakipuja, hengitysvaikeuksia, veriysköksiä ja nenäkipu. Diagnoosina oli, että olen psykoottinen ja erillään realiteeteista oireideni kanssa. Tapahtui Peijaksen sairaalassa.
Nyt 26-vuotiaana sain reumadiagnoosin: polykondriitti, eli rustotulehdus.
Tämä kokemus oli minulle tosi traumatisoiva, ja olen vielä nuori ihminen.
En ole minkään valtakunnan asiantuntija tässä, mutta mua kyllä kovasti kiinnostaisi kuulla, millaisella logiikalla psykoottisuus aiheuttaa veriysköksiä.
Peijaksen sairaalan psykiatrin mukaan psykoottisuus ilmeni siten, että oireideni perusteella kuvittelin sairastavani jotain vakavaa. Mielestäni se oli aivan normaalia oireideni perusteella.
Ap jatkaa: jos luulet, että et voi joutua tällaiseen tilanteeseen, olet valitettavasti todennäköisesti väärässä. Minulla oli oireita, josta ympärilläni olevat ihmiset olivat aivan järkyttyneitä ja sanoin vain, että ei hätää, lääkärit kyllä tietää, kyllä tämä selviää ja järjestyy. Se oli juuri ennen ensimmäistä "oletko varma ettei tämä ole vain päässäsi" -keskustelua.