Mies olisi taas valmis laittamaan lapsen alle 1-vuotiaana hoitoon, vaikka viime kerta oli liki katastrofi.

Toisen hankkimista pohditaan (mies tässä jopa enemmän aloitteellinen) ja eilen oli puhetta siitä, millaisia taloudellisia riskejä voitaisiin ottaa asumisen suhteen. Minä olen pienempien riskien kannalla, koska haluaisin, että mahdollinen tuleva vauva hoidettaisiin ainakin 2-vuotiaaksi kotona - varsinkin, kun samaan jaksoon ajoittuisi myös esikoisen koulun aloitus. Mies ihmetteli, miksi pitäisi niin kauan kotona hoitaa, koska esikoisenkin kanssa kaikki " meni ihan hyvin" , vaikka menin melkein heti äitiysloman jälkeen työtarjouksen houkuttamana taas töihin. Joopa joo, kaikkihan meni tosi hienosti:

-tarhapaikka niin kaukaa ja ei ollenkaan töiden suunnalta, että työmatkoihin alkoi mennä liki tunti suuntaansa

-pikkuinen sairasteli ensimmäiset puoli vuotta kauheasti

-minulla oli töissä jatkuva ylityöpaine, tein kotona usein yöt töitä (piti vielä korvata sairaan lapsen hoitamisesta aiheutuvia poissaoloja)

-olin vuoden jälkeen niin uupunut ja unirytmi sekaisin, että jouduin turvautumaan masennuslääkkeisiin ja unilääkkeisiin



Nyt kaikki on hyvin: olen päässyt lääkkeistä eroon ja olen uudessa työssä. Jostain kumman syystä vain en haluaisi, että toistaisimme kakkosen kohdalla saman virheen. Mitenköhän tämän saisi myös miehelle jakeluun?