Tylsä kesä

Lapseni on joka toinen vkl isällään. Itelläni ei sukulaisia, ja lapsen isä koko kesän töissä ja lapsella etäiset välit isänsä vanhempiin.
En ihmettele että monet jättää lapset tekemättä kun tämä on tällaista. Ennen sentään oli joku yhteisö aina missä ihminen eli.
Jostain syystä lapsi haluaa olla vain kotona, näkee kavereitaan n. Kerran kuussa. Joudun melkein pakottaa hänet joka päivä jonnekkin, saa päättää tuleeko kanssani esim uimaan tai pyöräilemään vai meneekö yksin edes kävelylle. Lapsi on jo sen verran iso että ei aina kiinnosta minun kanssa yhdessä tehdä, onneksi edes ton verran. Eli pari kertaa viikossa.

Mutta ongelma tässä oikeastaan on se että tunnen itseni niin mahdottoman yksinäiseksi. Ja väsyneeksi kantamaan tätä arkea, kun joudun teinille jankatakkin ihan kaikesta arkisesta joka päivä ennen kuin mitään tekee.
Omilla kavereillani on sukulaisia joidenka luona lapset ovat puolet kesästä ja heillä on omat elämät, näen kavereita n. Kerran kuussa itsekkin, ei heillä ole aikaa enempää. Eikä niitä kavereita edes ole paljon. Tämä yksinäisyys vaan pahenee vuos vuodelta, tuntuu että on ikuisuus siihen että saan lapseni kunnialla kasvatettua aikuiseksi,vaikka siihen on enää 5 vuotta. Pelottaa että masennun sitä ennen enkä onnistu siinä.
Äitini kuoli masennukseen kun olin nuori, sekin varmasti lisää tätä pelkoa. Tästä viestistä ei edes pitänyt tulla tällainen itkuvirsi, mutta tuli kuitenkin. Miten tällaisesta elämästä selviää hengissä? :D itken mutta naurattaa toi vikan lauseen tragikoomisuus.
Ainiin ja lomautus ja loma sen päälle, joka todella pahentaa tätä yksinäistä ja turhautunutta oloa. En pääse edes töihin saamaan ajatuksia muualle.