Lue keskustelun säännöt.
Mt-ongelmista kärsivien lasten vanhemmat
31.05.2020 |
Onko teitä syyllistetty psykiatrian poliklinikalla lastenne ongelmista? Minua on syyllistetty tyttäreni paniikkihäiriöstä ja anoreksiasta. Olen ollut kuulemma tunnekylmä äiti (kumma että miestäni ei syyllistetä mistään, se on aina äiti jota osoitellaan sormella). Itse en osaa sanoa mitä olen tehnyt väärin, olemme tavallinen perhe ja me vanhemmat hyvätuloisia ja parisuhde vakaa. Tyttäremme on aina saanut hellyyttä ja kaikesta on saanut meille puhua.
Häntä on kiusattu aina päiväkodissa ja koulussa, koulua on vaihdettu kahdesti mutta kiusaaminen ei lopu. Olen aivan hajalla ja loppu.
Kommentit (14)
Se on nimenomaan aina äiti jota syytetään kaikesta, jopa siitä kuinka omaa lasta kiusataan ja hakataan koulussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi kävi perheneuvolassa juttelemassa oman tukihenkilön kanssa ja me vanhemmat tavattiin muutaman kerran oma tukihenkilö, joka jutteli meidän vanhempien kanssa. Meitä ei syyllistetty, todettiin että kotona kaikki ok.
Käynneistä oli selkeästi apua lapsen masennukseen ja paniikkihäitiöihin.
Käyntejä oli noin 6 kk ajan.
Koulukiusaaminen voi jättää pahat jäljet. Mä tekisin nyt sen kantelun tuosta lääkäristä /hoitajasta joka on tuollaista mennyt möläyttämään. Todella asiatonta, tuolla poliklinkilla pitäisi tarjota tukea koko perheelle ei vaan pelkästään lapselle joka on asiakkaana.
Sairaudentunto voi puuttua myös vanhemmilta. Sitten tulee tällaisia itkuja palstalle siitä kuinka kaikki on tehty täydellisesti mutta lapsesta vain tuli hullu.
Mun tunnekylmää äitiä ei syyllistetty. Sanovat vaan, että ehkä hänellä ollut masennusta kun oltiin lapsia.
Mun äiti on tunnekylmä. Jos näytät olevas heikko ja masentunut, se saa kimmokkeen olla ikävä. Ihan sairas kuvio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On todettu, että vanhemmat ovat aina se perimmäinen syy mielenterveysongelmiin. Ei niinkään mikään kiusaaminen tmv. Vanhempi voi tahattomasti sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä jättää lapseen jäljen. Sen ei tarvitse olla kuin yksi lause tai sana. Toki sairauden puhkeamiseen vaikuttaa luontainen temperamentti.
Mulla ongelmat laukaisi luultavasti äitini kommentti kun olin pieni ja uhmaikäinen: "en jaksais sua enää ollenkaan". Mietin vielä 30 vuotta myöhemmin tätä lausetta joka päivä. Mietin että en kelpaa kenellekään. Muuten äitini on ihan jees ihminen, mutta luottamus ei ole aivan täydellinen.
Vierailija kirjoitti:
On todettu, että vanhemmat ovat aina se perimmäinen syy mielenterveysongelmiin. Ei niinkään mikään kiusaaminen tmv. Vanhempi voi tahattomasti sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä jättää lapseen jäljen. Sen ei tarvitse olla kuin yksi lause tai sana. Toki sairauden puhkeamiseen vaikuttaa luontainen temperamentti.
Mulla ongelmat laukaisi luultavasti äitini kommentti kun olin pieni ja uhmaikäinen: "en jaksais sua enää ollenkaan". Mietin vielä 30 vuotta myöhemmin tätä lausetta joka päivä. Mietin että en kelpaa kenellekään. Muuten äitini on ihan jees ihminen, mutta luottamus ei ole aivan täydellinen.
Tämän takia en uskalla tehdä lapsia. Ihmismieli on niin haavoittuvainen ja sitä ei ole sinun eikä minun lapsuudessamme ymmärretty ollenkaan. Nykyään ymmärretään mutta siitä huolimatta se virhe voi tapahtua jos väsyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On aika yleistä,että mt-ongelmista kärsivien lasten vanhemmilla on myös mielenterveydellisiä ongelmia ja myös parisuhde- ja perheongelmia
Lasten ja nuorten kanssa ongelma on usein siinä että vaikka vanhemmat eivät olisi varsinainen syy ongelmaan niin he voisivat toiminnallaan olla ratkaisu. Sitten kun vanhempia yrittää vaikka kuinka lempeästi ohjeistaa niin he kokevat sen usein syyllistämisenä. Enkä ihmettele miksi. Kun lapsi kärsii mielenterveysongelmasta on vanhempi jo valmiiksi stressaantunut ja miettii sitä olisiko voinut tehdä jotain toisin. Silloin helposti tulkitsee arvosteluksi sellaista mikä ei sitä ole. Suuriosa asiakkaideni vanhemmista ei ole mitenkään syyllisiä lastensa ongelmiin. Jos vaan osaisin niin tukisin vain heitä että he voisivat tukea lapsiansa. Lapsen kanssa ei ihmeitä saada aikaiseksi polikäynneillä vaan muutokset pitää tehdä arjessa. Se ei tarkoita että vanhemmat olisivat tehneet väärin vaan että oireilu vain vaatii toisenlaista tapaa toimia. Lisäksi en ole tavannut vielä yhden yhtä vanhempaa joka olisi aina onnistunut kaikessa. En edes itse kuvittele onnistuneeni läheskään kaikessa vaikka lapseni ovatkin terveitä ja kaikki menee hyvin.
