Miksi vanhat ihmiset arvostavat vain pitkiä avioliittoja?

Pitkiin liittoihin mahtuu kaikenlaisia vaiheita, josta pariskunta on selvästi päässyt yli, koska liitto on pitkä.

Osoittaa kykyä sitoutua ja ratkaista ongelmia.

Olen ollut 25v naimisissa, en kynsinhampain vaan koska olemme tasapainoisia.

Momempuen vanhemmat olivat myös kuolemaan saakka yhdessä.

Opit vielä kun kasvat aikuiseksi

mies52v

Pitkä liitto kertoo ihmisen kyvystä kasvaa. Se on arvostettavampaa kuin jatkuva sinne tänne hyppiminen.

Isäni pohti kerran nykyajan avioliittoja ja sanoi, että on surullista kun ihmiset ei enää rakasta toisiaan. Käytetään vaan hyväksi ja sitten hylätään kun ei sovi omiin suunnitelmiin. Ei sitouduta aidosti eikä haluta kasvaa ihmisenä sen kumppanin kanssa vaan kasvetaan eri suuntiin ja lopulta erilleen. Parisuhteissa kilpaillaan ja nujerretaan toinen. Puuttuu kokonaan välittäminen.

Vierailija kirjoitti:

Eikö avioliitossa pidä olla sen aikaa kun se molemmista tuntuu hyvältä eikä ns kynsin hampain roikkua avioliitossa?

myötä- ja vastoinkäymisissä, niin hyvinä kuin huonoina aikoina, kaikissa elämän vaiheissa

Nykyään valan vannomisella ja sanansa pitämisellä ei tunnu olevan enää mitään merkitystä.

Nuorena ja vastarakastuneena sitä pitää kynsinhampain kiinni siitä rakastumisin kohteestaan. Aina se kohde ei ole edes se mitä kumppani oikeasti on vain unelma siitä mitä hänen pitäisi olla. Sorrutaan myös siihen että kynsin ja hampain sitä kumppania yritetään muuttaa.

Rakkaus on paljon seesteisempää. Keskustelut myös riitely on paljon helpompaa. Joskus jo puolesta sanasta tietää mitä toinen ajattelee, kun nuorempana herkästi ajatteli että se ajattelee tästä noin kun se on se mitä minä häneltä odotan. Silti tutustuminen toiseen eikä edes itseensä tule koskaan valmiiksi. Aina löytyy myös niitä uusia puolia syitä siihen miksi tutustumista ja suhdetta haluaa jatkaa.

Hyvässä sihteessa ei tarvitse roikkua kynsin hampain. Itselläkin on hujahtanut 35 v tosi nopeasti ja helposti oman puolison kanssa. Rakastamme edelleen toisiamme ja yhdessäolo on mukavaa. Paljon juttelua, naurua, hellyyttä ja seksiä.

Monet niissäkin pitkissä liitoissa joutuneet kestämään kaikenlaista. Alkoholismia, pahoinpitelyä, pettämistä ym. Kunniallista oli pysyä toisen rinnalla, oli tilanne mikä hyvänsä. Minusta se on surullista, jos jotkut jatkavat yhdessä vain, koska niin kuuluu tehdä. Arvostettavaa on oikeasti onnelliset liitot ja sen kyllä huomaa miten ovat kasvaneet yhteen. Joskus onnistuu,joskus ei ja se kaikki on vain elämää. Tärkeintä on elää sellaista elämää, jota aidosti haluaa elää ja tuntee olevansa oikeassa paikassa.

Yhtä hyvin voi kysyä, mitä järkeä on lyhyissä avioliitoissa.

Tämä palsta antaa kyllä raadollisen kuvan niin ihmisistä kuin heidän arvoistaan, moraalistaan ja ihmissuhteistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö avioliitossa pidä olla sen aikaa kun se molemmista tuntuu hyvältä eikä ns kynsin hampain roikkua avioliitossa?

myötä- ja vastoinkäymisissä, niin hyvinä kuin huonoina aikoina, kaikissa elämän vaiheissa

Nykyään valan vannomisella ja sanansa pitämisellä ei tunnu olevan enää mitään merkitystä.

Minä ainakin "lupasin" enkä "vannonut". Maistraatissa, 30 v sitten. Matkan varrella on ollut ihan riittävästi vaikeuksia ja niistä on päästy yli. On ollut myös hienoja aikoja ja kovaa työntekemistä. 

Kyllä mä arvostan myös lyhyitä avioliittoja, jos ovat ensimmäisiä. Jos taas monta kertaa pitää mennä naimisiin, niin miksei vaan mee suoraan huoraksi ilotaloon ja oo ylpeä tittelistään.

Vierailija kirjoitti:

Isäni pohti kerran nykyajan avioliittoja ja sanoi, että on surullista kun ihmiset ei enää rakasta toisiaan. Käytetään vaan hyväksi ja sitten hylätään kun ei sovi omiin suunnitelmiin. Ei sitouduta aidosti eikä haluta kasvaa ihmisenä sen kumppanin kanssa vaan kasvetaan eri suuntiin ja lopulta erilleen. Parisuhteissa kilpaillaan ja nujerretaan toinen. Puuttuu kokonaan välittäminen.

Jep, kyllä ennen oltiin parempia ihmisiä kun avioiduttiin rahan/taloudellisen pakon takia. 

