Hei te nyt aikuiset ihmiset lapsuudessanne usein muuttaneet vanhempienne mukana paikkakunnalta toiselle; Miten on?

Juureton ja turvaton olo, mutta olen ehkä keskivertoa rohkeampi. Ei ole hyvää sanottavaa. Ei ollut lapsuudessa läheisiä sukulaisia eikä vanhemmillenikaan jäänyt noista seikkailuista mitään käteen. Työpaikan jatkuvaa vaihtumista ei katsottu hyvällä silloin, eikä katsota kyllä tänä päivänäkään.

Vierailija kirjoitti:

Juureton ja turvaton olo, mutta olen ehkä keskivertoa rohkeampi. Ei ole hyvää sanottavaa. Ei ollut lapsuudessa läheisiä sukulaisia eikä vanhemmillenikaan jäänyt noista seikkailuista mitään käteen. Työpaikan jatkuvaa vaihtumista ei katsottu hyvällä silloin, eikä katsota kyllä tänä päivänäkään.

Trauma siitä jäi, mikä vaikuttaa vielä pitkään. Mutta sitähän et varmaan halunnut kuulla...

Traumaattisesti vaikutti.

Olen huono saamaan ihmisistä ystäviä. Pintapuolisempi tutustuminen kyllä onnistuu. Veikkaisin, että tällä on jotain tekemistä sen kanssa, että muutimme kuusi kertaa syntymäni ja yläasteelle menoni välillä.

Toisaalta olen kyllä myös rohkeampi kuin ihmiset keskimäärin; en tarkoita mitään benji-hyppy sillalta -rohkeutta, vaan sitä että päätän itse elämänvalinnoistani enkä lähde trendeihin mukan jos en halua. Monet oikein perustavisihmiset lähtevät trendeihin mukaan automaattisesti, miettimättä yhtään ( enkä tarkoita nyt pelkästään vaatetrendejä vaan kaikkia elämänvalintoja).

M/39

Minulla oli vaikeaa aloittaa koulu, fyysisen sairauden takia olin ikäisiäni jäljessä monessa asiassa. Pääsin kuitenkin lopulta alkuun ja sain kavereita. Seuraavana vuonna isäni sai siirron ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Menin kolmannelle luokalle ja siellä oli jo kaveriporukat muodostuneet ja minua alettiin kiusata.

Toisaalta oli mukava asua lähellä äidin vanhempia, joita en olisi tuntenut niin hyvin jos olisimme asuneet kauempana. Olin kuitenkin pitkään yksinäinen ja onneton uudella paikkakunnalla. Veljilläni oli toinen tilanne, kun he saivat mennä ekalle luokalle siellä ja tunsivat koulukaverit alusta alkaen.

Isä sai uuden siirron, mutta äiti ei halunnut enää muuttaa ja isi oli etänä ja vain viikonloppuisin kanssamme. Syynä äiti piti minua ja vaikeuksiani löytää kavereita. Nyt kun ajattelee, olisin saattanut sopeutua paremmin isommalla paikkakunnalla, missä olisi ollut myös enemmän ammattiapua ja olisin ehkä ollut vähemmän onneton. Olen jälkikäteen miettinyt, halusiko äiti vain jäädä paikkakunnalle jossa hänen vanhempansa asuivat ja josta oli itsellä lapsuudenmuistoja.

Olen muuttanut lapsuudessani usein, en oikein ehtinyt saada ystäviä, mistä seurasi se, että jotenkin alitajuisesti en enää edes yrittänyt ystävystyä kehenkään kun tiesin että lähtö tulee taas kohta. Olen varmasti useimpien mielestä ylpeä ja etäinen, mutta todellisuudessa rikkinäinen ja juureton ihminen, menetin vanhempani aika nuorena ja sukulaisia ei ole.

En oikeasti tiedä mitä koti tunnetasolla tarkoittaa, minä olen jatkanut aikuisenakin muuttamista ja asuntoja on ollut useita.

