Auttakaas selkeyttämään ajatuksiani
Meillä on vuosien varrella ajauduttu siihen tilanteeseen että minä olen se "mukamas" vastuun ottaja tässä perheessä. Hoidan, organisoin, järjestelen ja otan vastuun kaikesta. Siis ihan kaikesta. Myös ikävistä asioista. Delegoin sitten tehtäviä muille ja muut sitä odottaakin. Mutta kun tuleekin eteen asia joka vaatii isompia päätöksiä yhdessä. Esimerkiksi auton tai talon osto. Luopuminen vanhasta talosta. Isompi matka tai muu arjesta poikkeava niin päätöksen tekijä onkin mieheni ja silloin hän ei anna piiruakaan periksi vaan asiat tehdään hänen tavallaan. Tämä ei nyt mene ihan oikein. Ja mites tämä otetaan keskusteluun kun toinen ei näe tavassaan mitään väärää? Annetaan toisen tehdä paskaduunit ja itse tehdään ne isot päätökset elämässä. Fiksusti toimittu! Kysyi juuri pari päivää sitten olenko onnellinen. En vastannut mitään.
Kommentit (2)
Sanon vielä, että tuo keskustelu on helpommin kirjoitettu, kuin on toteuttaa. Siinä pitää molempien uskaltaa puhua pelkonsa ääneen ja todella avata sydämen toiselle. Se on hyvin haavoittuvainen tila ja siksi harva uskaltaa siihen ryhtyä. Mutta voin luvata itse asian läpikäyneenä, että pelot ovat lopulta turhia ja niiden irti päästäminen tulee vahvistamaan suhdettanne entistä enemmän.
Sanoittaminen ja minä viestein puhuminen ovat tuttuja termejä lapsen kanssa opetellessa tunteiden käsittelyä. Ne samat periaatteet toimivat myös aikuisten välisissä keskusteluissa, joissa on tärkeää kuunnella molempia osapuolia ja sen jälkeen päätyä yhdessä molempia osapuolia tyydyttävään kompromissiin.
Miestäkin selkeästi kiinnostaa teidän tilanne, koska kysyi sinulta noin tärkeän kysymyksen. Nyt on aika molempien aikuisten kuunnella sisäisen lapsensa ääntä ja antaa tunteilleen sanat, jotka molemmat ymmärtää.