Pitkät avioliitot ovat seurausta ajoista, jolloin toimeentulo ja yhteiskunnallinen tilanne oli epävarmempaa. Kansaeläke tuli vasta 1950-luvulla. 1970-luvulla oli vielä tavallista, että osa naisista jäi kotiäideiksi. Avioliitto oli taloudellista turvallista.

Ylipäätään kotiväkivaltaan,lasten hyväksikäyttöön ja muihin perheen sisäisiin ongelmiin on säädetty lait ja rajoitukset 1990-luvulta lähtien. Perhe ei ole enää pyhä instituutti, johon eivät saa muut puuttua. Nyt uskalletaan pelastaa lapset, vaimot, aviomiehet perhehelvetistä.

1800-luvulla oli myös vahvasti parisuhdetta romantisoiva aikakausi, mikä vaikuttaa meissä yhä. Siihen kuului uskollisuus, kirkkohäät ja pitkään kestävät suhteet ja miten leski näivettyi puolison kuollessa. Kaikki tuki sen tyyppistä parisuhdemallia. Nyt se on onneksi murtumassa.

MInäkin kuulun siihen ikäluokkaan, että kun kaverisi valitset sen kanssa sinnittelet. Erot meidän ikäluokassa ovat vielä hieman arveluttavia ja sosiaalisen statuksen kannalta tilanteita, joissa tuttavaverkostoei tiedä kenen kanssa olisi enää tekemisissä. Olen keski-ikäinen.

On erittäin hyvä, että parisuhdemalli on muuttumassa. Ettei sen tarvitse olla kaksi ihmistä sisäänsä sulkevaa ja miten erota voi, jos ei enää tunnu hyvältä. 

Pitkät liitot saattavat tuoda turvallisuuden tuntua jälkipolville.

(Kyllä pitkissäkin liitoissa niitä kommervenkkejä riittää, ei sen puoleen)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö avioliitossa pidä olla sen aikaa kun se molemmista tuntuu hyvältä eikä ns kynsin hampain roikkua avioliitossa?

myötä- ja vastoinkäymisissä, niin hyvinä kuin huonoina aikoina, kaikissa elämän vaiheissa

Nykyään valan vannomisella ja sanansa pitämisellä ei tunnu olevan enää mitään merkitystä.

Myötä ja vastoinkäymisillä tarkoitetaan lapsettomuutta, kuolemantapauksia perheessä ja suvussa, taloudellisesti rankkoja aikoja ja työttömyyttä, sairautta jne. Nykyajan liitot päättyy pääosin  siihen kun toinen on fyysisesti väkivaltainen, henkinen väkivalta, nöyryyttäminen ja kiusaaminen on päivittäistä ja tahallista. Yhdenkään ihmisen ei pidä jäädä suhteeseen jossa häntä kidutetaan kuoliaaksi ja sairaaksi. Ennen näistä ei ymmärretty lähteä. Onneksi nykyään pääsee pois.  Tämä em. fraasi ei käske uhraamaan henkeään tai jäämään hakattavaksi vaan liittyy normaalin parisuhteen haasteisiin. 

Kyllä osa nuoristakin haaveilevat ja haluavat pitkiä suhteita/avioliittoja. Ap. Voisi kertoa omat mielipiteet miksi et arvosta.

Mutta pakko sanoa että sukupolvi joka nyt on edesmenneet tai pieni osa vielä vanhainkodeissa. Eivät eronneet vaikka mitä oli (mies hakkasi tai kävi vieraissa ja naisen paikka oli silloin nytkin ja hellan välissä). He elivät uskon mukaan ja vanhoillis-arvot olivat tärkeämmät kuin rakkaus.

Ikäpolvi joka nyt ovat eläkkeellä erosivat silloin kuin asiat eivät olleet oikeasti hyvin, osassa avioliitoissa odoteltiin kyllä että vanhemmat menehtyi ja lapset muuttivat pois kotoa.

Nuoremmat sukupolvet (jota itse edustan), ovat menneet järkyttävästi ajatusmalliin jossa avioliitto pitäisi olla kokoajan samppanjaa ja vaahtokarkkeja sekä seksuaalisuus pitäisi koko elämä ajan kohdata. Aivan käsittämätöntä! Toivon salaan että tulevat sukupolvet palaavat joskus vähän lähemmäksi edeltävän sukupolven ajatusmaailmaan, elämästä tulee olemaan paljon antoisempaa/rikkaampaa kun myös niitä vastoinkäymisiä kohtaa.

Pitää jo alunperin valita puoliso jonka kanssa jaksaa jakaa elämän ilot ja surutkin. Lyhyissä liitoissa on valittu väärä kumppani ja tyritty mahdollisuus pitkään liittoon. Eli elämän yksi tärkeimmistä päätöksistä on sössitty. Ja siitä kärsii jälkipolvikin.

Miten voi olla kunniallista pysyä pitkässä liitossa, joka sisältää vaikka perheväkivaltaa? Siinä on monesti kärsijän roolissa myös lapset, jotka eivät voi valita. Myös alkoholismi vaikuttaa suoraan lapsiin ja minusta vanhemman tehtävä on suojella lapsiaan, vaikka ottamalla avioero juovasta puolisosta. Jos joku kehtaa sellaista paheksua, niin kyseenalaistaisin hänen moraalisen ajattelun.