Lapsuuden jatkuvista muutoista ja koulujen vaihdoista jäi tunne, että kaverisuhteet katkesivat jatkuvasti ja oli työlästä saada uusia kavereita. Tuntuu, että tuo vaikeus solmia pitkiä ja pysyviä ystävyyssuhteita on jatkunut aikuisuuteen asti. Lisäksi jatkuvat muutot lapsena teki minusta myös jotenkin "levottoman" aikuisen asumisen suhteen. En tunnu kykenevän asettumaan mihinkään lopullisesti eli olen toisin sanoen vain jatkanut tuota jatkuvaa muuttamista.

Muutimme joka vuosi.

Oloni on juureton. Saan helposti ystäviä, osaan smalltalkia, osaan olla sosiaalinen vaikken oikeasti ole sellainen. Omaksun nopeasti keskustelukumppanin maneereita, puhetapaa, sanoja, intonaatioita ja murteen. Se tulee itsestään, ja yritän varoa sitä, ettei sitä oteta v.ttuiluna. En kuitenkaan jaksa enää sen syvemmin tutustua uusiin ihmisiin, se on väsyttävää. Pintapuolisuus on ok.

Aikuisenakin olen oppinut siihen, että jos joku ei miellytä, vaihdan maisemaa, työpaikkaa, autoa jne. En jumita turvallisuushakuisesti samassa, jos ei ole hyvä olla.

Olen rohkea, olen aina uskaltanut avata suuni ja kysyä, jos en tiedä. Opin jo lapsena eri kieliä ja erilaisia tapoja. On monta tapaa tehdä sama asia, eikä välttämättä ole absoluuttisesti yhtä oikeaa tapaa.

Harrastin paljon ja menin mukaan erilaisiin harrastusryhmiin. Sellaisissa olen viihtynyt aikuisenakin.

Nyt aikuisena viihdyn omassa kodissani äärettömän hyvin. Se on minun oma pesäni, turvapaikkani. Kunnes sitten, jos tapahtuu jotain, voin vaihtaakin.

Minulla on laaja kaveripiiri, mutta vain pari todella läheistä ystävää. Sukulaisia ei oikeastaan ole.

Salaa vähän kadehdin heitä, joilla on vankat juuret jossain alueella ja iso, aktiivinen suku.

Jonkinlainen juurettomuus siitä seurasi,

Joskus kuuntelen ihmisiä hämmästyneenä kun he kertovat joitakin tunteellisia lapsuusmuistojaan kotipaikkakunnaltaan.

Minulla ei sellaisia siteitä ole mihinkään paikkakuntaan ja olen kotonani minne tahansa majani rakennankin.

Lukuisten lapsuusmuuttojen seurauksena minusta on tullut myös yksinäinen susi, joka ei pysty/osaa/halua ystävystyä kenenkään kanssa ja mieluummin vietän aikaani yksin/kaksin puolisoni kanssa.

Välillä nuorempana olin "kateellinen" ihmisille joilla oli joukkueharrastuksia tai jotain vastaavaa, viettivät aikaansa esim. ravintoloissa yhdessä, mutta aikaa myöten, mitä enemmän ihmisluontoa on oppinut tuntemaan, sitä paremmalta tuntuu kulkea tietään yksin, sinne minne nenä näyttää ja mikä tie parhaimmalta tuntuu.

Olen päässyt tutustumaan elämäni aikana hyvin monipuolisesti erilaisiin ihmisiin, sillä tutustun helposti, vaikka en ystävystykään kenenkään kanssa.

Olen käynyt tutustumassa nousukkaiden puutarhapippaloihin, lähiöiden huumeporukoihin, kovan luokan rikollisiin ja myös tavanomaiseen 7-16 työelämään, joista mikään ei ole kolahtanut riittävästi jäädäkseni mihinkään niistä pidemmäksi aikaa.

Onko tällainen elämäntapa sitten hyvä vai huono, en tiedä.

Nämä kortit jaettiin ja näillä se on sitten pelattavakin.