Toki on myös vanhempia jotka ovat tehneet isoja virheitä ja esimerkiksi altistaneet lapsensa väkivallalle päihteille tai muulle vastaavalle, mutta se onkin sitten toinen luku. Heitä kohtaan onkin vaikeampi löytää ymmärrystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On todettu, että vanhemmat ovat aina se perimmäinen syy mielenterveysongelmiin. Ei niinkään mikään kiusaaminen tmv. Vanhempi voi tahattomasti sanoa tai tehdä jotain sellaista, mikä jättää lapseen jäljen. Sen ei tarvitse olla kuin yksi lause tai sana. Toki sairauden puhkeamiseen vaikuttaa luontainen temperamentti.
Mulla ongelmat laukaisi luultavasti äitini kommentti kun olin pieni ja uhmaikäinen: "en jaksais sua enää ollenkaan". Mietin vielä 30 vuotta myöhemmin tätä lausetta joka päivä. Mietin että en kelpaa kenellekään. Muuten äitini on ihan jees ihminen, mutta luottamus ei ole aivan täydellinen.
En minäkään usko, että varsinaiset mielisairaudet syntyvät ihan itsestään. Veljeni sairasti skitsofreniaa. Syytin siitä isääni, joka oli alkoholisti ja rähjäsi milloin mistäkin, varsinkin juuri veljelleni, josta hän oli päättänyt tehdä omien töidensä jatkajan jne. Veljeni oli herkkä eikä halunnut samalle (rakennus)alalle ja hän taisteli isää vastaan, mutta jossakin vaiheessa tuli raja vastaan. Olen kuullut jonkun viisaan sanovan, että skitsofrenia syntyy siitä, että ihminen ei kestä elettyä todellisuutta, hän alkaa henkisesti jakautua toiseksi/toisiksi persooniksi, jolloin hän selviää ainakin fyysisesti. Jos alkaa elää toisena persoonana vaikka huoletonta lapsuuttaan, saa lepuuttaa hermojaan ainakin jonkin verran. Psyykelääkkeet eivät varmasti auta todelliseen sairauteen, vaan poistavat vain jollakin tavalla oireita. Olen edelleenkin vihainen isälleni, vaikka hän on jo kuollut. Me vanhemmat sisarukset selvisimme, kun pääsimme opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Äiti oli aikalailla alistuva eikä tajunnut veljeni tilannetta. Syytän asiasta myös itseäni. Minun olisi pitänyt tehdä enemmän veljeni puolesta.
Itse olen kokenut tuota samaa äitinä. Tyttäreni terapeutti sanoi teini-ikäiselle tyttärelleni, että "äitisi ei ole sinulle hyvää seuraa, kun on niin masentunut". Oma äitini oli silloin juuri kuollut täysin yllättäen. Eikö surukin kuulu elämään? Onneksi oli ymmärtäviäkin mt ammattilaisia. Terapeutti vaati myös, että meidän olisi pitänyt ostaa isompi asunto, että tyttäremme olisivst saaneet omat huoneet. Ei kyllä neuvonut, mistä olisimme varat siihen saaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lasten ja nuorten kanssa ongelma on usein siinä että vaikka vanhemmat eivät olisi varsinainen syy ongelmaan niin he voisivat toiminnallaan olla ratkaisu. Sitten kun vanhempia yrittää vaikka kuinka lempeästi ohjeistaa niin he kokevat sen usein syyllistämisenä. Enkä ihmettele miksi. Kun lapsi kärsii mielenterveysongelmasta on vanhempi jo valmiiksi stressaantunut ja miettii sitä olisiko voinut tehdä jotain toisin. Silloin helposti tulkitsee arvosteluksi sellaista mikä ei sitä ole. Suuriosa asiakkaideni vanhemmista ei ole mitenkään syyllisiä lastensa ongelmiin. Jos vaan osaisin niin tukisin vain heitä että he voisivat tukea lapsiansa. Lapsen kanssa ei ihmeitä saada aikaiseksi polikäynneillä vaan muutokset pitää tehdä arjessa. Se ei tarkoita että vanhemmat olisivat tehneet väärin vaan että oireilu vain vaatii toisenlaista tapaa toimia. Lisäksi en ole tavannut vielä yhden yhtä vanhempaa joka olisi aina onnistunut kaikessa. En edes itse kuvittele onnistuneeni läheskään kaikessa vaikka lapseni ovatkin terveitä ja kaikki menee hyvin.
