Onko mielenterveysongelmainen aina rasite?

On niin laaja asia että ei voi laittaa kaikkia ja yleistää. Ei rasite mutta silloin jos joku asennoituu että on rasite ja tämä asenne on se rasite. Myös se iso ongelma että mielenterveyskuntoutumispaikkoja jotkut ei halua olevankaan missään lähelläkään ja myös näyttävät sen. Ulkoilutetaan koiria pihoilla ja sanotaan tuolla on niitä hulluja ja viedään koiria autolla ja päästetään vapaana pihoille, tuollainen asenne ja rikollisuus on se ongelma ja rasite

1/2

Niin. Tällaisiin kysymyksiin tarvittaisiin vastauksia myös niiltä ihmisiltä, jotka tietävät että heidän kaverillaan on mielenterveysongelma ilman että se on kovin hallitseva piirre kaveruudessa. Itse en esimerkiksi masennuksestani kovin suurta numeroa tee, ja tiedän että sitä ei kovin helposti huomaa, koska jos kerron siitä jollekulle, reaktio on yleensä yllättynyt.

Monilla ihmisillä on se oma käsitys siitä, millainen on ihminen jolla on jokin tietty sairaus ja ongelma, eikä edes tajua sitä että se voisi olla jollakin josta ei päälle päin uskoisi. Sen takia käsitykset niistä pääsevät vääristymään ja etenkin näin anonyymilla keskustelupalstalla on helppo yleistää samat piirteet koskemaan kaikkia sen takia, että itsellä on ollut vaikka kaveri jonka rasittavuuteen jokin mielenterveysongelma on liittynyt.

(Sama pätee hyvin neurologisiin poikkeavuuksiin, esimerkiksi monien käsitys Asperger-henkilöistä perustuu ihmisiin joissa oireyhtymä ilmenee näkyvästi, eikä tajuta sitä että se voi hyvin olla ihmisillä joista ei tulisi ajatelleksi ja ovat korkeintaan hieman persoonallisia. Sitten kuvitellaan että kaikki ovat jossain dokkarissa nähdyn tai jonkun yksittäisen tutun kaltaisia monologinpitäjiä ja aikataulujen ulkoaopettelijoita.)

Ihmisten kyvyt asettua toisen asemaan ja tehdä kompromisseja ovat erilaisia, mikä vaikuttaa ihmissuhteiden onnistumiseen joka tapauksessa ja myös silloin kun on mielenterveysongelma läsnä. Itse pitkäaikaisesti masentuneena yritän itse rakentaa omaa minäkuvaani ja käsitellä asioita, jotka minua harmittavat, enkä järjestelmällisesti kaada niitä toisten niskaan. Tämä ei tarkoita sitä että teeskentelisin vahvempaa kuin olen, mutta olen huomannut että saan itsekin ihmissuhteista enemmän iloa, kun keskityn myös myönteisiin asioihin ja toisten kuulumisiin sekä pidän huolen siitä että avautumistarpeen tullen esitän asiani kompaktisti enkä odota toisten vellovan synkissä ajatuksissani. (Tällä en tarkoita sitä, että jos jollakulla on masennuksessa tai muussa paha vaihe päällä, etteikö hän saisi pyytää epätoivoisestikin apua läheisiltään. Puhun itsestäni tasapainotilanteessa olevana henkilönä, olen uinut paljon syvemmissäkin vesissä kuin nyt.)

2/2

Toisaalta en myöskään syyllistä itseäni siitä, etten masennuksen, ja Aspergerin, nyt kun sen yleisellä tasolla mainitsin, takia pysty olemaan sellainen kaveri kuin muuten ehkä olisin (millainen ihminen nyt sitten olisinkaan ilman Aspergeria, vaikea kuvitella). Pyrin terveellä tavalla ylittämään oman mukavuusalueeni. Esimerkiksi normaalina aikana, kun on tullut kutsuja sosiaalisiin tapahtumiin, olen osallistunut niihin, vaikka lähteminen on voinut tuntua vaikealta, ja ollut jälkeenpäin iloinen että menin. En kuitenkaan pysty olemaan spontaani, ts. lähtemään jonnekin puolen tunnin varoitusajalla, enkä olemaan sillä tavalla aktiivinen menijätyyppi kuin monet ihmiset ovat. Nuorempana tunsin sitten kovastikin syyllisyyttä siitä, että joku "normaali" ei-masentunut kaveri vaikutti kovin reippaalta ja ihanteelliselta tapaukselta ja itse olin omasta mielestäni sitten raskas ja viallinen ihminen kun en pystynyt näyttämään vihreää valoa kaikille ehdotuksille. (Saattoi kuitenkin olla myös, että jotkut näistä reippaista ihmisistä olivat hyväksyviä nimenomaan niitä ihmisiä kohtaan, jotka sattuivat sopimaan juuri heidän maailmankuvaansa, ja pitivät kummallisina ihmisiä - muitakin kuin minua - jotka toimivat eri tavalla kuin he itse olisivat toimineet. Lakkasinkin myöhemmin pitämästä sosiaalisuutta ja aloitteellisuutta automaattisena merkkinä paremmuudesta ihmisenä.)

