Onko tästä enää tietä ylöspäin?

Takana muutaman vuoden mittainen suhde miehen kanssa, matkan varrelle on mahtunut vaikeuksia mutta myös niin paljon hyvää. Rakastan miestä ja uskon että hänkin kaikesta huolimatta minua. Mies on siis suuttuessaan hyvin paha suustaan ja sanotaanko, että noin viimeisen puolen vuoden aikana riidat ovat olleet tavallista pahempia. Miehellä on mitä luultavimmin jokin persoonallisuushäiriö ja on menossa lääkäriin diagnoosin vuoksi jotta voisi saada asianmukaista hoitoa ja ehkä lääkityksen jos tarpeen. Yksi pahimmista ongelmista on impulsiivisuus, hankaluus ottaa vastaan toisten (yleensä minun) tunteita ja silloin mies suuttuessaan päästää suustaan mitä sattuu. Usein solvaukset toistavat samaa kaavaa, kuitenkin pyytää aina anteeksi ja osaa selittää kuinka vaikkapa kritiikin vastaanottaminen voi olla vaikeaa ja sitten hyökkää vastaan provosoimalla. Ei kuulemma tarkoita asioita mitä suustaan suuttuessaan päästää mutta kuten sanoin, aiheet toistavat usein itseään.

Nyt ihan rehellisesti sanottuna; itsetuntoni on jonkin verran kärsinyt miehen solvauksista siitäkin huolimatta että aina sovimme, keskustelemme asiat läpi ja hän on riitojen ulkopuolella mitä ihanin ja rakastavin ihminen. En missään nimessä halua erota, sillä ollessaan rauhallinen (eli n. 98% ajasta) hän on aivan ihana.

Minulla on taustalla joitakin huonoja suhteita ja minua on aiemmin petetty useamminkin kuin kerran. Viime aikoina olen tuntenut voimakasta riittämättömyyden tunnetta ja vanhat pelot siitä, että en riitä ja muut vainoharhaisetkin ajatukset ovat alkaneet hiipiä takaisin mieleeni. Haluan miestä kovastikin, mutta silti välillä huomaan haluni olevan hakusessa juurikin siksi, että koen ettei mies todella halua minua. Se johtuu asioista, joita hän vihaisena suustaan päästää. Olen alkanut epäillä sellaisia asioita joita en aikaisemmin ole joutunut tässä suhteessa pelkäämään, koska solvaukset herjaavat niitä pelkoja ja ajatuksia joita minulla oli silloin, kun minua aiemmin petettiin.

Nyt ennen kuin kukaan luulee että kuvittelen itse olevani täydellinen ja ettei minussa olisi vikaa; olen kaukana täydellisestä ja teen itsekin virheitä. Olen temperamenttinen luonne ja osaan suuttuessani olla tulinen, mutta en koskaan hauku tai herjaa toista osapuolta. Osaan provosoida olemalla ärsyttävä, mutta en nimittele. Mies on kyllä itsekin huomannut että olen ollut vetäytyväinen viime aikoina ja potee siitä syyllisyyttä ja pahaa mieltä. En halua lähteä syyttelevälle linjalle koska tiedän miehen taustat ja tiedän, ettei hän ole itse diagnoosiaan valinnut. En toisaalta myöskään jaksa haukkuja. Tahdon olla juuri tässä suhteessa, mutta haluan asioihin muutosta. Onko täällä ketään kenellä olisi kokemusta mahdollisesta epävakaasta persoonallisuudesta, siitä miten se näyttäytyy parisuhteessa? Miten sen kanssa olette selvinneet ja millainen apu on toiminut parhaiten? Onko mahdollista kasvaa vaikeiden aikojen yli ja unohtaa haukut ja solvaukset kun ne kerran ovat loukanneet? Jos on mitään ajatuksia tai neuvoja, jakakaa niitä kiitos.