Toki on myös vanhempia jotka ovat tehneet isoja virheitä ja esimerkiksi altistaneet lapsensa väkivallalle päihteille tai muulle vastaavalle, mutta se onkin sitten toinen luku. Heitä kohtaan onkin vaikeampi löytää ymmärrystä.
Itse mt-ongelmaisena olen sitä mieltä, että psykiatrian polilla asioiva lapsi pitäisi aina oletusarvoisesti huostaanottaa. Omat vanhemmat eivät olleet syyllisiä sairauteeni, mutta he olivat kanssani aivan hukassa ja uupuneita, sairastuivat mukanani. Kokivat myös psykiatrien lempeät ohjeistukset syyllistämisenä. Sen johdosta he keskeyttivät hoitojaksoni enkä saanut terapiaa. Ystäväni on mielenterveyshoitaja ja sanoi että vanhemmat eivät yleensä ikinä ymmärrä täysin lapsen parasta vaikka he kuvittelevat suojelevansa heitä. Itse olisin ollut laitoksessa ammattilaisten hoidossa onnellisempi nuori.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasten ja nuorten kanssa ongelma on usein siinä että vaikka vanhemmat eivät olisi varsinainen syy ongelmaan niin he voisivat toiminnallaan olla ratkaisu. Sitten kun vanhempia yrittää vaikka kuinka lempeästi ohjeistaa niin he kokevat sen usein syyllistämisenä. Enkä ihmettele miksi. Kun lapsi kärsii mielenterveysongelmasta on vanhempi jo valmiiksi stressaantunut ja miettii sitä olisiko voinut tehdä jotain toisin. Silloin helposti tulkitsee arvosteluksi sellaista mikä ei sitä ole. Suuriosa asiakkaideni vanhemmista ei ole mitenkään syyllisiä lastensa ongelmiin. Jos vaan osaisin niin tukisin vain heitä että he voisivat tukea lapsiansa. Lapsen kanssa ei ihmeitä saada aikaiseksi polikäynneillä vaan muutokset pitää tehdä arjessa. Se ei tarkoita että vanhemmat olisivat tehneet väärin vaan että oireilu vain vaatii toisenlaista tapaa toimia. Lisäksi en ole tavannut vielä yhden yhtä vanhempaa joka olisi aina onnistunut kaikessa. En edes itse kuvittele onnistuneeni läheskään kaikessa vaikka lapseni ovatkin terveitä ja kaikki menee hyvin.
Toki on myös vanhempia jotka ovat tehneet isoja virheitä ja esimerkiksi altistaneet lapsensa väkivallalle päihteille tai muulle vastaavalle, mutta se onkin sitten toinen luku. Heitä kohtaan onkin vaikeampi löytää ymmärrystä.
Itse mt-ongelmaisena olen sitä mieltä, että psykiatrian polilla asioiva lapsi pitäisi aina oletusarvoisesti huostaanottaa. Omat vanhemmat eivät olleet syyllisiä sairauteeni, mutta he olivat kanssani aivan hukassa ja uupuneita, sairastuivat mukanani. Kokivat myös psykiatrien lempeät ohjeistukset syyllistämisenä. Sen johdosta he keskeyttivät hoitojaksoni enkä saanut terapiaa. Ystäväni on mielenterveyshoitaja ja sanoi että vanhemmat eivät yleensä ikinä ymmärrä täysin lapsen parasta vaikka he kuvittelevat suojelevansa heitä. Itse olisin ollut laitoksessa ammattilaisten hoidossa onnellisempi nuori.
Aika rankka tuo kannanottosi huostaanotosta psyk.polin asiakkuuden takia. Ajatteletko että se koskisi myös esim. perheneuvolassa asioivia, koulukuraattorilla tai -psykologilla kävijöitä? Yksi ryhmä psyk.poliklinikoilla ovat myös ne lapset/nuoret ja heidän perheensä, joissa lapsi on sairastunut vakavaan somaattiseen sairauteen. Pitäisikö heidätkin mielestäsi hiostaanottaa?
Varsinkin ainoiden lasten vanhempia syytellään hyvin usein, mitä olen kohtalotovereilta kuullut. Niinkuin jo pelkästään sen ainoan rakkaimman sairaus ei saisi elämää pois raiteiltaan, niin vielä psykiatrit, hoitajat, psykologit ja terapeutit oikein väkisellä haluavat tuottaa lisää pahaa mieltä.
Suomessa on niin kivikautinen käsitys psykiatriasta. Ei ymmärretä että ihminen on loppupeleissä yhteiskunnan muovaama, ei pelkästään perheen. Tiedän vaikka kuinka monta ihmistä, joiden elämän pelkkä koulukiusaaminen on tuhonnut.