Nykyään ajattelen niin, että en laita ihmisiä paremmuusjärjestykseen, eli pidän omaa hyvinvointiani vähintään yhtä tärkeänä kuin toisten odotuksia. Ja iloitsen siitä, etten ole kenellekään ystävälleni/kaverilleni ainoa kaveri.

Jos sattuisin elämässäni törmäämään ihmissuhteisiin joissa käy ilmi, että henkilö ikään kuin odottaa että mielenterveysongelmat ovat vain ulkoisia tekijöitä jotka voi kytkeä pois päältä, ja kokee itsensä minua oikeutetummaksi määrittää miten tätä elämää kuuluu elää, annan hänen ihan rauhassa etsiä seuransa muualta. Masennuksestani oli eniten haittaa, kun en itse pystynyt hyväksymään sitä ja yritin liikaa että se menisi pois. Kun sitten totesin että asiat ovat niin kuin ovat, toisinaan tuleva paha olo ei ole tuntunut enää siltä että sitä vastaan pitää valtavasti taistella ja saada äkkiä pois (tässä tietenkään onnistumatta). Eikä ole tullut tunnetta että olen jotenkin muille velkaa sen että hankkiudun tästä eniten itseäni haittaavasta asiasta eroon. Ja nyt kun hyväksyn itseni, pystyn hyväksymään myös sen, että kaikki muut eivät tässä elämässä tule hyväksymään minua, eikä minulla ole sinänsä tarvetta todistella mitään. Itseni takia pyrin pitämään itseäni pystyssä ja asettamaan itselleni tavoitteita saavutettavaksi.

En tosiaan tiedä, että jos kuvitellaan että tuntemani henkilöt näkisivät tämän keskustelun, mitä he vastaisivat sen perusteella että tuntevat minut. Osa heistä ainakin tietää masennuksestani, mutta väitän että he näkevät minut kokonaisuutena.

N33

Itse erinäisistä mielenterveysongelmistw (OCD, syömihöiriö ja masennus) kärsineenä ja silti monilla muilla kriteereillä menestyneenä (on perhe, on työ josta palkka lähemmäs 6000€/kk ja ihan keskiverto ulkonäkö ja fyysinen terveys) sanoisin että:

TOTTAKAI ONGELMA ON AINA RASITE!

Ei kai se muuten olisi ”ongelma”. Tottakai jos kaikki muut asiat olivat samoin ja vain se ongelma poistuisi, niin olisi helpompaa ja mukavampaa.

Mutta se voi toki vaihdella, kuinka suuri rasite on kyseessä - mielenterveyskään ei ole mikään on/off jokotai -asia, vaan toiset ongelmat ovat vammauttavampia kuin toiset. Monien mielenterveysongelmien kanssa voi elää varsin normaalia elämää kunhan on oppinut oikeat rutiinit ja saanut lääkityksen ja terapian kuntoon - ihan niin kuin monien fyysistenkin sairauksien kanssa. Ja jotkut niistä saa kunnon hoidolla parantumaan tai ainakin pitkäaikaiseen remissioon.

Joillain ihmisillä on myös muuta annettavaa, niin että joku vähemmän hankala mielenterveysongelma on kokonaisuudessa ihan siedettävän pieni haitta verrattuna siihen hyvään ja hyödylliseen, mitä samoilla ihmisillä on annettavana.

Ja lopulta: kun ihmisiä tarkastelee vähän lähempää ja vähän pitemmin, ei sellaista ihmistä löydy, jolla ei jotain rajoitteita olisi. Kullakin on omansa ja on vain mietittävä, että miten sen kanssa eletään.

Suomalainen systeemi on mätä.