Miksi vanhat ihmiset arvostavat vain pitkiä avioliittoja?

Eivät vain vanhat arvosta.

Koska arvostavat sellaisia perinteisiä arvoja, joita pitkässä avioliitossa elääkseen tarvitsee olla, mm. Sitoutumista, periksiantamattomuutta, lupausten pitämistä, kunnioitusta.

Nykyään ihmiset ovat tunteidensa vieteltävissä, heittelehtivät tuulen mukana kuin puista pudonneet lehdet. Lupauksiin ei voi enää luottaa, mihinkään ei enää sitouduta. Avioliittokin vaihdetaan tuosta noin vaan toiseen, koska se nyt vaan sattuu tuntumaan sillä hetkellä hyvältä. Jos kohtaa vaikeuksia, mieluiten heitetään vain hanskat tiskiin ja jatketaan eri suuntiin matkaa, koska se on aina se helpoin tie. Ajatellaan hyvin itsekeskeisesti ja pääasiana tuntuu olevan vain oman mielihyvän ja nautinnon hakeminen.

Koska avioliitto on raskas ja kivinen tie. Vain vahvimmat pääsevät loppuun. Palkintona kuolema ja sen myötä ero.

Miksi ap edes solmisit avioliiton, jos ei kerta ole tarkoituskaan sitoutua? Miksi et silloin eläisi avoliitossa, josta voit helpommin lähteä, kun ei enää ookaan niin kivaa?

Vierailija kirjoitti:

Pitää jo alunperin valita puoliso jonka kanssa jaksaa jakaa elämän ilot ja surutkin. Lyhyissä liitoissa on valittu väärä kumppani ja tyritty mahdollisuus pitkään liittoon. Eli elämän yksi tärkeimmistä päätöksistä on sössitty. Ja siitä kärsii jälkipolvikin.

Tämähän se on kaiken ydin.

En nyt ymmärtänyt tätä kysymystä... Mitä arvostamista on lyhyessä avioliitossa? Jotkut parit eroavat jo vuoden tai parin päästä vihkimisestä. Mitä arvostettavaa sellaisessa on?Jotkut taas menevät neljä tai viisikin kertaa naimisiin, erottuaan aina edellisistä liitoista. Onko siinä jotain arvostettavaa? Valaisisitko vähän, ap, tätä asiaa.

Monelta jää tässäkin ketjussa ja aiheessa tiedostamatta se fakta, että yleensä kaikenlaisen (henkisen, emotionaalisen, fyysisen ja seksuaalisen) väkivallan, pettämisen ja alkoholismin sietämisen takana on myös läheisriippuvuus. Valitettavasti kyseinen ilmiö on ollut monen suvussa ihan normi useamman sukupolven ajan, minkä juuriin edelleen tänäkin päivänä vaikuttaa esim. sota-aika. Vanhemmat kasvattavat lapsistaan huomaamattaan läheisriippuvaisia antamalla omasta parisuhteesta ja rakkauselämästä läheisriippuvaisen mallin, minkä lapsi omaksuu koska terveempääkään mallia rakkaudesta ei vielä ole saatavilla. Äiti esim. jää väkivaltaiseen suhteeseen sanojensa mukaan ”lasten takia”, mutta oikeasti syyt ovat yhteiskunnan odotuksissa ja vanhoissa arvoissa (= vain pitkä avioliitto on arvostettua) ja omassa läheisriippuvuudessa (= esim. uskomuksessa siitä, että jos eroaa jää todennäköisesti yksin/ei ansaitsisikaan huonon omanarvontunnon takia parempaakaan/rakkauden nyt vain kuuluu olla kärsimystä jne...) ja näin salakavalasti sama malli siirtyy sukupolvelta toiselle. Tavallaan se on siis joo ”oma vika” jos ottaa itselle huonon puolison, mutta täytyy ymmärtää että moni ei vielä tänäkään päivänä TIEDOSTA näitä alitajuisia asenteita jotka ohjaavat parinvalintaa. Jos omasta läheisriippuvudestaan täysin tiedostamaton ihminen valitsee ikään kuin totuudelle sokeana esim. alistavan kumppanin ja menee naimisiin, on edessä automaattisesti kärsimystä. Kun sitten ongelmat alkavat ja ihminen havahtuu pahoinvointiinsa suhteessa, seuraa lisää kärsimystä tästä kristilliseen kasvatukseen perustuvasta normista että avioliitossa ei saa luovuttaa. Muut sokeat ympärillä tuomitsevat, kun pari meni ja erosi. Oikeasti kyseisten ihmisten ei olisi kannattanut mennä alunperinkään naimisiin vaan terapiaan, mutta koska avioliittokin on edelleen monissa piireissä normi (ja esim. isovanhempien, vanhempien ja ympäristön antama malli ja odotukset työntävät sitä kohti) ei suuri osa ihmisistä edes tajua ajoissa kyseenalaistaa näitä asioita. Moni oppii vasta kokemuksen kautta, ellei osaa valita jo nuorena sitä hyvää kumppania. Itse yritän kuitenkin olla armollinen myös heitä kohtaan, jotka eivät osaa ja ”mokaavat”. Tällainen mokailuhan on inhimillistä, jos ymmärtää mistä tässä ketjussa puhuttu käytös kumpuaa. Viisainta on toki seurustella mahdollisimman pitkään ensin, kunnes on varma toisesta ja myös ennen kaikkea itsestään. Peli voi olla menetetty, vaikka itse uhraisi kaiken itsestään ja olisi valmis tekemään 110% töitä. Jos kuitenkin toinen ei anna kaikkeaan eikä ole valmis kasvamaan ja rakastamaan yhtä paljon, onnellista suhdetta ei silloin ole edes mahdollista rakentaa.

Vierailija kirjoitti:

Pitää jo alunperin valita puoliso jonka kanssa jaksaa jakaa elämän ilot ja surutkin. Lyhyissä liitoissa on valittu väärä kumppani ja tyritty mahdollisuus pitkään liittoon. Eli elämän yksi tärkeimmistä päätöksistä on sössitty. Ja siitä kärsii jälkipolvikin.

On myös hyvinkin pitkiä liittoja, joissa on valittu väärä kumppani. Niissäkin on yhtä lailla tavalla tai toisella erehdytty yhdessä elämän tärkeimmistä päätöksistä. Myös näistä suhteista jälkipolvi kärsii.