Kyllästyn ihmisiin nopeasti

En muuttanut juurikaan kaupungista toiseen, mutta kahdesti maasta toiseen ja takaisin. Kuten ensimmäinenkin kommentoija kertoi niin myös itselläni on sellainen juureton olo ja en oikein tiedä, minkä maan kansalaiseksi itseni koen. Periaatteessa omaksuin hyvin paljon toisen asuinmaan arvoja ja tapoja elää, mutta toisaalta taas moni asia on täällä Suomessa paremmin, vaikkakin täällä olen myös kokenut hyvin paljon ulkopuolisuuden tunnetta erilaisen arvomaailman takia. Olen myös kärsinyt teini-ikäisestä saakka keskivaikeasta masennuksesta, mikä aina välillä on lähes kokonaan poissa, mutta toisinaan iskee todella voimakkaasti. Kärsin myös ahdistuksesta ja päätöksentekovaikeuksista ihan pienissäkin arjen asioissa. Tosin perhe-elämä toisessa asuinmaassa oli melko epävakaata ja säännöt tiukkoja ym, joten voi olla, että mielenterveyden ongelmat juontavat juurensa myös siitä, eikä vain muutoista.

Sanoisin, että muuttaminen paikasta toiseen ei ollut hyväksi.

Vielä näin aikuisena koen olevani vähän juureton, toisaalta tiedän millaista elämä on eri paikkakunnilla ja minun on ollut helppo sopeutua muutoksiin.

Pitkien ystävyyssuhteiden luominen on ollut vaikeaa ja muutenkin lapsuuteni tunsin itseni erilaiseksi perhe-taustani takia.

Muuttaessani pois vanhempien luota 19-vuotiaana olin asunut kolmella paikkakunnalla 8 eri asunnossa. Aika paljon muutoksia. Ensimmäinen lapseni syntyi asunnossa, joka oli itsenäisen elämäni yhdeksäs kahdentoista vuoden aikana.

Sen jälkeen on ollut vain 2 asuntoa kahdentoista vuoden aikana. Juurtuminen ja paikoilleen jääminen on outoa. 43-vuotta, 19 asuntoa. Joskus olen ollut kai kylästelemässä pidempään kuin asunut asunnossa?

Meidän luokalla oli yläasteella hetken aikaa tyttö, jonka elämä taisi olla juuri kuvatunlaista. Suhtaudumme häneen uteliaasti ja olisimme ottaneet hänet mukaan porukkaan, mutta häneen oli jotenkin vaikea tutustua. Kai hän oli rakentanut muuriin ympärilleen noista tässä ketjussa moneen kertaan mainituista syistä.

Tunsin itseni aina ulkopuoliseksi ja sellaisena minuun myös suhtauduttiin. Useamman kerran sain myös kuulla olevani ylpeä, vaikka olin vain hirveän ujo. Siinä vaiheessa, kun olisi uudessa koulussa pitänyt solmia uusia ystävyyssuhteita, kaipasin vielä entisiä, ja minusta sai varmaan vaikutelman että en edes halunnut ystävystyä kenenkään kanssa. Tämä on jatkunut koko elämäni, opiskellessa ja työpaikoissa - en koskaan kuulu porukkaan, vaan katselen menoa jostain syrjästä.

Yleensä sopeuduin aina joten kuten. Yleensä oli vaikea saada kavereita. Tämä liittyy myös luonteeseen. Vähintään parin vuoden välein vaihdoin koulua. Kuitenkin joissakin kouluissa sain parempia kavereita, ja niistä kouluista lähtö tuntui pahalta. Etenkin kerran, kun minulle ilmoitettiin torstaina, että maanantaina sitten koulu vaihtuukin.

Ei muutettu kuin kerran, mutta silloin kaikki meni ihan uusiksi.

Vuosikausia näin painajaisia ja itkin salaa öisin. Aikuisena tuli jopa vihantunteita vanhempia kohtaan. Niistä ylipääseminen kesti vuosikausia.

Edelleen asia harmittaa, vaikka vuosikymmeniä on kulunut.

Näillä mennään. Eli kyllä tuli traumoja. Omille lapsille en milloinkaan tekisi samaa.

