Missä iässä "löysit" itsesi?

En minä aio ainakaan "löytää itseäni" koskaan, koska olen muuttuva. Elämä on liikettä.

T. Toinen introvertti, kouluinhottu

Ehkä 34 v kun tein uskonratkaisuni ja lähdin seuraamaan Jeesusta. Asiat selkeni, sitä ennen olin jotenkin pihalla aina, hapuillen.

En ole oikein koskaan löytänyt itseäni. Olen tainut keksiä liian hyvän piilon itseltäni? Pieni epäilys että saattaisin löytyä hollannista tai usa:n coloradosta. Kyllähän se vaikuttaa kun paljolta pitää piilottaa yksi puoli itsestä. Joku psykologi tai psykiatri varmaan osaisi paremmin selittää jos jatkuvasti joutuu salaamaan osan siitä millainen on.

Toistaiseksi hyvin hämätty ja alle neljä vuotta pitäisi vielä piileksiä. Siksi pitkä tauko menossa. Ehkä mä sitten vasta vanhana saan löytää itseni?

Varmaan juuri tuossa noin nelikymppisenä.

Ikää on nyt 38-v ja en vielä ole kokonaan löytänyt, mutta ainakin olen oppinut itsestäni jo aika paljon. Avioliitto jossa minua kohdeltiin huonosti, oli hyvä opettaja. Eron jälkeen olen rohkeampi ja vahvempi, osaan arvostaa itseäni enkä enää anna kenenkään kohdella itseäni huonosti. Olen ymmärtänyt että oikeasti onnellinen voi olla sinkkunakin eikä harmittaisi vaikka en enää löytäisi parisuhdetta. Huonoon suhteeseen en missään tapauksessa ala. 

Yksi lapsi on ja se on mulle sopiva määrä. Introvertti olen ja on ollut helpottavaa huomata että ei ole pakko olla sosiaalinen ja ei ole pakko olla suurta määrää ystäviä.  Alanvaihtoa vielä mietin koska nykyisestä työstäni en koe saavani muuta kuin rahaa elämiseen ja väsymystä... 

Oon kanssa 40v, enkä vieläkään ole löytänyt itseäni.

Minusta on ihanaa että oppii itsestään aina uutta ja on jatkuva kasvuprosessi menossa. Mutta kun oli 28 sain sellaisen ison ahaa-elämyksen liittyen seksuaali-ja sukupuoli-identiteettiini. Olin ollut tietyistä piirteistä aina tietoinen ja kipuillut jossain määrin, mutta silti se äkillinen tiedostaminen tuntui siltä kuin olisi herännyt unesta. Siitä asti olen ollut monella tapaa enemmän tasapainossa ja muiden minuuden palasten yhteensovittaminen on sujunut paljon helpommin. Myös omaa historiaa osaa katsoa nyt uudenlaisten lasien läpi ja ymmärtää sitäkin paremmin.

Yli kuuskymppisenä vasta. Enää en kiinnosta muita kuin itseäni.

Minä olen aina tiennyt, kuka ja mikä olen. En aina ole ollut siihen tyytyväinen, enkä aina ole ollut samanlainen, vaan olen kehittynyt ja muuttunut elämänkokemuksen myötä, mutta olen aina tiennyt, mitä olen.

Vähän alle viisikymppisenä aloin vähitellen löytää itseäni. Pari vuotta on nyt sitä prosessia takana, ja suunta alkaa olla jo jokseenkin selvillä. En tosin usko tai edes halua, että tulisin tässä koskaan täysin valmiiksi. Aina tulee vastaan tilanteita, että voi kokeilla jotain uutta, kun tälle tielle lähtee.

26 vuotiaana. Nyt pari vuotta myöhemmin on vieläkin ihanan vapaa olo kun en välitä mitä muut minusta ajattelee.

Välillä muistelen kauhulla kun menin virran mukana. No, ei se ole hukkaan heitettyä aikaa vaan niistä opittiin ja onhan nekin muistoja siinä missä hyvätkin.

Noin 30v uskalsin tehdä niitä asioita mitä halusin, mutta muuten olin ihan pentu vielä. Nykyisin 37v en enää kiinnostu mitä muut ajattelevat minusta, mutta tunnen etten ole täysin ehjä. Jotain puuttuu ja on kesken..

en ole löytänyt vielä, ikää nyt 44v.

ei koskaan ollut mitään hajua mikä ois toiveammatti

tai missä haluaa asua, talo,kerrostalo ,maalla,kaupungissa, missä maassa.

parisuhteet loppuu aina parin vuoden päästä

harratuksia ollu aika monta ja nekin vaihtuu parin-kolmen vuoden välein täysin

Reilu parikymppisenä jotenkin vapaudun itselleni. Olin selviytynyt todella musertavasta asioista; elämään jäi vapaus ja keveys. Niiden päälle on ollut tukeva rakentaa.

Lisäpaloja on tullut ihan viime vuosiin asti. Itsetuntemus ja -arvostus vain kasvaa koko ajan. N39

Nyt tässä kolmen ja neljän kympin välissä olen vasta alkanut tajuamaan ja myöntämään itselleni tosiasioita itsestäni ja elämästäni, sen sijaan että yrittäisin väkisin olla jotain mitä muut haluavat minun olevan. Eli voisi sanoa, että olen nyt vasta oikean elämäni alussa, matkalla sinuksi itseni kanssa. Siitä vaan tekee niin kovin vaikeaa ihmisten raivostuttavan v*ttumaisen ku*ipäinen suhtautuminen siihen, että en ole puhelias enkä suuna päänä joka paikassa niin kuin joku yli-innokas ääliö läähättävä koira. Ja kun en ole sellainen, niin mua pidetään väsyneenä, ankeana, ujoja arkana flekmaattisena uskaltamattomana säälittävänä nössönä jne jne jne. Ai stana miten voikin olla v*ttumaista tuollainen suhtautuminen! No,  yks tuollainen pään aukoja tuli kerran kännipäissäni pistettyä kertaiskulla katuun, josta se pskakasa tietenkin itki poliisille ja sain syyteet ja jouduin maksamaan. Mut saipahan pannuunsa ja oppi miten asiat oikeasti on!

Muutoksen ja oman muuttuvuuden hyväksyminen oli se miten löysin itseni, eli sen että valmista ei tule koskaan, suurin osa ihmisistä ei koe jotain tiettyä alaa omakseen, on  tyytymättömiä parisuhteeseensa, epämääräisen onnettomia jne.

Valmista ei tule, ja kun sen hyväksyy voi alkaa nauttia elämästä.

Itsensä tunteminen on koko elämän ajan kestävä koulu. Aina löytyy jotain uutta ja parempaa jos osaa nähdä tasapainoa sen eteen.