Eikö täällä ole ketään jonka mielestä on hyvä olla juureton ja sopeutua minne tahansa?

Minä asuin viidessä eri paikassa ennen yläasteelle menoa, mutta vain kahdessa eri kaupungissa, joten jälkimmäisen kaupungin kaverisuhteet pysyivät aikuisuuteen, vaikka muutimmekin kaupungin sisällä. Itkin kun muutimme, mutta jälkeenpäin olen pitänyt sitä hyvänä asiana, koska sain hyviä kavereita jälkimmäiseltä paikkakunnalta. Sukulaiset tosin jäivät ja näihin on etäiset välit.

Aikuisena olen asunut viidessä eri paikassa kolmella eri paikkakunnalla. En pidä muutoista ja ahdistuin oman lapseni puolesta, joka joutui ennen kouluikää asumaan kolmessa eri paikassa. Sen jälkeen emme olekaan muuttaneet juuri siksi, että etsimme sen "loppuiän" kodin, jotta lasten ei tarvtise muuttaa. Kaksi muuta lasta ovat syntyneet tänne ja täältä muutamme vasta, kun kaikki ovat aikuisia.

Mietin aina julkkiksia, joilla on koteja eri maissa ja jotka asuvat milloin missäkin. Miltä tuntuu olla vaikkapa prinsessa Madeleinen lapsi, kun on asunut kolmessa eri maassa ja muuttanut näissäkin käytännössä vuoden välein? Riittääkö se, että vanhemmat pysyvät vai syntyykö juurettomuutta ja ahdistuneisuutta, jota käsitellään vasta aikuisena? Kovin läheisiä eivät voi olla sukulaisetkaan, jotka asuvat eri maissa (isän sukulaiset käsittääkseni Lontoossa ja äidin Ruotsissa) ja vanhempien ystävätkin ovat levittäytyneet ympäriinsä mutta lähinnä kai New Yorkin seudulle. Miksi siis asutaan jossain Floridassa, kun työn puolesta ilmeisesti voi asua melkein missä vaan? Kenen tarpeita tässä täytetään? Ei ainakaan lasten, se on varmaa.

Tuntuu vaikuttaneen eri lailla itseeni ja sisaruksiini. Luonteet ja temperamentit meillä ovat hyvin erilaisia. Itse tykkäsin muuttaa lapsena - uudet maisemat, lisää kavereita, uusia seikkailuja. Tämä on kantanut aikuisuuteen asti - on helppo tehdä isoja päätöksiä, voin muuttaa toiselle puolelle maailmaa ja tiedän että sosiaaliset verkostot rakentuvat. Olen hyvin ennakkoluuloton ja en koe kiintyväni materiaan.

Miinuksena jonkinlainen juureton olo parikymppisenä, jota kyllä kompensoi mökki jossa olimme kesät. Siellä ovat "juureni".

Sisaruksille muuttamiset olleet käsittääkseni raskaampia, ystävien saanti hankalaa tms. Pärjäävät kyllä ihan hyvin nyt aikuisina.

Olisin kaivannut enemmän traditioita, jotka kiinnittävät sukuun ja omaan historiaan. Mutta onneksi olen aikuisena saanut paikata puutteet ja koen juurteni olevan Suomessa, en tosin missään yhdellä paikkakunnalla.

Itse olisin eri ihminen ilman muuttohistoriaa, ja näin aikuisena olen tosi kiitollinen mahdollisuudesta nähdä ja komea paljon jo lapsena. Mutta tosiaan, ei ole kaikkien kokemus tämä - monelle tasainen arki yhdessä paikassa olisi tärkeämpää.

Tutulle kuulostaa. Peruskoulua kävin kahdeksassa eri koulussa. Huomaa näin aikuisena, että on hankala saada ystäviä ja ulkopuolisuuden tunne on edelleen läsnä. Aikuisena olen myös muuttanut paljon, mutta omien lasten takia en halua vaihtaa paikkakuntaa. Nyt on oma talo, mutta silti sisäinen halu muuttaa. Mutta lasten vuoksi pyrin asettumaan tähän.